Cristiano Ronaldo ja Lionel Messi ovat sairaat kasvot sairaalle maailmalle
Cristiano Ronaldo ja Lionel Messi ovat joutuneet tänä kesänä huomaamaan, että lehdet voivat tippua myös kaikista kauneimmista puista.
Jalkapallomaailma odottaa enää viimeistä sinettiä kesän toiselle käsittämättömälle siirrolle – Cristiano Ronaldon siirtymiselle Juventuksesta Manchester Cityyn.
Siirrossa itsessään ei ole sinällään mitään käsittämätöntä, mutta siinä on, miten tähän on ajauduttu. Ronaldo on ollut viimeiset 15 vuotta ja on edelleenkin yhdessä Lionel Messin kanssa kiistatta maailman paras jalkapalloilija. Silti Juventus on halunnut päästä hänestä eroon koko kesän, mutta halukkaat ostajat ovat olleet harvassa.
Tai tarkkaan ottaen: niitä ei ole ollut.
Miten on mahdollista, että toinen maailman suurimmista ja kauneimmista jalkapalloilijoista on tilanteessa, että hänen seuransa haluaa hänestä eroon, mutta ottajia ei tahdo löydä edes kiven alta – ja se toinen joutuu lähtemään rakastamaan seurastaan itku silmässä, vaikka myös seura olisi halunnut hänet pitää?
***
Jalkapallosta on tullut tähtitieteellistä bisnestä, jossa liikkuvat menneisiin aikoihin verrattuna käsittämättömät rahat.
Toki 60 vuotta on pitkä aika, mutta tuntuu jotenkin irvokkaalta, että 1960-luvun alussa Englannin liigassa pelaajan maksiviikkopalkka sai olla 20 puntaa. 1960-luvulla Englannissa palkkakatosta luovuttiin, mutta pelaajien palkat pysyivät pitkään maltillisina. 1980-luvun lopulla kohistiin, kun Everton maksoi Tony Cotteelle 2300 punnan viikkopalkkaa – ja Tottenham Paul Gascoignelle 3000 punnan viikkopalkkaa.
Sami Hyypiä oli jo sellaista sukupolvea, että Liverpool maksoi hänelle parhaimmillaan arviolta 40 000 puntaa viikossa.
Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että Cristiano Ronaldo saisi siirron toteutuessa Manchester Cityssa 500 000 punnan eli noin 580 000 euron viikkopalkkaa – ja Erling Braut Hålandin agentti Mino Raiola vaatii, että jos hänen asiakkaansa siirtyy jonnekin, norjalaiselle täytyy maksaa reilut 950 000 euroa viikossa.
Siis viikossa!
Vanhan sanonnan mukaan hullu ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Se pätee erityisen hyvin huippujalkapalloon. Maailman parhaat jalkapalloilijat ja heidän agenttinsa osaavat ja tohtivat kyllä pyytää, mutta miten tervejärkistä on maksaa pelaajille tähtitieteellisiä palkkoja – ja useimmissa tapauksissa vielä sen päälle jättiläismäisiä siirtokorvauksia?
Kun Messi siirtyi PSG:hen, monet jalkapallon seuraajat rakastettua Piers Morgania myöten kehuivat, miten loistavan diilin PSG teki taloudellisesti hankkiessaan Messin. Vanha kunnon Piersy laski, että 150 000 Messin pelipaitaa ensimmäisen viikon aikana myynyt PSG saisi kuudessa kuukaudessa takaisin kaikki Messille kolmessa vuodessa maksamansa palkkarahat takaisin pelkästään paitoja myymällä.
Niin ehkä saisikin – mutta vain, jos summan laskee pelipaitojen bruttohinnoilla. PSG:tä bruttohinnat eivät kuitenkaan lämmitä. Itse asiassa niiden voisi kuvitella jopa syövän pariisilaisseuran kasöörejä, sillä todellisuudessa PSG:n kassaan asti yhdestä Messin 100 euron arvoisesta paidasta kilahtaa vain seitsemän prosentin siivu eli noin seitsemän euroa. Näin PSG joutuisi myymään 12 miljoonaa Messi-paitaa ennen kuin Leo-herran kolmen vuoden palkka tulisi maksetuksi paitamyynneillä.
***
Siksi todellisuus suurten tähtitieteellisten rahasummien takana on monien seurojen kohdalla paljon karumpi.
Kysymys ei välttämättä ole siitä, että jokaista talousvaikeuksissa olevaa huippuseuraa johtaisi joku vastuuton talousamatööri.
Kysymys on pelkistettynä siitä, että pysyäkseen mukana sairaaksi muuttuneessa kilpailussa, monet seurat, varsinkin Italiassa ja Espanjassa, ovat joutuneet pelaamaan korttipeliä kovilla riskeillä.
Koronakriisi ei ole kaatanut vielä yhtään maailman huippuseuraa, mutta lippu- ja ottelupäivän myyntitulojen romahtaminen on lyönyt ne kanveesiin, koska niillä ei ole ollut taloudellisessa kuminauhassaan yhtään venyttämisen varaa. Korona on toki kolauttanut Valioliiga-seurojenkin taloutta, mutta ei yhtä voimakkaasti kuin Italian ja Espanjan seurojen, koska Valioliigan tv-tulot ovat muihin jalkapallosarjoihin verrattuna omassa luokassaan.
***
Se, että Juventus haluaa eroon Ronaldon kaltaisesta pelaajasta ja, että Barcelona ei voi La Ligan palkkakattorajoitusten vuoksi tehdä Messin kanssa jatkosopimusta, kertovat siitä, millaisessa todellisuudessa huippujalkapallo tällä hetkellä elää.
Ronaldon tapaus kuvaa hyvin tilannetta kaikessa julmuudessaan.
Juventus alkoi naarata jo viime kaudella Ronaldolle ostajaa, koska seuralla ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa Ronaldolle 600 000 euron viikkopalkkaa.
Juventus tiesi jo alun perin, että ostajat ovat harvassa. Teoriassa Ronaldon olisivat voineet hänen palkkansa raameissa hankkia vain PSG ja Real Madrid sekä muutama Valioliigan seura. Kun näistä seuroista karsitaan pois ne seurat, jotka eivät olleet kiinnostuneet Ronaldosta ja joista herra itse ei ollut kiinnostunut, jäljelle jäi todennäköisesti vain kaksi seuraa – PSG ja Manchester City. Ja jos City olisi saanut Harry Kanen, sekään ei olisi ollut koskaan edes tullut niille markkinoille, joissa Ronaldo on kaupan.
Ronaldoa ja Messiä huonommille ja halvemmille jalkapalloilijoille löytyy edelleen ostajia, mutta kaikista kalliimpiin arvotauluihin on varaa vain leikkikaluganstereilla.
Sen ovat Messi ja Ronaldo joutuneet tänä kesänä näkemään ja kokemaan.
