Vallankumous ei usein lopulta näy suurissa julistuksissa. Vaan pienissä arkisissa tilanteissa. Ja kun niitä alkaa ilmaantua enemmän ja enemmän, alkaa suurempi kokonaisuus muodostua.

Englantilainen jalkapallokulttuuri yhtenä esimerkkinä. Pienet hetket, jotka ovat tuntuneet ja kuulostaneet jo vähän erilaisilta.

Kuten Wolverhamptonista kotoisin ollut isä ja poika-parivaljakko, joka istui oluet käsissään halvan hotellin keittiössä tultuaan Baseliin katsomaan Manchester Cityn Mestarien liigan jatko-ottelua.

Yhdenlainen kulttuuri-ikkuna siihen, miten englantilainen jalkapalloajattelu on kehittynyt.

He arvostivat suuresti Pep Guardiolaa. Pyrkivät selkeästi ymmärtämään Pepin Cityn pelaamisen logiikkaa ja ymmärsivät, miksi Ederson oli tätä nykyä Cityn maalivahti, eikä Joe Hart. He olivat lukeneet juttuja, ja oli selkeästi jo syntynyt kliseepankki Pep-ajatuksista, joita pudottaa pubikeskusteluissa.

Se oli muutosta! Vain pieniä esimerkkejä, mutta osa jotain laajempaa.

Ja seuraavana iltana oli FC Baselin St. Jakob-Parkilla nähtävissä ongelma, johon englantilaisseuran kannattajat eivät olleet ennen törmänneet. Ikinä historiassaan.

Englantilainen seura pelasi jalkapalloa, jonka pelin rytmi ei ollut katkonainen. Jossa kaikki ei ollut yhtä kiihdytystä ja stoppia.

Ja se ongelma; Pitkissä syöttöketjuissa soljuva peli ei istu englantilaiseen laulukulttuuriin, jossa reagoidaan katkoihin ja eletään suunnanmuutoksista. Painetaan palloa nopeasti päätyä kohti, voitetaan kulma ja mylvitään.

Muutosta sekin. City ääriesimerkkinä, mutta yhdenlaisena mallina, jota seurataan. Ja joka samalla peilaa mediankin muutosta, yleistä fiksun jalkapalloajattelun kasvua.

Se Mestarien liigan ottelu pelattiin talvella 2018. Muutaman kuukauden päästä Englannin maajoukkue matkusti Venäjän MM-kisoihin, ja taas tuntui ja kuulosti erilaiselta.

Uusi sukupolvi

Gareth Southgate. Uusi sukupolvi. Ja jo aika erilaista jalkapalloa. Positiivisempi ilmapiiri. Erilainen mediakerronta. Vähemmän raskasta paatosta. Jalkapalloon tai nationalismiin liittyen.

Uusia teemoja. Uusi Englanti. Vallankumous yleisenä sanana. England United. Liiton tilaisuuksissa oli jo aiemmin soinut T. Rexin Children of the Revolution.

Englanti eteni välierään, mutta oli alakynnessä ja putosi Kroatialle. Sitten tappio Belgialle pronssiottelussa. Nyt kuitenkin uusi mahdollisuus EM-kisoissa. Mennä eteenpäin. Jatkaa suureksi kutsuttua muutoksen tietä.

Mutta.

On edelleen helppoa ja loogista luoda skenaario, jossa Englannille käy kuten niissä MM-kisoissa. Tai kuten niin usein. Se putoaa jossain jatko-ottelussa. Jollekin sellaiselle joukkueelle, kuten Kroatialle kolme kesää sitten.

Tarina tiedetään, koska sitä kierrätetään. Miten Englanti lopulta aina pettää. Jossain kohtaa. Vitsejä rangaistuspotkukilpailuista on erityisen helppoa toistaa.

Maailmanmestaruutensa jälkeen Englanti on ollut vain kahdesti MM-kisojen välierävaiheessa. Nykymuotoisissa EM-kisoissa Englanti oli ainoan kerran neljän parhaan joukossa kotikisoissaan 1996.

Kliseepankista voidaan hakea vastauksia – ja samalla ei enää voida. Monia tekijöitä ajatellen Englanti on aidosti jo kääntänyt kertomustaan.

Ensinnäkin on hyviä pelaajia. Mikään ei jää enää siitä kiinni. (Kuten se ei toisaalta olisi jäänyt kiinni myöskään silloin, kun keskikentälle oli tarjolla Steven Gerrardia, Frank Lampardia, Paul Scholesia ja David Beckhamia, mutta tartutaan siihen myöhemmin.)

Eikä enää puhuta sellaisesta sukupolvesta, jonka vahvuudet olisivat vain erityisen englantilaisia. Joka pelaisi ikään kuin toisenlaista jalkapalloa. Hölmömpää, liiankin intensiivistä, peruspelaamiseltaan vajavaista.

Omaa jalkaansa sahaava alisuorittaja Englannin maajoukkue ei isommassa kuvassa ole. Se pelkkä epäakateeminen, äänekäs mölyäjä, joka ei olisi ajatellut prosessiaan riittävän syvällisesti. Englanti ei enää edes samalla vanhalla prosentilla pysähdy rangaistuspotkuihin. Osa muutoksesta on varsinkin siltä osin totta.

Yliopistot ovat hiipineet mukaan. Asioita ratkaistaan tieteellisesti. Vastaukset pilkkukisakysymykseenkin löydettiin englantilaisten paljon vaalimasta urheilupsykologiasta. Mielikuvaharjoitteet, päätöksenteko, hengityksen rytmi.

Urheilutieteiden käytössä Englanti on jo ihan edelläkävijöiden joukossa. Taustaryhmä on valtava. On hyvät puitteet, parhaat fysioterapeutit ja laitteet, joilla testataan muun muassa lihaksen maksimivoimaa ja seurataan kuormituksia.

Jos se viedään todellisiksi skenaarioiksi, niin voidaan nähdä miten Kyle Walker jaksaa vielä ratkaisevan pelin 89. minuutillakin kiihdyttää maksiminopeuteensa. Mutta prosessissa on silti vielä ilmaa. Yhdessä kysymyksessä. Valtavan olennaisessa sellaisessa.

18-vuotias ihmepoika

Vasta 18 vuotta kesäkuun lopussa täyttävä keskikenttäpelaaja Jude Bellingham  kuuluu Englannin kisajoukkueeseen.

Bellingham on lyhyestä urastaan huolimatta jo jonkinlainen kartasto kysymyksiin englantilaisesta pelikulttuurista. Suuresta potentiaalista ja ilmiselvistä vahvuuksista, mutta myös kuvaavista heikkouksista.

Bellingham oli kesällä 2017 puhuttu pelaaja Birmingham Cityn akatemiassa. Vasta 14-vuotiaana. The next big thing. Harjoituksissa näki, miten hyvä hän oli fyysisesti ja teknisesti, mutta miten hänellä ei samanaikaisesti ollut vahvaa käsitystä joukkuepelaamisen eri nyansseista.

Dortmundissa Bellinghamin on ollut pakko oppia. Ja hän on oppinut. Saksa on juuri se maa, joka on osannut jalostaa englantilaista raakaa potentiaalia osaksi omaa malliaan. Jadon Sancho toisena dortmundilaisesimerkkinä.

Suurimman osan pelaajista ei ole toisaalta tarvinnut mennä Saksaan. Englannin maajoukkue on viime vuodet ollut täynnä ensisijaisesti Pep Guardiolan, Jürgen Kloppin ja Mauricio Pocchettinon joukkueissa pelanneita pelaajia.

Siirtymä ei kuitenkaan mene yksi yhteen. Englannin maajoukkue on saanut käyttöönsä pelaamisessaan kehittyneitä pelaajia, mutta jokainen laatutekijä ei kopioidu uuteen ympäristöön, koska kyse ei ole vain siitä, mitä pelaajat osaavat, vaan mitä he osaavat tietyssä ympäristössä.

Jordan Hendersonista on pystytty rakentamaan pilke silmäkulmassa toteutettu video, jossa on rinnakkain hänen Liverpoolin pelaamistaan ja otteita EM-kisoista 2016.

Liverpoolin Henderson teki suurella prosentilla loistavia ratkaisuja, ruokki Mohamed Salahia, loisti diagonaalipalloissaan. Englannin Henderson heitti summittaisia nostoja keskialueella ja pelasi palloa pelintekoalueella outoon sumppuun.

Data tukee eroavaisuuksia pelaamisessa, kokonaispelaamisen indeksi ja onnistuneiden syöttöjen prosentit. Ja vaikka ottaa huomioon maajoukkueprosessien aikahaasteet, ovat numerot silti kuvaavia. Monissa muissa maajoukkueissa ero ei olisi niin iso.

Vastaukset eroihin löytyvät pelin virrasta ja rakenteista.

Hendersonin kaltaiset esimerkit alleviivaavat sitä, että jalkapallo on joukkuepeli. Kun pelaaja astuu tiettyyn ympäristöön, ja jos pelin keskeisimmät periaatteet eivät ole läsnä jokaisessa harjoituksessa, niin hyvätkin pelaajat vajoavat pelaamaan tietynlaista jalkapalloa.

Kuilu on nyt toki kaventunut. Southgaten Englanti 2021 on parempi kuin Southgaten Englanti 2018, joka oli taasen parempi kuin Roy Hodgsonin Englanti 2016. Myös Hendersonin kautta näkyvissä elementeissä.

Mutta ei vielä riittävästi parempi.

Koneiston kasvot

Maajoukkueet eivät aina tehokkaasti peilaa maidensa jalkapallokoneistoja. Itse maajoukkueprosessi voi olla parempi tai huonompi, mitä maa on syvemmiltä jalkapallorakenteiltaan.

Englanti on esimerkkinä mielenkiintoinen, koska juuri Englanti riisutaan melkein paljaimmin alasti maajoukkuetasolla. Kun poistetaan Valioliigan ulkomaalaiset tähtivalmentajat, ja kun rinnalta puuttuvat loistavat ulkomaalaispelaajat.

Three Lions on versio siitä, mitä englantilaiset kykenevät keskenään tekemään. Englantilaispelaajat englantilaisvalmennuksessa englantilaisten liittoihmisten tarjoamissa puitteissa. Tällä kertaa vuoden 2021 versiona. On se tiedostettu tarina siitä, miten Englanti jäi jo aikoinaan kehityksen kelkasta ja jumittui omiin tapoihinsa ajatella ja jäsennellä peliä. Dna on selvä. Edelleen. Intensiteetti. Put it in the channel.

Sen rinnalla elää myös tiedostamaton tarina siitä, millä tavalla tämä edelleen näkyy. Vaikka haettaisiin jo positional play’n elementtejä ja  ajateltaisiin  xG-mallien kautta.

Kysymys ei ole Gareth Southgatesta. Hän on vain kasvot laajemmalle jalkapallokulttuurille.

Englannissa on jo paljon jalkapalloihmisiä, jotka ovat aidosti kiinni pelin ytimessä, mutta kun englantilaisen valmennuskulttuurin pintaa raaputtaa, löytyy vielä hyvin monenlaista jalkapalloa. Intensiteetin ollessa edelleen keskeisessä roolissa. Usein löyhästi organisoituna versiona.

Suomessa muutos on voinut olla nopeassa ajassa isokin. Ajatellen Helsinki Cupissa näkyvää juniorijalkapalloa ja ajatellen monia keskeisiä rekrytointeja.

Mutta Englannissa perustavanlaatuiset ihanteet elävät syvässä. Maa on niin iso. Koneisto on valtava. Sivistyneemmät jalkapallopiirit ovat suhteessa pienempiä.

Ammattilaisakatemioiden rekrytointiprosessit ovat esimerkiksi hyvin byrokraattisia ja monivaiheisia, ja niitä johtavat akatemioiden managerit, jotka ovat monilta osin enemmän virkamiehiä kuin pelin asiantuntijoita.

Urheilutieteiden vallankumous on ollut Englannissa helpompi toteuttaa kuin sellainen, jossa ravisteltaisiin käsityksiä pelistä ja sen jäsentelystä.

Paineiden keskellä

Southgate on ollut hyvin looginen valinta Englannin maajoukkueelle. Hän ei ole hengeltään vanhoillinen. Hän on fiksu. Hän istuu Englannin liiton luomaan kokonaisuuteen.

Hän pystyy oman persoonansa ja peliurallaan luomansa statuksensa kautta johtamaan kokonaisuutta. Kommunikoimaan viitekehykseensä kuuluvien liittoihmisten kanssa ja käsittelemään mediakysymyksiä.

Paineita on paljon. On ollut pakko katkaista aiemmasta kummunnut tietynlainen kerronta. On ollut pakko muuttaa ilmapiiriä.

Englannin mediatilaisuuksista on aiemmissa kisoissa niin usein huokunut jännittyneisyys. Tunnelma on ollut kireä. Vähän vainoharhainen. Joukkue on elänyt kuplassa, mutta ei ammattimaisessa sellaisessa, vaan pakon sanelemassa. Kuin kuningasperhe ulkomaan reissuillaan.

Englantilainen huumori on loistanut poissaolollaan. Frank Lampard on esimerkiksi Rio de Janeiron Urcan niemellä sijainneessa hotellissa vastaillut kireästi toimittajien kysymyksiin, joissa haettiin ensisijaisesti kipukohtia.

Lampardin osalta kysymyksissä oli usein nostoja hänen ja Steven Gerrardin alisuorittavasta yhteiselosta Englannin keskikentällä.

Se oli roolituksiltaan yksi olennainen pelillinen kysymys, joka leimasi yhtä Englannin maajoukkueen aikakautta. Tietyt haasteet, ja niiden ratkaisemisen vaikeus. Jossain jäätiin pelin rakenteita ajatellen aina vajaaksi. Vähän tai paljon. Vaikka pelaajamateriaali olisi ollut riittävän hyvä.

Southgate ehti välttää Gerrard–Lampard-kysymyksen, mutta lähes jokaisen maajoukkuevalmentajan eteen tulee vastaavia kysymyksiä, joissa mitataan vision vahvuus.

Saksan maajoukkue on 2010-luvun parhaimpina vuosinaan tehnyt radikaaleja ratkaisuja roolituksen kanssa, jos peli on ohjannut siihen.

Siinä teoreettisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi Maurizio Sarri ottaisi Englannin maajoukkueen käsiinsä, nähtäisiin nopeasti 4–3–3, kentällä siihen parhaiten soveltuvat pelaajat ja vain jauhettaisiin.

Southgate ei ole pöhkö. Hän flirttailee modernin jalkapallon kanssa, ottaa asioita enemmän Kloppilta ja Guardiolalta kuin Graham Taylorilta, mutta onko hänenkään oma pelillinen visionsa riittävän vahva?

Tavalla, joka kumpuaisi siitä, onko yleinen englantilainen pelillinen ajattelu ylipäänsä vielä riittävän kehittynyttä?

Valioliigankin hyvistä englantilaisvalmentajista Brightonin Graham Potter on enemmän hänen poikkeavan tiensä tuote kuin vielä klassinen oman kulttuurinsa kasvatti. Ja Potterillakin on ollut haasteita realisoida xG:tä konkreettisiksi tehoiksi.

Southgate olisi luonnollisimmillaan 4–4–2:n karvalakkiversiossa, jossa palloa laitettaisiin saumaan ja laitapakit nousisivat, mutta jo hänen käytössään olevat pelaajat ja Valioliigaa ympäröivä ilmapiiri ohjaavat maajoukkuetta flirttailemaan Kloppin ja Guardiolan jalkapallon kanssa.

Perusmalleiltaan Englanti hakee kopiota Kloppin Liverpoolista, mutta hallitseeko Southgate yhtä hyvin roolituksia ja osaako hän hakea siihen kaikenlaisia pieniä pelillisiä marginaaleja? Kuten esimerkiksi Ranskan Didier Deschamps osaa.

Kysymyksiä on muodosta alkaen. Suhteessa materiaaliin.

Kyle Walker on yhdenlainen esimerkki. Southgaten tapa peluuttaa Walkeria klassisena oikeana laitapakkina peilaa kyllä Guardiolaa, mutta vuoden 2016 tai 2017 versiota hänestä.

Nykyään Walkerin rooli Cityssä rakentuu hienostuneemmin nyanssein. Hän ei ole laidan viivahiiri, vaan erityisen tarkasti roolitettu tilanteenvaihtoihin. Tavalla, jossa niellään taitavasti heikkouksia pois.

Kohti unelmaa

Hypoteesin voi luoda. Ratkaisevista hetkistä, joiden aikana prosessin suunnat määrittyvät.

Kokonaisuutta on isossa kuvassa rakennettu kohti loppuotteluvoittoa. Mutta ovatko Southgate ja koko häntä ympäröivä mittava valmennusjärjestelmä olleet valmiina näkemään juuri oikeita syyja seuraussuhteita?

Kun on menty palaverihuoneeseen ja katsottu peliä läpi, onko osattu löytää juuri oikeat pelilliset asiat? Onko osattu lähteä korjaamaan ja kehittämään olennaisimpia asioita?

Onko ongelmakohtia haettu enemmän yksittäisistä pelaajista – vai jo pelin rakenteista? Onko osattu miettiä, että pelaamisessa pitää olla enemmän automaatiota? Ja sitä, miten se viime kädessä syntyisi?

Mittava määrä dataa saattaa esimerkiksi kertoa, että ei ole saatu tarpeeksi korkeita maaliodotteita, mutta siitä pitää pystyä tekemään oikeimmat johtopäätökset. Mikä meidän pallonhallinnan rakenteissa tai prässissä on se, mitä pitää korjata?

Se vaatii pelin jäsentelyä. Ääriesimerkkinä Pep Guardiolan pelikirja, jossa on pelin pääperiaatteita, alaperiaatteita ja ala-alaperiaatteita.

Pääperiaate; pallonhallinta. Hyökkäysvaiheen pääperiaate; 1 pidä pallo omilla, 2 etene kontrolloidusti, 3 puolusta pallolla. Alaperiaatteet; jatkuva tuki, syöttökolmiot. Sen alla ala-alaperiaatteita.

Kaikki määritettynä. Usean sadan sivun pelikirjaan. Kaikki saadaan siten siirrettyä fläpille ja fläpiltä harjoitteisiin ja harjoitteista itse peliin. Ison assistenttijoukon kanssa.

Sellaisten rakenteiden kautta Englanti olisi jo todella lähellä Euroopan mestaruutta. Sillä olisi mahdollisuuksia olla uusi Saksa. Mutta jokaisen palasen pitäisi ensin olla kohdallaan.

Maaliskuun lopun karsintapeli Puolaa vastaan tarjosi vielä esimerkin yhdenlaisesta ”Henderson-ilmiöstä”. Toppari John Stonesin osalta.

Pallo palautuksena maalivahti Nick Popelle, kenttä isoksi, Kalvin Phillips teki pohjalla tukiliikkeen, syöttö takaisin Stonesille. Mutta se oli klassista hitaan rytmin toimintaa, seurasi pallonmenetys ja Puolan maali, jonka jälkeen Stonesia kutsuttiin ”huolimattomaksi” ja ”virheherkäksi”.

Mutta Manchester Cityssä Stones ei ole tällä kaudella tehnyt yhtään vastaavaa virhettä, koska Guardiolan vahvuus on ohjeistuksen ehdottomuudessa. Cityssä Stones toimii kentän ensimmäisellä sektorilla kuin robotti, Englannin maajoukkueessa ei.

Jalkapallo ei ole toki ole pelkkiä pallonhallinnan rakenteita. On ne hyvät pelaajat. Englanti on hyvä erikoistilanteiden ja rangaistuspotkukilpailujen joukkue. Sitä varten on omia assistenttejakin. On ne urheilutieteet ja se kokonaisjärjestelmä.

On viitekehyksenä myös se turnausmuotoinen malli, jossa Euroopan mestaruudenkin voittanut joukkue päätyy pelaamaan ”vain” seitsemän ottelua.

Toisaalta 90 minuuttia kestävät ottelutkin pystyvät jo erottamaan parhaita joukkueita hyvistä ja keskinkertaisista. Ja harvoin on ollut niin, ettei turnausta olisi voittanut myös pelillisesti kisojen paras joukkue.