EM-finaali on kahden kisojen parhaimmin puolustavan joukkueen yhteenotto. Englanti ja Italia ovat molemmat päästäneet vastustajan yrittämään maalintekoa alle kymmenen kertaa ottelua kohden. Englanti on päästänyt vain yhden maalin – Tanska osui kaukaa lähteneellä vapaapotkulla Englannin verkkoon vasta välierässä. Italia pelasi alkulohkossa puhtaita pelejä ja on päästänyt jatko-otteluissa maalin ottelua kohden.

Olisi turhaa asioiden yksinkertaistamista yrittää löytää ratkaisevia asioita yksittäisistä pelaajista tai joukkueiden yksittäisistä toiminnoista. Näin hyvin puolustavilla joukkueilla toimii kokonaisuus – hyökkäys antaa mahdollisuuden hyvään transitioon ja puolustuspelissä onnistuvat kaikki palaset.

Molemmista joukkueista voidaan kuitenkin poimia yksi todella onnistunun palasen. Englannilla se on heidän kahden puolustavan keskikenttäpelaajan yksikkönsä. Leedsin Kalvin Phillips sekä Declan Rice ovat murtautuneet maajoukkueeseen toden teolla vasta tänä vuonna ja ovat nyt muodostaneet todella rautaisen kaksikon Englannin keskikentän pohjalla.

Italialla ei ole keskikentän pohjalla varsinaista yksikköä, vaan yksi pelaaja – Jorginho. Aliarvostettu Jorginho pelaa eri asein, kuin fyysisesti todella vahvat Phillips ja Rice. Siksi Italian ja Englannin puolustavat keskikentät tarjoavatkin mielenkiintoisen kuvan siitä, miten eri tavoin voi tuon tontin hoitaa joko yhden pelaajan ominaisuuksien tai kahden pelaajan yhteistyön kautta.

Yksinäinen kutonen

Italia on pelannut 4-3-3-järjestelmällä läpi turnauksen. Tämä muoto vaatii, että keskikentän pohjalle on laittaa sellainen pelaaja, joka pystyy osallistumaan hyökätessä tappavalla tehokkuudella vastustajan ensimmäisen prässilinjan ohittamiseen sekä puolustusvalmiuden ylläpitämiseen. Tämän pelaajatyypin on osattava myös puolustaa isoa aluetta ylempien keskikenttien takana.

Jorginho on tähän yksinäisen ”kutosen” rooliin todella sopiva pelaaja.

29-vuotias ja Brasiliassa syntynyt Jorginho on syöttänyt EM-kisoissa pallot omille peräti 96 prosentin tarkkuudella. Hän on syöttänyt 70 kertaa ottelua kohden, eli toiseksi eniten joukkueen avauskokoonpanon pelaajista. Vasemman puolen ylempi keskikenttäpelaaja Marco Verratti on syöttänyt hieman enemmän. Verratti tukee alayksikköä rakentelun ensimmäisissä vaiheissa, mutta omaa vastuuta myös peliä edistävissä syötöissä linjojen väleihin.

Jorginhon nähdään harvoin antavan avainsyöttöjä tai vastustajan keskikenttälinjan puhkovia syöttöjä. Jorginho on antanut vain 0,5 avainsyöttöä ottelua kohden, kun Verrattin vastaava luku on kolme.

Se, mikä Jorginhon erottaa esimerkiksi juuri Englannin keskikenttäpelaajista, ovat vaiheet joukkueen pallonmenetyksen jälkeen. Jorginholla on iso rooli riistää pallo heti takaisin omalle joukkueelle Italian aggressiivisessa välittömässä prässissä. Jorginho on tehnyt näistä riistoja peräti seitsemän kappaletta ottelua kohden. Esimerkiksi Englannin alemmat keskikenttäpelaajat ovat puolustaneet passiivisemmin eteenpäin menetysten jälkeen ja onnistuneet palauttamaan pallonhallinnan vain neljä kertaa ottelua kohden per pelaaja.

Toisaalta tässä juuri tulee Italian ja Englannin ero. Kun laskee yhteen Phillipsin ja Ricen riistomäärät, päästään Jorginhon määriin. Englanti pelaa kahden puolustavan keskikenttäpelaajan yhteistyön kautta – Italian Jorginhon dominoinnin kautta.

Väärä mielikuva

Jorginhoa pidetään heppoisena kaksinkamppailupelaajana, varmaan koska hänellä ei ole niin valtavan isoja reisilihaksia, kuin Ricella ja Marcelo Bielsan ohjeistuksessa kroppaansa muokanneella Phillipsillä. Silti Jorginhon onnistumisprosentti kaksinkamppailuissa on ollut peräti 60. Rice on voittanut 53 prosenttia ja Phillips 44 prosenttia kaksinkamppailuista.

Se, mitä Jorginho tekee taitavasti, on pallon reitin lukeminen. Hän saattaa lukea vastustajan syöttöketjuja monen syötön päähän ja olla jossain kohtaa ketjua katkomassa syötön vastaanottajan etupuolelta. Hän jatkaa liikettä lukien jatkuvasti, milloin vastustaja pelaa esimerkiksi laitapuolustaja-keskikenttäpelaaja-syötön negatiiviseen peliasentoon ja sitten hän iskee nopeilla jaloillaan kovaa palloon.

Jorginhon 3,5 syötönkatkoa ottelua kohden on hurja lukema keskikentän pohjapelaajalle. Esimerkiksi Phillips on katkonut vain yhden syötön ottelua kohden.

Tästä pelin lukemisen kyvystä johtuu myös se, että Jorginho pystyy ”screenaamaan” vastustajan peliä edistäviä syöttöjä todella tehokkaasti. Hän pyörittää päätään jatkuvasti hakeakseen informaatiota siitä, missä vastustajalla on vapaita pelaajia linjojen välissä. Sitten hän tekee riskiarviot ja screenaa pahimman syötön pois. Usein vastustaja joutuu hyökkäämään jostain muualta.

Vasta Espanja aiheutti ongelmia Jorginholle ja siitäkin ottelusta Jorginho selvisi kuivin jaloin. Vasta Espanjan painollisen puolen kympin sekä valeysin laskeutuminen linjojen väliin laittoi Jorginhon ongelmiin, kun hän jäi ilman alapuolelta tulevaa topparin pomppua.

Espanjan maalissakin Jorginho pyöritti päätään kuin tuulimyllyä ja tiesi olevansa Pedrin sekä Álvaro Moratan välissä, mutta arvasi Espanjan syötön väärin.

Kahden pelaajan dynamiikka

Englannin keskikentän dynamiikka toimii siis yhden pelaajan dominoivan pelaamisen sijaan yhteistyön kautta.

Tämä näkyy siinä, miten Rice ja Phillips osallistuvat Englannin peliin. Voisi jopa sanoa, että Gareth Southgate on herättänyt henkiin vanhan kunnon nelos-, ja kasipelaajan yhteistyön. Näitä pareja on ollut Englannin kentällä vuosikymmenten saatossa todella paljon. Esimerkiksi Roy Keane ja Paul Scholes muodostivat yhden kaikkien aikojen kaksikoista Englannin Valioliigassa.

Siksi olisi itseasiassa hieman väärin kutsua Englannin puolustavia keskikenttiä tuplakutosiksi – he ovat enemmänkin kutonen ja kasi.

Jako menee näin. Molemmat tukevat toppareita vastustajan ensimmäisen prässilinjan ohittamisessa. Sen jälkeen Rice jää huolehtimaan kenttätasapainosta, kun Phillipsillä on lisenssi karata hyökkäyksen tueksi ja antaa peliä edistäviä syöttöjä vastustajan linjojen väleihin ja puolustuslinjan selustaan. Phillips tekee myös ajoittain jonkun pystyynjuoksun itsekin.

Yksi kysymys voidaan Englannin keskikenttäkaksikosta kuitenkin esittää, vaikka he ovat puolustuksellisesti todella vaikeasti ohitettava kaksikko. Jos Italia puolustaa finaalissa oletetun hyvin, Englannin neljä ylintä pelaajaa pallon yläpuolella eivät riitä ratkaisemaan ottelua hyökkäyssuuntaan. Tarvitaan laitapuolustajan nousu, sekä kenties vielä Phillipsin pystysuunnan uhka. Mutta, onko hän tällaisella näyttämöllä vielä tarpeeksi hyvä pelaaja hyökkäyssuuntaan?

25-vuotias Phillips on vasta murtautunut tälle tasolle, eikä pelaa (vielä) Englannin suurimmissa seuroissa, joihin hänet epäilemättä jossain vaiheessa napataan.

Hauska juttu on, että Englanti ei koskaan osannut lyödä Steven Gerrardia, Paul Scholesia, Frank Lampardia ja muitakin kasipaikan höyliä samaan aikaan sopiviin rooleihin. Syy on se, että heillä ei ollut luontaista kutosta. Nyt kun heillä on Rice, niin nyt siihen pystysuunnan rooliin voisi olla Scholesin mentävä aukko. Phillips on hyvä, mutta uhkaako hän pallon kanssa riittävän hyvin?

Toki EM-finaali olisi oiva paikka näyttää, että kyllä uhkaa.