Jan Vapaavuori törmäämässä tuttuun ongelmaan – Politiikan pelikirja ei toimi urheilussa

Muu urheilu

Jan Vapaavuori törmäämässä tuttuun ongelmaan – Politiikan pelikirja ei toimi urheilussa

Jan Vapaavuori on paitsi Helsingin pormestari ja politiikan sisäpiiriläinen, myös Olympiakomitean puheenjohtaja. Välirikko maan hallituksen kanssa voi olla hyväkin peliliike politiikassa, mutta urheilun johtajuudelle riitaisa toimintamalli on tuhoisa.

Jari Kupila
TEKSTI Jari Kupila
@JariKupila
JULKAISTU 28.2.2021 | KUVAT All Over Press

Jan Vapaavuori on ajautunut välirikkoon maan hallituksen kanssa. Vapaavuori on näkyvä poliitikko, mutta sen lisäksi hän on suomalaisen urheilun ykkösjohtaja. Ja juuri se tekee asetelmasta haastavan.

Vapaavuori puolustaa pormestarina sinnikkäästi pääkaupungin itsemääräämisoikeutta koronastrategian yksityiskohdissa ja on päätynyt hallituksen näkyvimmäksi arvostelijaksi.

Siihen, toimiiko Vapaavuori koronan kanssa oikein vai väärin, on tässä yhteydessä turha ottaa kantaa, mutta urheilun kannalta on syntynyt hankala asetelma.

Urheilu on historiallisen vaikean rahoitushaasteen edessä. Tiedossa on elintärkeät rahoitusneuvottelut valtiovallan kanssa, eikä niitä helpota se, että urheilun edunvalvontaa johtaa mies, joka on katkonut välinsä maan hallituksen kanssa, kuten kirjoitimme aiemmin.

Asetelma nostaa samalla esiin haasteen, johon urheilujohtajuudessa on törmätty ennenkin. Kun näkyvä poliittinen toimija tulee urheilujohtajaksi, tahtoo unohtua, että politiikan ja urheilun johtamista ei voi suorittaa samalla pelikirjalla.

Jää nähtäväksi, miten Vapaavuori tämän asian jatkossa ymmärtää.

Politiikan taituri

Politiikassa kaikki ratkeaa ääniin ja kannatukseen. Politiikassa menestyäkseen ei kuitenkaan tarvitse saada kaikkien kansanryhmien suosiota.

On jopa hyvä, jos poliitikko jakaa äänestäjäkuntaa. Jos herättää inhoa ja vastustusta, syntyy yleensä myös kannatusta, puolustajia ja uskollisuutta.

Jan Vapaavuori on ollut tämän asian oivaltajana mestari. Toiminta on aina jakanut mielipiteitä, mutta samalla on syntynyt kannatusta. Kun Vapaavuori oli ministerinä omalla jämäkällä linjallaan pitämässä telakkateollisuudesta huolta, herätti hän tasapuolisesti kauhua ja ihastelua yli puoluerajojen. Muutenkin hän tuli politiikassa toimiessaan tutuksi selkeästä linjastaan, johon on ollut helppo ottaa kantaa.

Taitava, omaperäinen ja populismin sävyistä huolimatta asiaperusteinen tapa toimia on koko ajan vahvistanut kannattajien uskoa, vaikka toinen puoli kuulijoista on kavahtanut. Tämä oli vuonna 2014 tehdä Vapaavuoresta puolueensa puheenjohtajan ja sitä tietä jopa pääministerin, mutta lopulta omassakin puolueessa oli hieman liikaa niitä, jotka vierastivat hänen suoria sanojaan.

Mutta samalla täpärä tappio vain tiivisti hänen tukijoukkojaan.

Politiikassa kuulijakuntaa ei tarvitse yhdistää. Parempi olla selkeästi jollakin linjalla, pitää se linja ja hankkia mandaatti niiltä, jotka linjaa tukevat.

Vastustajia ei kannata näin toimiessa nuoleskella. Päin vastoin, heille voi aivan avoimesti julistaa vaikka sodan – se vain vahvistaa kannatusta. Siksi Vapaavuori ei poliitikkona tai pormestarina menetä mitään tapellessaan avoimesti maan hallituksen kanssa ja rouvitellessaan pääministeriä. Oma poliittinen kannattajakunta kun nauttii tästä.

Ja onhan se myös pormestariutta kiillottava asia, että Helsingin johtaja sanoo maan hallitukselle suorat sanat.

Haastavassa paikassa urheilussa

Vapaavuori hallitsee politiikan pelikirjan, mutta urheilujohtaja on Suomessa asemassa, jossa pitää osata rakentaa siltoja, yhdistää joukkoja.

Se on haastava tehtävä johtajalle, joka aiemmassa tehtävässään on asemoinut itsensä tietyn hallituskoalition ja eduskunnassa enemmistönä olevien puolueiden vastustajaksi.  Suomalainen urheilu koostuu yhteisönä kaikkien poliittisten leirien ihmisistä. Miten Vapaavuori aikoo lunastaa niiden urheiluihmisten luottamuksen, jotka eivät hänen puoluettaan kannata?

Tai niiden maakuntien urheiluihmisten luottamuksen, jotka kokevat, että stadilaisten pormestari on käytöksellään osoittanut olevan kiinnostuneempi Stadin kuin koko maan hyvinvoinnista?

Pääministerin rouvittelukaan ei kaikkien ihastusta kerää. Moni kokee sen mauttomuutena.

Kun Vapaavuori reilu vuosikymmen sitten puhui Liikuntaneuvoston puheenjohtajana urheiluväelle, hän puhui viisaita sanoja. Mutta silloinkin hän tuli järkyttäneeksi vähintään puolet kuulijoistaan.

Osaako hän jatkossa asetella sanojaan rakentavammin?

Politiikan pelikirjalla uransa rakentanut ihminen oppii helposti jakamaan ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Ja keskittymään ”meidän” kannatuksen varmistamiseen ja ”muiden” näkemysten sivuuttamiseen.

Erilainen logiikkaa

Vaikka urheilun perusasetelma on peli vastustajaa vastaan, urheilujohtajuudessa silti logiikka muuttuu. Pitää hoitaa välit kaikkiin suuntiin. Pitää osata asettaa itsensä koko ympäristön palvelukseen. Pitää kaikin tavoin huomioida ympäristön tarpeita ja päivittää puheitaan ja käytöstään niiden mukaiseksi.

Lisäksi poliitikko, etenkin Vapaavuoren kaltaiseen asemaan tottunut poliitikko, on poliitikkona usein oppinut toimimaan ikään kuin voiman paremmalla puolella. On taustavoimaa, jolla voi pakottaa vastapuolta toimimaan oman tahtonsa mukaan.

Urheilujohtaja sen sijaan on voiman väärällä puolella. Hän ei voi pakottaa vastapuolta mihinkään. On sopeuduttava, perusteltava, suostuteltava, oltava kärsivällinen. On kuunneltava, osattava ottaa koppi siitä, mitä vastapuoli sanoo. On osattava olla oikeassa kohdassa nöyrä. Voiman sijasta pitää toimia taidolla, vastapuolen peliä lukien.

Kovin moni urheilujohtaja on tämän unohtanut. On yritetty runnoa voimalla. Ja kun ei ole onnistuttu, on alettu kiukutella. On päästetty suusta sammakoita, joilla on jaettu kuulijakunta vastustajiin ja kannattajiin.

Ja vaikka joskus on onnistuttukin ajamaan läpi urheilun hankkeita, niitä runnoessa on turhan usein poltettu siltoja ja varmistettu entistä jykevämpi vastarinta urheilun seuraavan hankkeen kohdalla.

Sen seurauksena suomalaisuus on yhtä aikaa urheiluhullua ja urheilua epäilevää.

2020-luvun todellisuudessa pitäisi osata toimia toisin. Jan Vapaavuoren onnistuminen urheilujohtajana ei ratkea siihen, miten isoon ääneen häntä jo ennestään ja valmiiksi kannattavat urheiluihmiset nyt hihkuvat, kun hän rouvittelee pääministeriä ja esiintyy kuten esiintyy valtiovallan linjausten kanssa.

Vaikka omaväki kuinka nyt ylistää omaa alfaurostaan, se ei tätä urheilujohtamisen peliä hänen eduksi käännä, kuten politiikassa ehkä kääntäisi.

Onnistuminen urheilujohtajana ratkeaa siihen, miten häntä epäilevä osa urheiluporukkaa – ja etenkin hänen toimintamalliinsa jo aiemmin tympääntyneet yhteiskunnan päättäjät – häneen jatkossa suhtautuvat. Etenkin kun hänellä ei enää jatkossa ole urheilujohtajuuden rinnalla taustavoimanaan pormestarin tai millään tavoin relevantin poliittisen toimijan roolia.