Suomi kärsi Kansojen liigassa toisen peräkkäisen tappion, kun Bosnia-Hertsegovina kaatoi Huuhkajat Zenicassa 3-2. Joel, erikoinen peli. Miltä se sinun silmiisi näytti?

Vastaan rehellisesti, etten tiedä, mitä tässä pitäisi oikein ajatella. Suomi pelaa Kansojen liigan ottelua, jossa panoksena on parhaimmillaan jopa paikka EM-lopputurnauksessa ja pääsy EM-kisojen karsintojen arvonnassa kakkoskoriin – ja sitten otteluun lähdetään sellaisella asenteella, jossa maajoukkuejalkapalloa reivataan vuosikausia taaksepäin.

Siellä nyt ihaillaan, että olipa viihdyttävä jalkapallo-ottelu ja kylläpä Suomella oli hyviä tilanteita. Viihdyttävyys on toki jokaisen omassa silmässä, mutta jos nykyjalkapallossa haluaa menestyä, kysymys on silloin siitä, että peliä kontrolloidaan kollektiivina erilaisten pelin sisäisten mekanismien, muodon ja rakenteen kautta.

Suomi on tässä asiassa mennyt paljon eteenpäin ja jopa tämän Kansojen liigan kesäkuun rupeaman kahdessa ensimmäisessä ottelussa kentällä pyrittiin tekemään oikeita asioita. Ensimmäisessä ottelussa Bosniaa vastaan toteutus toki epäonnistui, mutta toinen ottelua Montenegroa vastaan näytti oikealta askeleelta oikeaan suuntaan. Sitten tuli sekava Romania-ottelu ja sen jatkeeksi tämän illan esitys, jossa petti moni asia.

Ensimmäiseksi petti se, millaisella muodolla ja roolituksella Suomi lähti otteluun. Ilmari Niskanen ja Mikael Soisalo ovat laitahyökkääjiä, mutta nyt heidät pantiin wing-backeiksi. On vaikea ymmärtää, mikä ihmeen logiikka siinä oli. Jos Suomen muoto olisi ollut esimerkiksi 4-4-2, silloin Niskanen ja Soisalo olisivat olleet loogisia valintoja laitureiksi, mutta eiväthän he mitään puolustussuunnan eksperttejä ole, kuten tänään nähtiin. Bosnia olisi voinut hyvinkin iskeä jopa rumemmat lukemat mitä nyt nähtiin.

Ja jos me katsotaan ottelua kontrollin näkökulmasta, niin aika löysillä ohjilla Suomi kontrolloi ottelua. Toki ottelussa nähtiin muutamia hyviä yksittäisiä suorituksia ja yksittäisiä hyvin toteutettuja elementtejä, mutta kyllähän tämä ottelu oli lähempänä sitä vanhan ajan jalkapalloa, jossa juostiin päästä päähän ja palloa syötettiin kovalla kiireellä tai sitä räiskittiin miten sattuu.

Otan yhden esimerkin siitä, mitä tarkoitan. Sen esimerkin nimi on Robert Ivanov. Kun aloin viime kesänä vaatia Ivanovia Huuhkajien avaukseen, yksi keskeinen syy siihen oli Ivanovin kylmäpäisyys ja taitavuus pelin avaamisessa. Ensimmäisellä puoliajalla Suomen toppareiden pelin avaamista leimasi liiallinen hätäisyys, minkä seurauksena pelin avaaminen ontui. Kun Ivanov tuli puoliajalla vaihdosta kentälle, pelin avaaminen parani saman tien.

Ja miksi? Siksi, että Ivanov ymmärtää, milloin peliä kannattaa avata nopeasti ja milloin sitä kannattaa avata hitaammin. Meillä Suomessa elää vielä, jopa Palloliiton sisällä ja koko futisrakenteemme huipulla, edelleenkin sellainen harhainen ajatus, että hidas pelaaminen olisi jotenkin huonoa jalkapalloa.

Ivanov näytti tänään, mitä hitaammalla pelaamisella saavutetaan. Sillä saavutetaan ennen muuta tilaa. Kun Ivanov piti palloa, hän houkutteli vastustajan pelaajia kiinni itseensä. Ja mitä se tarkoitti? Se tarkoitti juuri sitä, että Ivanovin kimppuun tulleen pelaajan tai jopa pelaajien selän taakse tuli tilaa ja peliä pystyttiin avaamaan paremmin – noin niin kuin pelkistetysti sanottuna.

Sanoit, että palloa räiskittiin vähän miten sattuu. Mistä se kertoi?

Se on siinä mielessä hyvä kysymys, että kaikki kumpuaa jostakin – ja mikä minua edelleen hieman huolestuttaa, on, kuinka hyvin suomalaisessa jalkapallossa oikeasti ymmärretään nykyjalkapallon vaatimukset. Kysymyksen voisi asettaa myös sellaiseen muotoon, miten hyvin meillä ymmärretään se, miten tätä peliä nimeltä jalkapalloa pitää tänä päivänä pelata.

Jos tuohon kysymykseen pitäisi tämän päivän tai esimerkiksi U21-maajoukkueen esitysten perusteella vastata, sanoisin, että ymmärryksemme ei ole kovin kummoista. Me voimme sanoa, että tänään kysymys oli yhdestä ottelusta, mutta mitä se kertoisi meistä, jos me ajaisimme neljänä päivänä töihin oikealla kaistalla ja viidentenä päivänä vastaantulevien autojen kaistalla. Me emme tee niin, koska me ymmärrämme, että niin autolla ei ajeta.

Nyt kysymys oli karrikoidusta sanottuna samasta asiasta. Jos tämän päivän esitys on ymmärryksemme jalkapallosta, olen oikeasti huolestunut – ja siksi tämän päivän ottelussa oli tappiota huolestuttavampi viesti.

Ihmettelen edelleen myös Glen Kamaran asennetta. Kamara on varmasti ollut väsynyt raskaan kauden jälkeen, mutta jos pelaaja vetää Suomen maajoukkueen pelipaidan päälleen, silloin sen eteen on annettava kaikkensa eikä vain surffailla kentällä kuin rusettiluistelussa ja tehdä jokunen näyttävä ja jopa oikeakin peliliike siinä luistelun lomassa.

Se, että Kamaran annetaan pelata puolivaloilla maajoukkueessa, kertoo myös Huuhkajien vaatimustasosta. Jokainen voi kuvitella, mitä Pep Guardiolan ja Antonio Conten joukkueissa tapahtuisi, jos joku pelaaja pelaisi vaikka vain 95-prosenttisella tasolla. Meillä vaan kehutaan, että Kamara on erinomainen pelaaja. Hän on sitä, mutta häneltäkin  pitää vaatia maajoukkueessa 100-prosenttista tekemistä aivan kuten seurajoukkueessakin.

Eli Kansojen liigan neljästä ensimmäisestä ottelusta taisi jäädä sinulle hieman sekava kuva ja maku?

Murcian leiri ja siellä pelatut kaksi maaottelua olivat Huuhkajilta todella surkea suoritus ja siksi odotin suurella mielenkiinnolla, onko Murcian murheenlaakso nousta.

Kahdessa ensimmäisessä ottelussa oli signaaleita paremmasta, mutta nämä kaksi viimeistä ottelua olivat pelillisesti ja tuloksellisesti todella huolestuttavia esityksiä Huuhkajilta. Prosessi otti näissä otteluissa askeleita taaksepäin ja sauma lohkovoittoon ja EM-karsintojen arvontojen kakkoskoriin pääsystä on silkkaa teoriaa – ja kuitenkin Suomella olisi ollut mahdollisuudet voittaa jopa kaikki nämä neljä ottelua.

Tässä on myös isoja uhkakuvia sen suhteen, mihin suuntaan Markku Kanervan prosessi tästä kehittyy vai kehittyykö mihinkään.