Kysymys oli pelkkä heitto ilmaan, mutta vastaus ei.

Olin tuntenut Gert Remmelin noin vuoden ja hän tiesi, että meillä molemmilla on saman henkisiä jalkapalloilullisia perversioita. Tästä asiasta emme olleet kuitenkaan koskaan tätä ennen puhuneet.

”Hollanti 1974”, oli Gertin salamannopea vastaus.

Olin mykistynyt. Mistä ihmeestä tuo jalkapallon läpikotaisin galvanoima maailmanlapsi tiesi toisen niistä asioista, jota olivat yllättäneet minut jalkapallossa eniten elämäni aikana. Miksi hän ei sanonut, että Arsenalin voitto Liverpoolista Anfieldilla 1989 tai joku matsi, jossa see sinun PeeKoosi olisi nussinut pystyyn jonkun Perämetsän Palloseuran.

Mutta ei.

Hollanti 1974.

***

Maailma oli 1970-luvun alussa kokolailla erilainen kuin nyt. Jalkapalloa näytettiin televisiossa siihen aikaan reilummalla kädellä lähinnä vain MM-kisojen yhteydessä. Englannin liigan otteluita tuli talvessa kymmenkunta. Eurocupeista tuli tasan kaksi ottelua, Eurooppa-cupin ja Euroopan cup-voittajien cupin loppuottelut. FA Cupin loppuottelu. Siihen päälle jokunen Suomen maaottelu, ehkä jopa joku kotimainen ottelu, jos hyvin kävi.

Siksi maailmankuva jalkapallosta syntyi pitkälti sanoista. Siitä, mitä lehdet ja kansainväliset jalkapallokirjat kirjoittivat jalkapallosta. Eric Battyn Hyökkäävä jalkapallo oli harvinaisia suomeksi käännettyjä jalkapallokirjoja.

Kun vuoden 1974 MM-kisat Saksassa alkoivat, kaikki odottivat, millainen Pelén jälkeinen Brasilia olisi? Millaisia olisivat neljä vuotta vanhemmat Rivelino ja Jairzinho?

Mutta sitten se tapahtui.

TV-ruutuihin ilmestyi kesäkuisena iltana joukkue, joka ei pelannutkaan sellaista jalkapalloa kuin me olimme tottuneet näkemään. Tunsimme joukkueen taitavammin pelaajan, Johan Cruyffin, ja me onnettomat nylkyttäjät, jotka kuvittelimme tietävämme jalkapallosta jotakin, osasimme sanoa, että hän oli siirtynyt edellisenä kesänä lian räjäyttävästä Ajax-yleispuhdistusaineesta Barcelonaan.

Mutta sitä emme osanneet kuvitella, millaista jalkapalloa Hollanti voisi karismaattisen johtajansa johdolla pelata.

***

Jalkapallossa oli totuttu siihen, että Charles Buchanin ja Herbert Chapmanin Arsenalissa 1920-luvun lopulla kehittämä WM-muoto oli edelleen valtionusko monissa maissa.

Sen mukaan pelaajat ladottiin kentälle myös Suomessa. Toppari, kaksi laitapakkia, kaksi tukimiestä, kaksi välihyökkääjä, kaksi laitahyökkääjää ja sentteri. 3-2-5. Numerotkin olivat aina samat: toppari 5, pakit 2 ja 3, tukimiehet 4 ja 6, välihyökkääjät 8 ja 10, laiturit 7 ja 11 ja sentteri 9. Niin mentiin.

Tiesimme toki, että maailmassa oli muunkinlaisia kenttäryhmityksiä, kuten pelimuotoja siihen aikaan kutsuttiin. Suomessa tunnetuin oli Englannin vuoden 1966 MM-kisoissa käyttämä 4-4-2 – pelimuoto, jonka ensimmäisenä oli ottanut käyttöön neuvostoliittolainen Viktor Maslov ja muutamaa vuotta myöhemmin Ipswichissa – Maslovista tietämättä – Alf Ramsey, josta myöhemmin oli tullut juuri tuon Englannin MM-joukkueen päävalmentaja.

Jalkapallokirjat olivat kertoneet myös, että Brasilia oli voittanut vuoden 1958 maailmanmestaruuden 4-2-4-ryhmityksellä. Pelimuodon olivat erilaisten versioiden kautta kehittäneet unkarilaiset valmentajat Belá Guttmann, Márton Bukovi ja Gusztáv Sebes, – ja se oli ollut pohjana Unkarin ihmejoukkueen nousulle 1950-luvun alun jumaloiduimmaksi jalkapallojoukkueeksi.

Mutta nyt kysymys ei ollut muodosta. Kysymys oli siitä, miten pelaajat liikkuivat kentällä.

Heillä ei ollutkaan – maalivahtia lukuun ottamatta – omaa tarkasti rajattua tonttia, vaan pelaajat liikkuivat kentällä vapaasti erilaisilla pelipaikoilla ja erilaisissa rooleissa.

Kaikista vapaimmin kentällä liikkui kapellimestari itse, Curyff. Hän oli peruspelipaikaltaan keskushyökkääjä, mutta Cruyffilla oli vapaus liikkua missä päin kenttää tahansa.

Aluksi pelaaminen näytti jonkinlaiselta puistopeliltä, mutta vähitellen siitä alkoi piirtyä kuva, että kaiken liikkumisen takana oli selvä logiikka ja selvät säännönalaisuudet. Että ne henkeäsalpaavat kuviot eivät olleetkaan sattumaa, vaan tietoisesti tehtyjä liikkeitä ja ratkaisuja.

Myöhempi todellisuus on kertonut, millainen logiikka liikkumisessa oli – ja ennen kaikkea mihin sillä pyrittiin. Vapaus ei ollut itsetarkoituksellista vapautta, vaan tapa vaikeuttaa vastustajan miesvartiointia, joka siihen aikaan oli aluepeliä tärkeämmässä roolissa – sekä tapa luoda tilaa.

Tila tarkoitti jo silloin jalkapallossa aikaa – ja aika tilaa.

Tätä oli Rinus Michelsin Totaalvoetbal.

***

Michelsiä pidetään Total Footballin isänä, mutta todellisuudessa hän oli vain sen tärkein ja merkittävin jalostaja.

Ensimmäisiä haikuja Total Footballista piirsivät Itävallan Wunder Teamia Hugo Meislin kanssa valmentanut englantilanen Jimmy Hogan – sekä Ajaxia valmentanut englantilainen Jack Reynolds. Pelitapaa kokeiltiin myös muissa maissa, jopa Englannissa, jossa Burnleyn vuoden 1960 liigamestaruudessa oli Total Footballista tuttuja piirteitä.

Mutta sitten toisensa tapasivat kaksi ikonista hahmoa, Reynoldsin alaisuudessa Ajaxissa pelannut Rinus Michels ja Johan Cruyff. Cruyff ei ollut vain Michelsille tärkeä keskustelukumppani. Hän oli ase, jollaista Reynoldsilla ei ollut Ajaxissa ollut, mutta Michelsillä oli. Cruyffin avulla ja hänen taktisen ymmärryksensä ja lahjakkuutensa kautta Michels saattoi lisätä taideteokseensa värejä, joita Reynoldsilla ei ollut käytöstään.

Lopputuloksena oli jalkapallohistorian suurin ja merkittävin taktinen vallankumous.

***

Michelsin ja Cruyffin Ajax voitti kolmena vuonna peräkkäin 1971-1973 Mestarien liigan edeltäjän, Euroopan cupin, mutta sillä ei ollut vielä silloin sellaista statusta, että se olisi maailmaa pysäyttänyt.

MM-kisat sen sijaan olivat ja juuri noina kesä- ja heinäkuun erikoisina päivinä 1974 maailma havahtui viimeinkin Cruyffiin, Michelsiin ja Total Footballiin.

Maailma odotti, että tuo henkeäsalpaava jalkapallo ja sen henkeäsalpaava kapellimestari olisivat saaneet kruunun noissa kisoissa, mutta jalkapallossa kaikki pitää ansaita. Varsinkin maailmanmestaruus.

Hollanti meni loppuotteluun, mutta finaalissa Länsi-Saksa kaatoi Hollannin kotiyleisön silmien edessä 2-1.

Länsi-Saksan voitto oli niin yllättävä, että syitä sille on etsitty toisesta maailmansodasta asti. Että Saksan miehittämä Hollanti ei ollut vielä henkisesti kypsä voittamaan entistä miehittäjävaltiota 30 vuotta myöhemmin.

Sitäkin on sanottu, että Hollanti sai johtomaalin liian aikaisin – minuutin pelin jälkeen tuomitusta rangaistuspotkusta. Että se olisi sekoittanut hollantilaisten mielen ja keskittymisen.

Tappiolle saattoi olla kuitenkin myös maallisempikin selitys – se, että Cruyff pantiin finaalissa tiukkaan miesvartiointiin, josta vastasi väsymätön ja häikäilemätön Bertie Vogts. Vogts ei pysäyttänyt kokonaan Cruyffia, mutta söi suuren hollantilaisen tehoista juuri ne kriittiset osat, joita Hollanti olisi niin kipeästi finaalissa tarvinnut.

***

Hollannin 70-luvun joukkue oli upea joukkue, mutta se ei voittanut mitään suurta. Vuoden 1978 MM-kisoissa se koki jälleen – ilman Michelsiä ja Cruyffia – finaalitappion, tällä kertaa Argentiinalla 1-3. Vuoden 1976 EM-kisoissa Hollanti jäi Cruyffin johdolla – joskin ilman Michelsiä – kolmanneksi, mikä oli sille valtava pettymys.

Michels, Hollanti ja Totaalvoetbal saivat suuren palkkionsa vastan kesän 1988 EM-kisoissa, kun Hollanti löi finaalissa Marco van Bastenin ja Ruud Gullitin johdolla Neuvostoliiton 2-0.

Kaikki muistavat EM-finaalista Marco van Bastenin satumaailman, mikä sinällään on ymmärrettävää – mutta pitäisikö finaalista sittenkin muistaa se, että siinä kohtasivat jalkapallohistorian kaksi suurinta taktista neroa: Rinus Michels ja Valeri Lobanovskyi.