Kun Maastrichtin sopimusta hierottiin 1990-luvun alussa ja Suomea kytkettiin osaksi Euroopan unionia, nousi palavereiden välitiloissa ilmoille vitsiksi tarkoitettu heitto.

Ovatko suomalaiset oikeita eurooppalaisia?

Moni asia lupasi Suomen ja EU:n yhteiselosta kiinteää ja hyvää, mutta jokin hiersi. Suomella kun ei ollut mitään roolia ilmiössä, joka kaikkea muuta elämänmenoa selkeämmin oli eurooppalaisille yhteistä, konkreettista arjen eurooppalaisuutta.

Se, että kauppoihin tuli äkkiä patonkia, croissantia ja uusia pastalaatuja, ei riittänyt tekemään Suomesta eurooppalaista.

Ei, sillä Suomi ei ollut koskaan osallistunut jalkapallon EM-kisoihin. Kuka tunsi yhtäkään suomalaista pelaajaa tai tiesi seurajoukkuetta?

Kaikkialla muualla Euroopassa jalkapallo oli ollut iät ja ajat kiistaton ykköslaji, mutta EU:n jäseneksi pyrkivä Suomi ei ollut pelissä mitenkään mukana. Jos ei ole pelissä mukana, miten voi olla mukana Euroopassakaan?

Vitsit ovat vain vitsejä, mutta silti tätä aihetta on syytä pohtia. Suomalaiset olivat kuitenkin 1900-luvun alussa, siis jalkapallopelin alkuhistoriassa, hyvin pelissä mukana. Oli ainekset, joista olisi voinut kasvaa merkittävä jalkapallomaa.

Suomessa pelattiin elävää sarjaa, jota seurattiinkin mukavasti. Peli houkutti liikemiespiirejä. Lisäksi Suomesta tuli jo 1908 Kansainvälisen Jalkapalloliiton jäsen, vain hieman myöhemmin kuin Kansainvälisen Olympiakomitean. Jo vuosia ennen valtiollista itsenäisyyttään Suomi oli urheilupiireissä, myös jalkapallopiireissä, itsenäinen!

Lisäksi olivat ne Tukholman olympialaiset 1912. Vaikka nelostilaa on vähätelty, turnaus oli tuolloin lajin tärkein kansainvälinen turnaus. Ja Suomi oli lähellä ottaa mitalin.

Oli siis lähtökohdat aivan toisenlaiseen kehitykseen kuin lopulta nähtiin. Mutta kun ei, niin ei. Suomesta tuli 1920-luvulla olympiaurheilun suurvalta. Jalkapallosta tuli suosittu ja harrastettu laji, ilman kansainvälistä menestysnäkymää – ja, totta puhuen, ilman sellaisen tavoitettakin.

Jalkapallo, ja koko joukkueurheilu, alettiin nähdä Suomessa harrasteena ja paikallisviihteenä, ei huippu-urheiluna. Miksi mentiin niin kauan eri suuntaan kuin muu Eurooppa – ja miksi suunta 2000-luvulla kääntyi?

Talonpoikien maa

Historiankirjoissa hoetaan Suomen avanneen ikkunoita Eurooppaan 1920-luvulla, mutta ei se ihan niin mennyt. Tulenkantajat oli elitistinen porukka, joka ei edustanut koko suomalaisuuden kokemusta itsestään – se, mitä Olavi Paavolainen intoili Euroopasta, ei edustanut koko kansaa.

Nuori kansakunta nojasi maaseutuunsa. Itsenäistymisen melskeissä torpparit vapautettiin ja maa täyttyi pientiloista. Suomalaisuuden selkärangaksi koettiin itsenäinen talonpoika, joka varmistaa elintarvikeomavaraisuuden. Suo, kuokka ja Jussi – siinä esikuvaa!

Suurin osa suomalaisista elätti itsensä maaseudun elinkeinoilla. Kaupunkilaisuus, kauppiasmeininki ja sitä tietä kansainvälisyys, eivät olleet identiteetin ydintä. Ytimessä oli ajatus omalla työllään, omilla resursseillaan ja omissa oloissaan – sivussa muusta maailmasta – toimeentulonsa taistelevasta kansasta.

Saarijärven Paavo oli ideaali, ei Mika Waltari.

Urheilu kasvoi edustamaan näitä arvoja. Siitä tuli suomalaisuuden peili. Paavo Nurmi ja muut suurjuoksijat, yksinäiset sankarit, sopivat esikuviksi paremmin kuin joukkueet – vaikka joukkueet tuottivatkin värikkäitä persoonia jutunjuureksi, kuten vaikkapa Tukholman kisoissa loistaneen pirtusalakuljettaja Algot Niskan.

Tässä peruskuvio näkyykin. Juoksijasuuruudet ovat olleet suomalaisuudessa parempia urheilijoita, mutta ihmisinä kuivakoita. Jalkapalloilijat ovat olleet urheilijoina niin ja näin, mutta kiehtovaa seuraa, joista riittää juttuja.

Jalkapallo on edustanut tavallisuutta, arkea. Suurjuoksijat ovat saaneet hoitaa valioihmisyyden, edustaa ihannetta.

Jalkapallo ei silti ole ollut Suomessa pieni tai merkityksetön. Päinvastoin. Suuruus ei ole näkynyt arvokisoissa, mutta paikallisesti suurista, valtakunnallisesti pienistä, yhteisöistä on koostunut iso verkosto. Se on tehnyt jalkapallosta Suomessakin suurimman lajin.

Samalla on luotu merkityksellistä urheiluhuumaa, milloin milläkin paikkakunnalla. Vaikka paikallinen huuma ei koko kansan tajuntaan yhteisenä kokemuksena mene, on paikallinen kokemus ikimuistoinen. Näitä pieniä suuria paikallisia hetkiä on Suomen jalkapallohistoria täynnä.

Yksilölajeissahan tilanne on ollut päinvastoin.

Suurjuoksijat, keihässankarit ja hiihtolegendat ovat luoneet koko kansaa hätkäyttäneitä ja yhdistäneitä hetkiä – vaikka heidän arkensa on ollut paikallisuuksissa liki näkymätön.

Hokema siitä, että Suomi olisi yksilöurheilun, ei joukkuepelien, maa, onkin myytti. Joukkuepeleihin on iät ja ajat kiinnittynyt paljon toimijoita, yleisöä, mediahuomiota, merkitystä, rahaakin.

Vaikka roolia ”oikeana” urheiluna ei saatukaan ennen kuin vasta 1900-luvun lopulla.

Nuori, jaettu maa

1920-luvun alun Suomi oli vuoden 1918 tapahtumien johdosta punaisiin ja valkoisiin jaettu. Lisäksi uudella valtiolla oli työmaata maabrändinsä kanssa. Miten hankkia näkyvyyttä ja uskottavuutta sille, että on olemassa sellainenkin valtio kuin Suomi?

Samaan aikaan Suomen urheilu oli riekaleina. Urheilijoilla oli iso rooli vuoden 1918 tapahtumissa, mikä jakoi urheilun punaisiin ja valkoisiin aina vuosisadan loppuun asti.

Kun punainen puoli putosi virallisesta urheilusta, putosi SVUL:n jäsenmäärä puoleen. Samalla urheilu oli taloudellisesti lyöty. Oli kipeä tarve olosuhteiden ja valmennuksen parantamiseksi, juniorityöhön – mutta mistä rahat?

Tässä kohdin tehtiin kauaskantoinen ratkaisu. Tehtiin liitto Suojeluskunta-järjestön kanssa ja valjastettiin urheilu tukemaan sen tavoitteita. Se toi resursseja, pelasti paljon, mutta ohjasi samalla fokuksen lajeihin, jotka kehittäisivät sotataitoja. Siis juoksemista, heittämistä, hiihtämistä, suunnistamista…

Toki sodassa tarvitaan myös tiimiosaamista ja siksi heräsi myös suojeluskuntien oman pelin tarve. Suojeluskuntien urheilujohtaja Kustaa Emil Levälahti oli jo tekemässä jalkapallosta järjestönsä peliä, mutta Lauri ”Tahko” Pihkala käänsi pään. Satsattiinkin uuteen pesäpallopeliin.

Voi kuvitella, miten olisi vaikuttanut suomalaisen jalkapallon tarinaan, jos nämä resurssit olisi saatu tueksi. Kävi kuitenkin toisin. Jalkapallo putosi niiden lajien listalta, joihin satsattiin.

Pihkalan pesisintoilun ohella ”listalta putoamiseen” vaikutti toinenkin tekijä. Myös yleinen tarve propagoida uuden valtion olemassaoloa kanavoitui urheilun painotuksia ohjaavaksi voimaksi.

Yhteiskunnassa oli huutava tarve, jonka täyttäjäksi vuoden 1920 olympiamenestys tuli kuin tilauksesta. Paavo Nurmi ja muut olympiasankarit olivat nuoren kansakunnan ainoat maailmalla näkyvät sankarit – ja samalla mainoskyltit.

Se laittoi urheilulajit järjestykseen. Kansainvälistä näkyvyyttä – ja samalla kansaa yhdistäviä yhteisiä elämyksiä – tuottaviin lajeihin oli syytä satsata yhä vahvemmin. Samalla jalkapallo alkoi näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliselta. Sehän tuhlaa lahjakkuudet lajissa, joka ei tuo Suomelle mainetta!

Pesäpallo sen sijaan ei yrittänytkään olla huippu-urheilua, vaan laji, joka harrasteena kehittäisi yleisurheilussa tarvittavien lajien valmiuksia. Se oli yhteiskunnalle tarpeellisen urheilutuotannon tärkeä tukilaji!

Ja niin pesis vei jalkapallolta myös koululiikunnan. Jalkapallo ei saanut tuekseen juuri mitään niistä virtauksista, jotka toivat 1920-luvun Suomeen, ja sen urheiluun, dynamiikkaa.

Toki jalkapallollakin oli tarvetta. Monilla teollisuuspaikkakunnilla syntyi elävää lajikulttuuria, koska paikalliset talousvaikuttajat näkivät hyvänä, että kylällä oli yhteishenkeä lisäävä joukkue.

Toisin kuin Ruotsissa tämä idea urheilun yhteiskunnalliseksi tehtäväksi jäi kuitenkin paikalliseksi eikä noussut urheilujärjestelmän yhteiseksi.

Ruotsissahan tehtiin poliittisen johdon ohjaamana toinen valinta. Ruotsilla ei ollut tarvetta mainostaa olemassaoloaan, sen sijaan oli tarve pitää huoli teollisuuspaikkakuntien ja urbaanien elinympäristöjen sosiaalisesta hyvinvoinnista. Yhtenä välineenä nähtiin jalkapallo – siksi sen edellytyksiin satsaaminen oli yhteiskunnalle tarpeellista.

Ei ihme, että Ruotsin joukkueurheilu kehittyi kuten se kehittyi. Suomessa oli toiset prioriteetit.

Uuden nousun aikakausi

Kun tausta on tämä, miksi urheilun viimeinen 30 vuotta on kuitenkin ollut Suomessa joukkueurheilun nousua ja olympialajien syöksyä?

Joukkuepeleistä on tullut koko huippu-urheilun runko. Muutos alkoi jääkiekosta, mutta myös koripallo, lentopallo, salibandy, pesäpallo ja käsipallokin ovat muuttuneet aidoksi huippu-urheiluksi.

Verkottuminen kansainväliseen osaamiseen ja kansainväliset menestystavoitteet ovat arkea. Lopulta sama koettiin myös jalkapallossa. Se näkyy Teemu Pukin ja Lukas Hradeckyn loistona tai Huuhkajien ja Helmareiden EM-kisapaikkoina, mutta sitäkin tärkeämmin se näkyy systemaattisuudessa, jolla Suomesta nousee lahjakkuuksia Euroopan suurseurojen akatemioihin.

Jari Litmasen kaltaisten yksittäisten poikkeusten sijasta Suomi tuottaa järjestelmänä yhä leveämmin laadukasta pelaaja-ainesta.

Jalkapallon nousu voi tuntua äkilliseltä ja kummalliselta, mutta kyse on samasta asiasta, joka

1920-luvulla pudotti jalkapallon huippu-urheilun ytimestä. Voima, joka painoi vuosikymmenet alas, alkoi 1900-luvun lopulla nostaa.

Se voima on yhteiskunnallinen tarve.

Suomi alkoi jo 1960-luvulla muuttua maaksi, jossa maaseutu tyhjenee ja kaupungit kasvavat. Samalla on syntynyt tarve viihteelle ja harrastuksille, jotka toimivat kaupunkioloissa, siellä missä on paljon ihmisiä.

Samalla on päivittynyt se ominaisuus-, osaamis- ja asennevalikoima, mitä suomalaisuus näkee ihanteikseen. Identiteetti on muuttunut ympäristön muutosten mukana.

Tämä muutos on tukenut joukkueurheilua

1960-luvulta alkaen. Vaikka se ei vieläkään ole täysin näkynyt huippu-urheilun johtamisen tärkeysjärjestyksissä, muutos on edennyt kuin luonnonvoima.

Kansainvälinen huippu oli joukkuepeleissä toki pitkään jossakin toisella planeetalla, ja muutenkin maailma oli kaukana, työlupa- ja passimuodollisuuksien takana. Silti, hiljalleen, kotimaisenakin toimintana, joukkuelajien lajikulttuurit ovat  vahvistuneet jo pitkään.

Vaikka tätä ei aivan näin tiedostettu, 1960-luvulta lähtien on luotu perustaa, josta oli hyvä ponnistaa silloin, kun yhteiskunta ympärillä muuttui suuntaan, joka mahdollisti – ja alkoi jopa odottaa – nousua kansainväliseen toimintaympäristöön.

Teollisuus- ja sivistysyhteiskunnaksi

Suomi koki 1900-luvulla ennätystason elintasoloikan. Euroopan köyhin kolkka muuttui teollisuus- ja sivistysyhteiskunnaksi, jossa saatiin

luotua eurooppalaisittain esimerkillinen hyvinvointi. Temppu oli mahdollinen paitsi sitkeällä arkityömoraalilla, myös koko ajan vilkastuvalla ulkomaankaupalla. Suomi ei olisi itsestään voinut repiä tehtyä edistysloikkaa. Tarvittiin kytkentä maailmaan, etenkin Eurooppaan.

Tarve lisääntyi 1900-luvun edetessä, ja kun Neuvostoliitto alkoi horjua, tuli läntisten yhteyksien syventämisestä välttämättömyys. Yhteyksiä oli luotava paitsi politiikan ja pankkien tasoilla, myös yritysten arkisissa kanssakäymisissä, koulutuksessa, tutkimuksessa, kulttuurissa – kaikessa.

Samalla impivaaralaisten ja 1920-luvulla olympiaurheilua vauhdittaneiden asenteiden ihailu alkoi muuttua vaaralliseksi. Yhteiskunta tarvitsi kielitaitoista, sosiaalisesti taitavaa, kommunikoivaa ja yhteistyökykyistä suomalaisuutta. Oli aika tehdä oikeasti se, mistä kulttuuriväki meuhkasi 1920-luvulla: avata ne ikkunat Eurooppaan.

Suomalaisuus haluttiin integroida eurooppalaisuudeksi. Vaikka moni jurnutti vastaan, suomalaisia johdettiin ja uusia sukupolvia koulutettiin idealla, jossa identiteetti haluttiin päivittää. Oli opittava olemaan luontevasti paitsi suomalaisia, myös eurooppalaisia. Ei mikään ulkojäsen kaukana Venäjän rajalla.

Se toi kauppoihin uudenlaisia ruokia, se innosti kaupunki- ja kulttuurimatkailuun. Eurooppalainen kulttuuri ja urheilukin alkoivat näkyä mediassa enemmän. Opiskelijoiden ja tutkijoiden vaihtomahdollisuudet, pian työmarkkinatkin, mullistuivat.

Maahanmuuttokin lisääntyi, loi uudenlaista suomalaisuutta. Samoin yhä useampi suomalaislapsi ja nuori kasvoi vanhempiensa työkomennusten mukana eurooppalaisissa ympäristöissä ja toi Suomeen palattuaan uusia vaikutteita ja näkökulmia kaveripiireihinsä.

Vaikka tätä muutosta ei vielä 1990-luvun lopun jalkapallossa välttämättä huomattu, tämä kaikki tuki kotimaisen jalkapallon taustaedellytyksiä. Yhteiskuntaan alkoi syntyä tarve urheilulle, joka auttaisi eurointegraation uskottavuutta ja olisi päivittämässä suomalaisuuden kokemusta ja mielikuvaa itsestään, asenteistaan ja ihanteistaan.

Kieliä puhua sukpolvia

1990-luvulla suomalaisuuteen alkoi kasvaa sukupolvia, jotka osasivat kieliä paremmin kuin aiemmat. Siirtyminen eurooppalaiseen ympäristöön ei ollut sellainen hyppy kuin ennen.

Kansainvälisyys oli yhä useammalle arkea ja siksi myös kansainvälisen urheilun seuraaminen ja siihen osallistuminen.

Kun samalla yhteiskunnan johtamista ohjasi integraation syventämisen tavoite – ja kun UEFA alkoi systemaattisesti tehdä eurojalkapallosta yhä vähemmän kansallista ja yhä enemmän eurooppalaista – alkoi jo Maastrichtissa kuultu kysymys piinata yhä enemmän.

Missä suomalaiset?

Kysymys pomppi pitkin jalkapalloilevaa Suomea, mutta jotakin alkoi myös tapahtua. Tuli Litmanen, tuli Hyypiä. Tuli Nurmelaa, Jääskeläistä, Tainiota ja Niemeä. Hiljalleen, mutta kuitenkin, alkoi suomalaisia pelaajia näkyä eri puolilla Eurooppaa. Vaikka arvokisat jäivät yhä haaveeksi, väistämätön voima eteni.

Samalla Suomi alkoi haluta yhä enemmän jalkapalloltaan. Myös jalkapalloon alkoi kasvaa sukupolvia, jotka halusivat enemmän itseltään. Arvokisapaikoista ja euroturnausten jatkopaikoista tuli näyteikkuna, johon pääsyssä oli kyse muustakin kuin vain jalkapallosta.

Asiasta tuli identiteettikysymys: mitä olemme ja mitä haluamme olla?

Sitä kysyi jalkapalloväki itseltään, mutta myös katsomossa istuva suomalaisuus alkoi hahmottaa itseään Huuhkajien mukana. Kun se kaivattu EM-kisapaikka lopulta tuli, tapahtui siksi jotakin samaa kuin vuoden 1920 olympialaisissa. Suomi siirtyi urheilun avulla näyttämölle, jolle urheilua ympäröivä suomalaisuus halusi.

Kun Hannes Kolehmainen käärittiin olympiamaratonin jälkeen Suomen lippuun, syntyi viesti, jota 1920-luvun Suomi tarvitsi. Kun kaivattu EM-paikka otetiin vuosisata myöhemmin, syntyi viesti siitä, mitä 2020-luvun Suomi tarvitsee.

Menestys on kulttuurin tuote. Kun Suomi on jalkapallossa miesten arvokisoissa, kertoo se ennen kaikkea suomalaisuuden muutoksesta. Urheilun muutos on tässä vain seuraus.

Suomen jalkapallolle se lupaa hurjaa 2020-lukua – kuten se aikoinaan lupasi hurjaa 1920-lukua Suomen yleisurheilulle.