Se näytti täydelliseltä tarinalta. Harhaisilla poluilla vuosikausia vaeltanut 11 miljoonan asukkaan Belgia oli kasvattanut pelaajasukupolven, jota koko jalkapalloileva maailma ihaili.

Joukkueessa näytti olevan kaikkea. Taitoa, tyyliä, tuloksia ja pelaajia, jotka alkoivat täyttää maailman parhaista ja halutuimmista jalkapalloilijoista laadittava erilaisia listoja: Kevin De Bruyne, Eden Hazard, Romelu Lukaku, Vincent Kompany, Thibault Courtois, Jan Vertonghen, Thomas  Vermaelen, Moussa Dembele, Marouane Fellaini, Yannick Carrasco, Tobias Alderweireld, Axel Witsel, Dries Mertens ja niin edelleen ja niin edelleen.

Oltiin varmoja, että tuollainen Belgia olisi matkalla samanlaiseen suuruutuun kuin sitä ennen jalkapallokenttiä hallinnut Espanja. Odotettiin maailmanmestaruutta ja odotettiin Euroopan mestaruutta. Useampiakin.

Belgia pelasi hyviä ja jopa erinomaisia arvokisoja, mutta suurta voittajaa Belgian jumaloidusta Kultaisesta sukupolvesta ei kuitenkaan koskaan tullut.

Ja nyt, kun tuon sukupolven esirippu on laskeutumassa viimeisen kerran MM-näyttämöllä, jäljellä ovat enää lamaantuneet rauniot ja yhteishengeltään riekaleiksi repeytynyt joukkue, joka ratsastaa ilta-aurinkoonsa kuin hajalle lyöty Etelävaltioiden armeija.

Mikä siis Belgialla meni pieleen?

***

Meni pieleen?

Belgian Kultainen sukupolvi oli materiaaliltaan niin poikkeuksellinen, että suurten voittojen ja mestaruuksien odottaminen siltä oli ymmärrettävää.

Mutta yhtä ymmärrettävää on se, että jalkapallon historia tuntee monta muutakin huippujoukkuetta ja jopa huippusukupolvea, jotka eivät koskaan voittaneet mitään suurta.

Yhtä lailla historia tuntee myös suuriksi voittajaksi kruunattuja ja julistettuja joukkueita, joita siunattiin tiellä suuriin voittoihinsa historiallisella onnella – ja jopa väärillä tuomioilla. Olisiko Englannin vuoden MM-joukkue kaikkien aikojen Englannin maajoukkue, jos sille ei olisi annettu MM-finaalin jatkoajalla johtomaalia, joka ei koskaan ollut maali? Tai olisiko Argentiina vuoden 1986 MM-joukkue yhtä juhlittu ja yhtä suuri, jos tuomaristo olisivat nähneet Jumalan tekevän yhden maalin kädellään?

Menikö siis Belgialla mikään varsinaisesti pieleen vai oliko kyse vain siitä, että äärimmäisessä kilpailussa lajissa hyväkään tai edes paras joukkue ei välttämättä aina voita – varsinkaan arvoturnauksia, jotka ratkeavat loppuvaiheessa yksittäisten otteluiden tulosten perusteella, jolloin satunnaistekijöiden merkitys saa ylikorostuneen roolin.

Belgia on ollut Fifan rankingissa ykkösenä, mutta MM- ja EM-kisoissa se ei koskaan päässyt korkeimmalle huipulle. Lähimpänä suuruutta se oli vuoden 2018 MM-kisoissa, joissa se hävisi välierissä Ranskalle niukasti 0-1. Vuoden 2014 MM-kisoissa se hävisi puolivälierissä toiselle loppuottelijalle Argentiinalle 0-1. Myös viime vuoden EM-kisoissa Belgian tie nousi pystyyn puolivälierissä, jossa se hävisi tulevalle Euroopan mestarille Italialle 0-1.

Toki tappioita, jotka erottavat voittajat häviäjistä, mutta miten suuria epäonnistumisia nuo tappiot oikeasti olivat?

Vain vuoden 2016 EM-kisojen 1-3-puolivälierätappio Walesille oli sellainen epäonnistunut, jota on turha yrittää mitenkään selittää.

***

Jos maailma olisi mustavalkea, olisi houkutus sanoa, että Belgian Kultainen sukupolvi ei ole epäonnistunut.

Yhtälössä on silti muuttuja, joka tuo tarinaan myös surullisen sivusoinnin.

Se sointi löytyy peilistä.

Belgian Jalkapalloliitto ja koko belgialainen kasvatusmylly tekivät ainutlaatuisen työn kasvattaessaan Belgialle sen historian upeimman pelaajasukupolven, jonka suurimmista helmistä hiottiin maailman huippuseuroissa maailmanluokan huippupelaajia.

Mutta niin hienoa ja arvokasta kuin kasvatustyö onkin, se vasta vasta osa matkasta.

Sen jälkeen tullaan niihin viimeisiin marginaaleihin, jotka määrittelevät ja ratkaisevat sen, saadaanko kaikesta tehdystä työstä puristettua irti kaikki mahdollinen vai jääkö jotakin vielä piippuun.

Belgialla jotakin on jäänyt vielä piippuun.

Ensimmäinen asia on valmennus. Belgian Jalkapalloliitto piti tärkeänä, että Belgian kaikkien aikojen maajoukkuetta valmentaisi nimenomaan belgialainen päävalmentaja, koska silloin kaikki olisi täydellistä.

Kaikki olikin – paitsi menestys. Wilmots oli valmentajana korkeintaan keskinkertaista kansainvälistä tasoa ja kun Belgia hävisi Walesille vuoden EM-kisojen puolivälierissä, sen ymmärsi myös Belgian Jalkapalloliitto.

Belgia löysi uudeksi päävalmentajaksi Wilmotsia paremman päävalmentajan, Roberto Martinezin, mutta kuten viimeiset kuusi vuotta ovat osoittaneet, myös Martinez on osoittautunut kansainvälisessä vertailussa korkeintaan kakkoskorin valmentajaksi.

Sen ei pitäisi olla mikään yllätys, sillä juuri sen tasoiseksi valmentajaksi Martinez oli osoittautunut myös Englannin kentillä. Hänen onnensa oli olla ensimmäisiä uuden aallon eurooppalaisia valmentajia Valioliigan ulkopuolella, mikä synnytti illuusion, että Martinez olisi joku taivaasta tipahtanut sademies valmentajana. Ei ole ollut. Hyvä toki, muttei erinomainen. Jos Martinez olisi ollut pelaaja, hän ei olisi pelannut kuuden vuoden aikana kertaakaan Belgian maajoukkueen avauksessa.

***

Toinen asia on se, mitä on tapahtunut maajoukkueen sisällä.

Meidän seurakuntamme tiedotteissa on vakuutettu viimeiset 20 vuotta, että pelin ulkopuolisilla tekijöillä ei ole yhteyttä siihen, mitä kentällä tapahtuu. Että peli kertoo kaiken ja piste.

Belgian maajoukkueen kohdalla on kuitenkin kysyttävä, kertooko peli kaiken?

Se kertoo toki sen, mikä asia kentällä ei teknisesti toimi, mutta kertooko se aukottomasti myös sen, miksi se toimi? Miksi pelaajat eivät esimerkiksi toteuta kentällä sellaisia ottelusuunnitelman vivahteita, joista yhteisesti on sovittu ja joita jokainen pystyisi myös teknisesti ja fyysisesti toteuttamaan? Miksi Belgia on ollut näissä kisoissa kuin hajalle lyöty lammaslauma? Siksikö, että pelaajat ovat ”liian vanhoja voittaakseen maailmanmestaruuden”, kuten Kevin De Bruyne sanoi The Guardianin haastattelussa, vai siksikö, että joukkue on näyttänyt juuri siltä, mitä pukukopissa on näyttänyt?

Belgian maajoukkueen sisäistä ongelmista ja avainpelaajien tulehtuneista väleistä on puhuttu jo pitkään ja osa asioista muistuttaa enemmän Kauniiden ja rohkeiden käänteitä kuin ammattimaisesti toimivan jalkapallojoukkueen toimintaa.

Olisi kohtuutonta väittää, että Belgian Kultainen sukupolvi olisi kaatunut avainpelaajien heikkoihin keskinäisiin väleihin ja erilaisiin ristiriitoihin joukkueen sisällä, mutta toisaalta esimerkiksi sitä, että joukkueen kaksi tärkeintä pelaaja eivät väitetysti ole vuosikausiin puhuneet toisilleen keskinäisten ihmissuhdeongelmiensa vuoksi, on yhtä vaikeaa pitää parhaana mahdollisena tilanteena maajoukkueen kannalta.

Belgian Kultainen sukupolvi jää historiaan poikkeuksellisena pelaajasukupolvena. Valitettavasti sen yhteydessä tullaan aina pohtimaan sitä, miksi se ei koskaan voittanut mitään suurta? Miksi se epäonnistui?