Englantilaisessa jalkapallossa oli pitkään vallalla oppi viidestä suuresta. Näillä viidellä suurella tarkoitettiin Arsenalia, Liverpoolia, Manchester Unitedia, Tottenhamia – ja Evertonia. Liverpool oli seuroista menestyksekkäin 1970- ja 1980-luvuilla, mutta rikkaimpana jalkapalloseurana Englannissa pidettiin Evertonia.

Everton oli voittanut ennen toista maailmansotaa viisi liigamestaruutta, mutta ajautunut sen jälkeen tuuliajolle ja pudonnut jopa pääsarjasta, silloisesta I divisioonasta. Uusi nousu suuruuteen ja rikkauteen alkoi 1960-luvun alussa, kun Britannian rikkaimpiin miehiin lukeutunut Littlewoodsin perustaja John Moores otti Evertonin kukkaroonsa. Mooresin rikkaudet tekivät myös Evertonista rikkaan – ja menestyksekkään.

Ensimmäinen menestyksenaalto alkoi 60-luvulla. Se toi kaksi liigamestaruutta ja FA Cupin, toinen 1980-luvulla, joka sekin toi kaksi liigamestaruutta ja FA Cupin sekä Liigacupin.

Evertonin dilemmana oli, että se 80-luvun suuruuden vuosina englantilaisseurat oli suljettua viideksi vuodeksi ulos Euroopasta. Siksi emme saaneet koskaan tietää, miten hyvän joukkueen Howard Kendall oli Goodison Parkille luonut. Hyvä se oli, loistava itseasiassa. Pelasi modernia brittijalkapalloa ja haastoi Englannin mahtavimpana joukkueena Liverpoolin, rakkaan vihollisensa, jonka kautta Everton on piirtänyt suuren osa myös omasta identiteetistään. Ei olla hyviä, ei huonoja. Ollaan vain joko parempi tai heikoimpia kuin Liverpool.

***

Tämä ei ole tilitys omasta suhteestani Evertoniin, mutta vihasin 1980-luvulla Evertonia. 90-luvulla suhtautumiseni kuitenkin muuttui. Sen muutti se, että Evertonin Suomen kannattajissa oli jotain poikkeuksellista.

Tunsin toki Hans Fyhrqvistin tv-kakkosen liigaotteluiden väliaikamiehenä, mutta ennen kaikkea Evertonin kiihkeänä kannattajana, outona suomalaisfriikkinä, joka lastensa mukaan istui useimmiten hänelle soittaessani paskalla ja joka oli kirjoittanut legendaariseen ToffeeWebiin mykistävän upean ja seikkaperäisen jutun Evertonin historiasta.

Se teki suuren vaikutuksen – kuten myös toinen tunnettu Evertonin kannattaja, viime vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut säveltäjä Osmo Tapio Räihälä. Räihälä muutti 90-luvulla nimensä Osmo Tapio Everton Räihäläksi ja sävelsi kantaatin Barlinnie Nine, joka oli kunnianosoitus Evertonin hyökkääjälle Duncan Fergusonille.

Laskimme kakkosen liigalähetyksissä Antero Mertarannan kanssa leikkiä Evertonin kannattajista puhumalla joka lähetyksessä Suomi-Everton-seurasta. Se kuulosti ehkä irvailulta ja pilkalta, mutta todellisuudessa se kertoi kunnioituksestamme Hans Fyhrqvistin ja Osmo Tapio Everton Räihälän kaltaisia Evertonin kannattajia kohtaan.

Luin myöhemmin, että lääkäri oli kieltänyt Osmo Tapiota seuraamasta ja kannattamasta enää Evertonia. Se kertoi siitä, miten kiihkeästi hän oli rakastanut Evertonia ja miten syvästi kärsinyt Evertonin suuruuden murentumisesta.

***

Tämän jutun varsinainen ydin on kysymys, mitä Evertonille tapahtui loiston vuosien jälkeen? Miksi sitä ei ole pidetty enää pitkään aikaan yhtenä suurista, vaan pikemminkin huonona vitsinä, jolta on puuttunut suunta ja päämäärä.

David Moyes sai pitkällä managerikaudellaan Evertonin pelaamaan säällistä jalkapalloa ja menestymään, mutta sen edellisestä liigamestaruudesta on kulunut tänä vuonna 35 vuotta ja sen edellisestä pokaalista, FA Cupin voitosta, 27 vuotta.

Evertonin 80-luvun imperiumi murtui huonoimpaan mahdolliseen aikaan – 90-luvulla.

Everton näytti keväällä 1994 putoavan Valioliigasta, kun se oli kauden viimeisessä ottelussaan puoliajalla 0–2-tappiolla Wimbledonia vastaan. Tappio ja tasapeli olisivat tienneet tippumista, mutta Everton nousi toisella jaksolla 3–2-voittoon niin ihmeellisellä tavalla, että Wimbledonin maalivahdin Hans Segersin päästämiä maaleja, varsinkin sitä kuuluisaa viimeistä maalia, tutkittiin lopulta jopa oikeussaleissa.

Everton säilytti sarjapaikkansa, mutta se ei pelastanut sitä kadotukselta. Valioliigassa tapahtui 90-luvun lopulla historiallinen murros, joka jakoi Valioliigan kärkiseurat voittajiin ja häviäjiin. Voittajia olivat ne, jotka menestyivät oikealla hetkellä oikeassa paikassa ja pääsivät kiinni Valioliigan ja Mestarien liigan räjähdysmäisesti kasvaneisiin tv-rahoihin.

Manchester United ja Arsenal pääsivät, muut kärkiseurat eivät.

Liverpool on pystynyt nousemaan 25 vuodessa jaloilleen, samoin jopa Tottenham, mutta Everton ei. Se on pudonnut kakkoskastin seuraksi, joka on nostanut joinakin vuosina päätään, mutta nykymuotoisen Mestarien liigan lohkopelejä Goodison Parkilla ei ole koskaan vielä nähty, ainoastaan yksi karmea epäonnistuminen Mestarien liigan karsinnoissa.

Se kertoo Evertonin tason.

***

Kun Arsenalin entiset vähemmistöosakkaat, Farhad Moshiri ja Alisher Usmanov, siirsivät rahansa Pohjois-Lontoosta Goodison Parkille, monet Evertonin kannattajat odottivat tuulen viimeinkin kääntyneen.

Moshirin viisi vuotta kestänyt valtakausi on kuitenkin osoittanut, että on yksi asia osata painaa rahaa ja toinen asia osata johtaa jalkapalloseuraa. Evertonilla on ollut Moshirin aikana viisi eri manageria ja nyt Moshiri on tutussa tilanteessa: hänen pitäisi löytää jostain jälleen uusi manageri.

Moshiri on osoittanut, ettei hänellä ja hänen esikunnallaan ole oikeasti minkäänlaista osaamista nähdä ja arvioida, kuka on hyvä manageri ja kuka on huono manageri. Sen osoittavat hänen aiemmat valintansa ja sen osoittaa se, millaisia potentiaalisia ehdokkaita Everton nyt kartoittanut etsiessään seuraajaa kesällä palkatulle Rafael Benítezille.

Kaiken lisäksi manageri on vain osa ongelmaa ja sen ratkaisua. Paljon syvempi ja vaikeammin korjattava ongelma on se, miten Evertonin nykyinen joukkue on rakennettu. Joukkueesta löytyy Richarlisonin ja Dominic Calvert-Lewinin kaltaisia kimallusta, mutta kokonaisuudessa joukkue on rakennettu metritavarasta.

Mitä siis Evertonin pitäisi tässä kohtaa tehdä ja millainen manageri palkata?

Hyvä kysymys, johon voi vastata monella tavalla.

Yksi tapa on katsoa historiaan ja Evertonin identiteettiin – mistä sen kannattaminen on tehty? Onko se tehty voittamisesta ja menestymisestä vai niistä arvoista, joka kaikista parhaimmin tiivistyvät Evertonin kannattajien rakkauteen Duncan Fergusonia kohtaan.

Ferguson ei tuonut pelaajana Goodison Parkille liigamestaruutta, pikemminkin hän oli pelastamassa sitä putoamiselta. Jopa vuoden 1995 FA Cupin finaalissa hän tuli kentälle vasta vaihdosta. Ferguson kärsi Evertonissa olleessaan loukkaantumisista ja istui hetken aikaa jopa vankilassa, mutta hänessä oli jotain suurempaa kuin voittaminen.

Hänessä oli katupojan auraa, karismaa ja periksiantamattomuutta, jota Evertonin kannattajat rakastavat yhä edelleen. Kuolemaansa asti.

Valitsipa Everton managerikseen vaikka Ukko ylijumalan, hän ei tee Evertonista liigamestaria, ei edes Mestarien liigassa pelaavaa joukkuetta.

Siksi on katsottava muualle, toisenlaisiin arvoihin. On katsottava Wayne Rooneyyn.

Hän ei ole jalkapalloilullisessa mielessä paras mahdollinen manageri Evertonille, mutta hänessä on sitä, mistä Everton ja sen kannattaminen on tehty. Wayne Rooney manageriksi ja Big Dunc hänen kakkosekseen ja Evertonin kannattajat saavat mitä haluavat – nostalgista rakkautta.