Miesten Superpesiksen runkosarjaa on pelattu kohta kolmannes. Pekka, yksi mielenkiintoinen kysymys on se, miten vahvoja tai heikkoja alemman kastin kuusi joukkuetta ovat? Onko ero seitsemään kärkiseuraan toivottoman pitkä?

Ero on toki silmillä nähtävissä, mutta ei se alkukauden otteluiden ja tulosten perusteella ole välttämättä niin iso kuin pelättiin. Kuuden heikoimman ja seitsemän suuren ottelut ovat usein olleet todella tiukkoja ja onhan siellä nähty jo muutama yllätyskin.

Tässä oli hyvä esimerkki perjantain kolmen ottelun kierros: Sotkamo voitti Pattijoen ja Hyvinkää Imatran, mutta molemmat pelit olivat todella tasaisia, ja illan kruunasi se, että sarjajumbo Hamina kaatoi kotonaan Joensuun 2-1.

Toki se oli selvää, että tällaisia yksittäisiä yllätyksiä tulee kauden aikana, mutta alkukausi on osoittanut, että myös alemmassa kuuden kerhossa pelaa hyviä joukkueita ja putosipa Superista suoraan kuka tahansa Ykköspesikseen, sinne putoaa varsin hyvä joukkue.

Pidän myös selvänä, ettei yhdelläkään Ykköspesis-joukkueella ole Superpesis-karsinnassa saumaa, ellei karsimaan joutuvaan Superin joukkueeseen iske joku paha loukkaantumissuma.

Mikä sen selittää pelillisesti, että nämä kuusi heikointa seuraa ovat pystyneet haastamaan ja jopa voittamaan näitä kärkiseuroja?

Yksi keskeinen syy on se, että myös näissä kuudessa heikommassa seurassa joukkueiden rakenteet ovat kunnossa.

Ero kärkiseuroihin tulee lähinnä sitä kautta, että kärkiseuroissa avainpaikoilla pelaa valtakunnan parhaat ja taitavimmat pelaajat. Sitä kautta syntyvät ne ratkaisevat erot, joiden avulla kärkiseurat pystyvät kääntämään tiukkojen pelien marginaalit pääsääntöisesti itselleen.

Hyvä malliesimerkki tällaista hyvin rakennetusta heikommasta joukkueesta on Imatra.

Heillä on Eero Kuituisen, Miitri Pesosen ja Juho Hakomäen / Joona Sikiön muodostama hyvä ykköskärki ja käyttökelpoinen kakkoskärki. Kotiutuksista vastaa kaksi vahvan kauden pelannutta pelannut lyöjäjokeria, Ville-Veikko Olli ja Toni Laakso, jotka ovat lyöneet seitsemässä ottelussa yhteensä jo 27 juoksua. Lisäksi Mikko Kosonen on hyvä numerolla lyövä kotiuttaja.

Joukkueessa on myös etenemis- ja pelintekovoimaa, ja sitä löytyy myös jokeriosastolle, jossa etenijäjokeri Leo Gardemeister on ollut alkukaudella yllättävänkin liukkaassa kunnossa.

Ulkona Rasmus Surakka on hyvä lukkari ja Pesonen alkaa on huippuluokan etumies. Linja on myös kohtalaista tekoa ja takana Nino Muuruvirta on kehittynyt koko ajan ja Sikiö täyttää paikkansa toisena kopparina.

Lisäksi pelinjohtaja Vesa Toikka peluuttaa sellaista pesäpalloa, jota altavastaajajoukkueen uskallettava pelata. Lyödään ja hyökätään railakkaasti, mikä antaa mahdollisuuden horjuttaa myös kärkiseuroja.

Kun kaiken tämän laskee yhteen, Imatralle on annettava alkukaudesta tunnustus. Se ei ole hätkähtänyt vaikeaa alkuohjelmaansa, jona aikana se on kohdannut jo viisi kärkiseuraa ja vain kaksi heikompaa seuraa.

Imatra on pelannut kärkiseuroja vastaan tasaisia oteluita muutamia selvänumeroisimpia jaksoja lukuun ottamatta tasaisia otteluita ja kaiken kruunuksi se voitti kotonaan Mansen.

Joko nyt pystytään sanomaan, miten malliesimerkiksi nostamallesi Imatralle käy?

Jos erot kärkiseurojen ja näiden heikompien seurojen välillä ovat ainakin alkukauden aikana olleet pienet, niin vielä pienemmät ne ovat olleet näiden kuuden heikomman seuran kesken.

Toki näidenkin seurojen välillä voisi piirtää jonkinlaisia jakolinjoja, mutta marginaalit ovat niin pienet, että ne voivat elää suuntaan tai toiseen riippuen siitä, miten peli saadaan uomiinsa.

Moni on ehtinyt pitää Haminaa jo varmana putoajana ja on totta, että joukkueen ulkopeli ei vakuuta. Perjantainen voitto Joensuusta osoitti kuitenkin, että Haminalla on kaikki mahdollisuudet säilyä, jos se pystyy kehittämään pelaamistaan ja varsinkin ulkopeliään.

Yksi tekijä on myös loukkaantumiset. Esimerkiksi Imatran rinki on niin kapea, ettei se juurikaan kestä loukkaantumisia, ei etenkään avainpelaajien.

Toinen muuttuja voi olla kesän aikainen pelaajaliikenne. Esimerkiksi viime kaudella Imatra korjasi kurssiaan kesken kauden hankkimalla Toni Laakson ja peluuttamalla Kouvolan lainapelaajia 1-2 elintärkeässä ottelussa. Nyt etenkin Hamina on sellainen linnake, josta voi tulla millaisia uutisia tahansa, jos tilanne ei ala muuten korjautua.

Alkukauden kuvaa on vääristänyt myös oudosti laadittu otteluohjelma. Se on näkynyt näillä heikommillakin joukkueilla, mutta ennen kaikkea kärkiseuroilla. Esimerkiksi Sotkamo on kohdannut seitsemässä ottelussaan vain yhden kärkiseuran, kun Vimpelin kuudesta vastustajasta viisi on ollut kärkiseuroja ja Kempeleen seitsemästä vastustajasta neljä.

Mukaan mahtuu muitakin erikoisuuksia. Esimerkiksi Kouvola ei ole voittanut vielä yhtään neljästä pelaamastaan kotiutuslyöntikisasta, kun taas Joensuu on jäänyt ilman juoksua kolme kertaa neljässä pelaamassa kotiutuslyöntikisassa.

Nämä tämän tyyppiset vääristymät korjaantuvat ja ihmeellisyydet tasoittuvat kauden aikana, mutta nyt pelkkien tulosten perusteella ei voida tehdä vesitiiviitä päätelmiä.

Heikompien joukkueiden kauteen tuo oman erikoisvärin se, että runkosarjan jälkeen pelattavassa alemmassa jatkosarjassa ovet ovat kumpaankin suuntaan leveät. Kuudesta seurasta kolme menee säälipleijareihin ja kolmesta muusta seurasta yksi putoaa suoraan ja toinen karsii Ykköspesiksen voittajan kanssa.

Näitä paikkoja on ennenaikaista lähteä vielä jakamaan.