Miten huippujalkapalloilijaksi kasvetaan ja kehitytään?

Hyvä kysymys, johon suomalaisessa jalkapallossa usein vastataan liian suppeasta näkökulmasta. Puhutaan vain yksittäisistä tekijöitä, kun pitäisi puhua kokonaisvaltaisesta urheilijana ja ihmisenä kehittymisestä, kasvamisesta ja elämisestä.

Urheilijan menestymisen perustekijät voidaan tiivistää neljään kategoriaan, jotka ovat henkinen, fyysinen, tekninen ja taktinen osaaminen. Tämän lisäksi urheilijalla on oltava myös sellaiset sosiaaliset kyvyt, jotka varsinkin joukkueurheilussa ovat olennainen osa kokonaisuutta.

Näiden attribuuttien kehittäminen alkaa raadollisesti jo vauvaiässä. Ennen teini-ikää iso osa motorisista perustaidoista olisi hyvä olla hallussa, sillä liikeratojen ja oman kehon haltuunotto on koko ajan vaikeampaa mitä vanhemmaksi urheilija kasvaa.

Monipuolinen lapsivaiheen urheilu- ja liikkuminen valmistaa kropan parhaiten urheilu-uraa varten. Tätä kautta urheilija saa varsinkin fyysisessä mielessä merkittävän kilpailuedun yksipuolisesti harjoitelleeseen urheilijaan. Toki perimällä on urheilijan kehittymisessä oma osuutensa tässä, eivätkä nallekarkit mene tällä elämän osa-alueella aina tasan.

Vanhempanakin voi tehdä vielä paljon kyseisten ominaisuuksien eteen, mutta kylmä fakta on, että takamatkaa on vaikea kuroa kiinni. Aikuisena on esimerkiksi hyvin vaikeaa kehittää nopeusominaisuuksia, mikäli nuorena ei ole tehty mitään räjähtävää harjoittelua. Samoin kropan liikkuvuudet jäävät helposti vajaiksi yksipuolisella lajiharjoittelulla.

Omalla urallani tuli vastaan useampia pelaajia, joilta ei luonnistunut edes kuperkeikka. Jokainen ymmärtää, että näiden kavereiden liikkuminen kentällä oli kaukana optimaalisesta.

Vastaavasti muistan sellaisen tapahtuman, kun eräs valmentajamme totesi fyysisten testien jälkeen yhdelle joukkuekaverilleni, että ’’nyt sinun tarvitsee enää oppia futaamaan’’. Tämä pelaaja teki hyvän uran käyttäen hyväkseen hyvää fysiikkaansa ja juoksuvoimaansa. Hän oli urheillut nuoruudessaan monipuolisesti, mikä näkyi hänen urheilemisessaan. Monipuolisen urheilijataustan hyödyistä on olemassa myös laajaa tutkimusnäyttöä, joten kysymys ei ole vain mielipiteestä.

***

Jalkapalloilijan kehittymisessä on pelkistettynä kysymys siitä, miten hyviksi hän pystyy kehittämään jalkapallossa tarvittavat henkiset, fyysiset, tekniset ja taktiset ominaisuutensa uransa aikana.

Mitä aiemmin ne saa hyvälle tasolle, sitä helpompi niitä on ylläpitää ja kehittää entisestään. On vaikea päästä 30-vuotiaana hyvään kuntoon, jos urheilija ei ole oikeasti ollut hyvässä kunnossa kertaakaan urallaan.

Heikko koordinaatio ja kropan jäykkyys altistavat pelaajan myös loukkaantumisille. Kun suomalainen pelaaja siirtyy ulkomaille, hänelle käy usein niin, että hän loukkaantuu varsin nopeasti. Asioita ei voi toki yleistää, mutta näissä loukkaantumisissa on usein kysymys siitä, että kroppa ei ole valmis kovempaan harjoitteluun.

Fyysisten ja teknisten attribuuttien kehittämiseen urheilija pystyy vaikuttamaan helpoiten itse. Henkiseen ja taktisen puoleen vaikuttavat myös monet muut asia – ympäristö, valmentaja, kasvatus, luonteenpiirteet, joukkuekaverit ja niin edelleen.

Kovan tason urheilijalla kaikki yllä mainitut neljä osa-aluetta pitäisi olla korkealla tasolla. Suomalaisessa jalkapallossa tilanne on kuitenkin se, että nämä ominaisuudet eivät ole riittävällä tasolla edes kaikilla Veikkausliigan pelaajilla, saati, että ne olisivat huippuluokkaa.

Aloittelin itse ammattilaisuraani 2000-luvun alussa ja ehdin nähdä tuolloin viimeiset rippeet vanhan liiton meiningistä pukukopissa. Sen jälkeen kulttuuri pukuhuoneissa alkoi nopeasti muuttua parempaan suuntaan. Samoin myös valmentajat alkoivat kehittyä ammattimaisempaan suuntaan.

Tämä uusi aika on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ainakin minulla on ikävä tiettyjä asioita. Tänä päivänä kuulee esimerkiksi harvemmin valmentajan huutavan kurkku suorana pelaajilleen harjoituksissa, puoliajalla tai huutavan ylipääteen. Samoin pelaajat ovat ’’tasavertaisia’’ ja perinteinen hierarkia on paikoitellen hävinnyt kokonaan. Nuoren pelaajan on helppo tulla edustusjoukkueeseen. Kaukana ovat ne päivät, kun junnuja ei kutsuttu nimellä, vaan ’’pojaksi’’ tai ’’junnuksi’’, tai pallo lauottiin tahallaan ulos stadionilta ja joku junioreista käskettiin hakemaan se.

Kaikenlainen kiusaaminen, solvaaminen ja syrjintä ovat totta kai tuomittavia, mutta ammattilaisurheilun maailma on kova maailma, johon meillä Suomessa ei välttämättä valmisteta pelaajia riittävällä tavalla.

Palaute ulkomaalaisissa ammattilaisseuroissa voi – ja pitääkin – olla suoraa. Se on usein myös sellaista, johon Suomessa ei olla totuttu. Kysymys ei ole ilkeydestä, vaan siitä, että ammattijalkapallossa on tietty vaatimustaso ja sitä ei välttämättä saavuteta silkkihansikkailla. Pelaajilla on oltava paksu nahka ja kyky huolehtia itsestään fyysisesti vaikeissakin tilanteissa, ja heidän on pystyttävä suoriutumaan jokaisessa harjoituksessa edukseen tai muuten voi tulla lähtö joukkueesta.

Tässä mielessä on hieno nähdä, että meillä on ulkomaalaisissa seuroissa joukko nuoria suomalaisia pelaajia, jotka ovat kestäneet ulkomailla pelaamisen vaatimukset ja ovat tulossa kovaa vauhtia kohti Huuhkajien avausta.

Robert Ivanovin nousu viidessä vuodessa Suomen Kolmosesta Puolan Ekstraklasaan on hyvä esimerkki siitä, mitä pelaaja voi saavuttaa, kun hänellä on vahva urheilutausta, halu sitoutua ja tehdä töitä sekä valmius kuunnella kokeneempien ohjeita ja jossain kohtaa ymmärtää olevansa parempi kuin moni muu.

Ivanovin yhtälössä on mukana toki myös hyvä valmennus, mutta pelaaja on aina se, joka tekee tai ei tee tarvittavaa työmäärää. Ivanovin tapauksessa Ekstraklasakin alkaa näyttää välietapilta.

***

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, mitä urheilijan pitää tehdä, vaan miten hänen pitää tehdä.

Yksi hyvä esimerkki ovat älylaitteet ja niiden vaikutus tekemiseen.

Teknologia on tuonut esimerkiksi pelien analysointiin ja fyysiseen valmentamiseen loistavia työkaluja ja tänä päivänä pelaajilla on mahdollisuus analysoida omaa tekemistä ja kehittymistä koko ajan.

Mutta kaiken hyvän vastapainona ovat negatiiviset asiat. Puhuisin jopa älylaitteiden tuomasta riesasta. Esimerkiksi punttisaleilla näkee paljon pelaajia kännykät kädessä. Se tarkoittaa, että pelaaja ei keskity 100-prosenttisella tehokkuudella tärkeimpään asiaan – kyseisen harjoitteen tekemiseen. Se vie suoraan tehoja pois harjoituksesta, mutta kyse on samalla löyhästä asenteesta, joka siirtyy helposti myös harjoituskentälle.

Tällaisten pelaajien on vaikea ja jopa mahdoton saavuttaa täyttä potentiaaliaan, kun suoritustaso, yrittäminen, kilpaileminen ja kamppaileminen harjoituksissa eivät ole riittävällä tasolla. On kaksi eri asiaa harjoitella ja olla mukana harjoituksissa.

Vaatimusten asettaminen sekä suoran puheen ja palautteen antaminen on vaikeutunut koko ajan niin valmentaja-pelaaja-akselilla kuin myös pelaajien kesken. Jos jonkun pelaajan asenne harjoituksissa ei ole kohdallaan tai hän ei tee asioita sovitulla tavalla, pelaaja yleensä luettelee joukon erilaisia tekosyitä sen sijaan, että hän ottaisi vastuun itsestään ja omasta tekemisestään, ja pyrkisi toimimaan seuraavalla kerralla paremmin.

Lisääntynyt keskustelu on toki hyvä asia, mutta sitäkin voidaan käyttää väärin. Jos päivänselvissä asioissa peiliä käännetään itsestä muualle, se ei ole enää hyvää keskustelua. Se on turhauttavaa.

***

Suomalaisen jalkapallon haasteet eivät rajoitus vain siihen, mitä ja millaisella asenteella pelaajat harjoittelevat ja tekevät töitä.

Monissa seuroissa seurajohtaminen ja valmentaminen ovat edelleen täysin amatöörien käsissä, mikä vaikeuttaa ja pahimmillaan tekee jopa mahdottomaksi pelaajan kehittymisen kyseisessä seurassa.

Monissa seuroissa tilanne voi olla myös siinä mielessä nurinkurinen, että valmennus on kyllä osaavissa käsissä, mutta seurajohdossa jalkapallosta täysin pihalla olevat henkilöt johtavat arjen kenttätoimintaa ja arvioivat esimerkiksi valmentajan tekemää työtä ja hänen valmennuksellista prosessiaan. Tämä johtaa lähes poikkeuksetta joko näiden kahden kulttuurin yhteentörmäykseen tai siihen, että valmentaja joko erotetaan tai hän eroaa itse. Pahimmillaan on käynyt jopa niin, että osaavalla valmentajalla on sammunut kokonaan liekki valmentamiseen ja suomalainen jalkapallo on menettänyt taas yhden hyvän valmentajan.

Tilanne on siinä mielessä harmillinen, että myös nämä seurojen ja joukkueiden johtohenkilöt tekevät yleensä pyyteetöntä työtä omalla vapaa-ajallaan ja tarkoittavat hyvää. He ovat kuitenkin usein täysin väärässä paikassa päättämässä vääristä asioita. Monissa tapauksissa kyse on vieläkin ikävimmästä asioista, vallantavoittelusta ja muusta suhmuroinnista, mutta nekin ovat samaa seurajohtamisen ongelmavyyhteä.

Onneksi meillä on yhä enemmän seuroja, jotka ovat saaneet rakennettua uskottavaa toimintaa koko junioripuolelleen tai ainakin siihen pyritään. Tämä(kään) asia ei ole kvanttifysiikkaan. Näissä seuroissa johtoportaan roolit ovat selvät ja valmentajat ovat samanhenkistä porukkaa, joilla on osaamista ja halu kehittyä, eikä omassa ruudussaan arvokasta työtä tekevä toimiston kahvinkeittäjä ole esimerkiksi päättämässä edustusjoukkueen valmentajavalinnoista.

Hyvässä ja toimivassa seurassa pitäisi olla koko organisaation läpi konkreettinen ideologia, mitä halutaan tehdä, eikä vain korulauseita seinällä.

***

Kaikista pelaajista ei tule huippuja, vaikka jalkapallossa tehtäisiin mitä tahansa. Mutta siitä ei kannata tehdä ongelmaa. Hyvät ja innostavat valmentajat kykenevät luomaan mielekkäämpää toimintaa ja opettamaan nuorille myös tärkeitä elämäntaitoja.

Tätä kautta mielekkäälle ja laadukkaalle toiminnalle syntyy laajempi merkitys. Jos urheilusta saadut kokemukset ovat positiivisia, ne voivat kantaa pitkälle myös muussa elämässä – esimerkiksi liikkumaan läpi elämään ja toimimaan paremmin ryhmässä.

Hyvä esimerkki on Ice Hearts, joka tekee kasvatuksellisesta näkökulmasta korvaamatonta työtä. Mikäli siellä mukana olevilla nuorilla syttyy vielä innostus urheilua kohtaan, aina vaan parempi.

Eikä kysymys ole vain seurasta. Suomesta on kadonnut suuressa määrin pihapelikulttuuri ja tänä päivänä pelaajia näkee harjoittelemassa yhä harvemmin omalla ajalla. Yleisestikin keskustelu siitä, että huipulle mielivän urheilijan on pakko harjoitella omalla ajalla, tuntuu vähentyneen. Omalla ajalla harjoittelu on korvaantunut monin paikoin joukkuetoiminnalla ja muulla ohjatulla toiminnalla, mikä on vääristänyt ajattelua siihen suuntaan, ettei vapaa-ajalla tarvitsisi enää harjoitella.

Toisaalta monella nuorella on se tilanne, etteivät he edes ehdi harjoitella omalla ajalla, kun viikossa saattaa olla koulun lisäksi seitsemänkin ohjattua tapahtumaa.

***

Uskon edelleen siihen, että Suomessa voidaan saada aikaan laajempikin yhteiskunnallinen ja kulttuurillinen muutos, jossa toisaalta ymmärrettäisiin urheilun ja kilpailu-urheilun periaatteet ja vaatimukset, mutta jossa liikuntaa ja urheilua arvostettaisiin myös kansanterveydellisestä näkökulmasta.

Tässä muutoksessa on useampia tasoja.

Ensimmäinen niistä on urheilu itse. Se, että me laitamme seuratoiminnan kuntoon. Että seuroissa on riittävästi päteviä seurajohtajia, jotka osaavat palkata osaavia valmentajia, jotka puolestaan luovat laadukasta kenttätoimintaa ja valmennusta, mikä taas luo menestyviä urheilijoita ja menestyviä joukkueita – ja kasvattaa liikunnasta ja urheilusta kiinnostuneita ihmisiä.

Seuraava taso on kattojärjestöt, lajiliitot. Nyt useimmissa lajiliitoissa taloudelliset ja jopa toiminalliset resurssit menevät kenttätason urheilun ja urheilijoiden sijasta rakenteisiin. Varmasti niissäkin on tarpeellisia tekijöitä, mutta monista lajiliitoista on tullut itsetarkoituksellisia mammuttiorganisaatioita.

Seuraavaksi tulee yhteiskunta, kuntapäättäjät ja valtiolliset päättäjät aina eduskuntaa myöten. Aiheesta saisi oman juttunsa, mutta otan yhden esimerkin. Jalkapallon Pelaajayhdistys on puhunut 20 vuotta jalkapalloilijoiden eläkeasioiden kuntoon laittamisesta. Niin ovat tehneet myös monet huippu-urheilijat maailmanmestarihiihtäjä Matti Heikkisestä lähtien. Mutta valtiollisten päättäjien keskuudessa urheilijoiden eläke- ja muiden sosioekonomisten asioiden kuntoon laittaminen on jäänyt kauniiden sanojen tasolle.

Matka on edelleen pitkä, mutta ei mahdoton. Tarvitsemme vielä paljon muutoksia, jotta tätä penkkiurheilu / kun menestytään / kun on kisat- kansaa voitaisiin jossain vaiheessa alkaa kutsua ihan oikeaksi urheilukansaksi.

Kaikkia yhteiskunnan ongelmia ei urheilukaan pysty ratkaisemaan, mutta fyysinen hyvinvointi edesauttaa myös henkistä. Toivottavasti olemme menossa sitä kohti.