Ilveksen päävalmentaja Antti Pennanen ja urheilujohtaja Timo Koskela kertoivat viikonloppuna Ilveksen pelaajan saaneen tappouhkauksen. Koskelan mukaan tappouhkaus koski myös pelaajan perhettä.

Ilves on ymmärrettävästi tehnyt asiasta rikosilmoituksen. Toivottavasti tekijä tai tekijät saadaan selvitettyä ja hänet tai heidät saadaan teosta edesvastuuseen.

Olipa tappouhkaus todellinen tai vain pelkkä sosiaalisessa mediassa julkaistu törkeä mielenilmaisu, se – kuten Pennanen totesi – ylittää rajan. Sen rajan jälkeen pitää toimia juuri kuten Ilves on tehnyt. Tällaiset uhkaukset ovat poliisin ja tuomioistuimen asia.

Vaikka tappouhkaus ja pelaajan perheen uhkaaminen ylittää kaikki hyväksyttävät rajat, tapauksessa on myös vakava kysymys ja pohdinnan paikka myös urheilulle itselleen.

***

Maailma ei ole koskaan mustavalkea. Ei myöskään tässä asiassa.

Me voimme perustellusti sanoa, että tappouhkaus ylittää rajan, mutta missä kulkevat normaalit urheiluun kuuluvat kannustamisen ja vastustajan hiillostamisen rajat?

Missä ne kulkevat kentällä ja missä ne kulkevat katsomoissa ja kannattajien keskuudessa?

Suomen pidettiin pitkään lintukotona, jonne paha maailma ei ylety. Vaikka kuva oli ja on edelleen valheellinen, monet negatiiviset ilmiöt rantautuvat Suomeen viiveellä suureen maailmaan verrattuna.

Niin rantautuu myös se, miten näihin ilmiöihin suhtaudutaan.

Yksi tällainen asia on se, millainen kielenkäyttö urheilussa on sallittua ja mikä ei – ja miten päättävästi ja millaisilla keinoilla esimerkiksi rasistiseen, seksuaalisia vähemmistöjä pilkkaavaan ja ylipäätään aggressiiviseen kielenkäyttöön suhtaudutaan.

***

Englantilaiset jalkapallokatsomot ovat ilmiöstä hyvä esimerkki.

Jalkapallo katsoi vuosikymmeniä läpi sormiensa rasistista, antisemitististä ja esimerkiksi homottelevaa kielenkäyttöä. Katsomoissa sai vapaasti pilkata tummia pelaajia, vihellellä homoseksuaalisia vihjauksia ja 10 000 ihmistä sai huoletta matkia vuotavan kaasun ääntä Tottenhamin peleissä.

Lopulta englantilaisessa jalkapallossa ymmärrettiin, että kysymys ei ole vain urheilun seuraamiseen kuuluvasta tunnelmasta, vaan kokonaisuudesta, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se, mitä jalkapallo-otteluissa huudelleen, heijastelee ympäröivän yhteiskunnan ja yhteisön arvoja, mutta samalla se, mitä jalkapallokatsomoissa saa tehdä, ruokkii yhteiskunnan ja yhteisön arvoja.

Tänä päivänä jalkapalloseurat puuttuvat esimerkiksi pelaajiin kohdistuvaan rasistiseen huuteluun yksiselitteisellä ehdottomuudella. Huutelijat pyritään  saamaan selville ja heille lätkäistään helposti ikuisia porttikieltoja stadioneille.

Yhteiskunnan kannalta ongelma ei välttämättä sillä vielä ratkea, mutta kysymys onkin siitä, miten jalkapallo hoitaa oman tonttinsa. Jos ne, jotka määrittelivät 80- ja 90-luvuilla sen, mikä englantilaisissa jalkapallokatsomoissa on sallittua, ymmärtäisivät hävetä, siinä taakassa riittäisi kantamista.

***

Suomalaisessa urheilussa on toki herätty esimerkiksi rasistiseen huuteluun. Palloliitto on kiristänyt linjaansa jo pitkään, mutta senkään linja ei ole vielä ehdoton.

Helsingin Sanomat kertoi aiemmin tällä viikolla 16-vuotiaan jääkiekkoilija Malik Husseinin osakseen saamasta rasistisesta huutelusta. Toni Lehtisen kirjoittamassa jutussa kerrottiin, että jääkiekon pariin on vaikea houkutella maahanmuuttajataustaisia nuoria. Yhtenä syynä tähän on rasismi, johon syyllistyvät paitsi vastustajat myös otteluita seuraavat vanhemmat.

Suomalaisella urheilulla on edessään väistämätön itsetutkiskelun paikka sen suhteen, millainen käyttäytyminen kentällä ja katsomoissa on sallittua. Sosiaalinen media ei toki ole kenttä eikä katsomo, mutta sielläkin tapahtuviin ylilyönteihin voidaan puuttua, mikäli vain halutaan. Vaikka sosiaalisessa mediassa olisikin paljon feikkitilejä, monien ihmisten arvomaailmaa on helppo selvittää selaamalla hetken aikaa sosiaalista mediaa.

Urheilu ei voi Suomessakaan ratkaista kaikkia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta se voi tehdä saman, mitä englantilainen jalkapallo on kohtalaisen menestyksellisesti tehnyt niin jalkapallohuliganismin kuin myös yleisen urheilupuheen kohdalla.

Hoitaa oman tonttinsa.

Se ei tarkoita, etteivätkö urheilijat voisi jatkossakin saada tappouhkauksia, mutta todennäköisyyttä niiden saamiseksi on mahdollisuus laskea muuttamalla sitä arvomaailmaa, mikä urheilussa on sallittu kentällä, katsomossa ja yleisessä urheilupuheessa.