Jalkapallomaailma täyttyy päivittäin tuhansista uutisista. Osa on oikeita ja tärkeitä uutisia, osa turvoksiin potkittua höttöä.

Yhtä uutista on kuitenkin aina mahdoton ohittaa ilman syvää mielihyvää – uutista José Mourinhon nimittämistä jonkun uuden seuran päävalmentajaksi.

Nyt, 62-vuotiaana, Mourinho on palaamassa 25 vuoden tauon jälkeen Benficaan, seuraan, joka antoi hänelle ensimmäinen mahdollisuuden päävalmentajana. Sitä ennen Mourinho tunnettiin lähinnä Bobby Robsonin tulkkina, josta kasvoi Robsonin ja myöhemmin myös Louis van Gaalin apuvalmentaja Barcelonassa.

Mourinhon meriitit ja ansiot ovat kaikkien nähtävillä. Hän on voittanut urallaan Mestarien liigan Portossa ja Interissä, kolme Valioliigan mestaruutta, kaksi Serie A:n mestaruutta ja yhden La Ligan mestaruuden.

Sen päälle hän on voittanut sellaisen määrän pienempiä pyttyjä, ettei hän on itsekin sanonut voittaneensa urallaan 25 ja puoli pokaalia. Todellisuudessa voitettuja pokaaleita on lähemmäksi 40, mutta väliäkö hällä. Mourinho on kiistatta yksi 2000-luvun menestyneimmistä ja suurimmista jalkapallovalmentajista.

Sanoisin, että toiseksi suurin ja kaunein Pep Guardiolan jälkeen.

***

Tämän päivän Mourinhoa voisi tutkia monesta näkökulmasta.

Voitaisiin pohtia, missä vaiheessa hänen kultainen kosketuksensa alkoi haalistua ja missä vaiheessa ja miksi Mourinho alkoi pudota jalkapallon evoluution kyydistä.

Ajankohdan voisi karkeasti ottaen määritellä noin kymmenen vuoden päähän. Tarkemmin sanottuna kauteen 2014–2015, jolloin hän johti Chelsean kolmannen kerran urallaan Valioliigan mestariksi.

Mourinho on toki voittanut senkin jälkeen urallaan pokaaleita – viimeksi kolme vuotta sitten Konferenssiliigan Roman päävalmentajana.

Todellisuudessa Mourinhon ura on ollut viimeset kymmenen vuotta alamäessä. Hän sai Chelseastakin potkut puoli vuotta kevään 2015 mestaruusjuhlien jälkeen ja sen jälkeen monoa on tullut kaikista niistä seuroista, joita hän on Chelsean vuosiensa jälkeen valmentanut: Manchester Unitedista, Tottenhamista, Romasta ja Fenerbahçesta.

Ja jos historia on opettanut jotakin, myös Mourinhon ura Benficassa päättyy ennemmin tai myöhemmin potkuihin.

***

En iloitse Mourinhon paluussa Benficaan siitä, että jalkapallomaailma pääsee seuraamaan kaatuvan jalkapallojättiläisen epätoivoista taistelua pelin taktista evoluutiota vastaan.

Iloitsen vain sitä, että nykypäivän steriilissä ja kliinisessä jalkapallomaailmassa on vielä Mourinhon kaltaisia persoonia, jotka eivät pelkää sanoa mitä ajattelevat.

Mourinho poikkeaa Gary Nevillen, Roy Keanen ja Richard Keysin kaltaisista helppoheikeistä keskeisellä tavalla myös siinä, etteivät hänen sanomisiaan ohjaa katsoja- ja kuulijamäärien ruoskimat kaupalliset tavoitteet, vaan ainoastaan hänen persoonansa.

Se ei tarkoita, etteikö myös Mourinhon sanoissa olisi pelin politiikkaa. Lukuisat Mourinhon alaisuudessa pelanneet pelaajat ovat sanoneet, että se, mitä Mourinho sanoo julkisuudessa, on vain yksi totuus hänestä. Toinen totuus on se, miten hän käyttäytyy pukukopissa, harjoituskentillä ja silloin, kun kamerat eivät käy.

***

Mourinho nousi suuren maailman tietoisuuteen keväällä 2004, kun hän johti piskuisen Porton Mestarien liigan voittoon ohi ja yli suurten jättiläisseurojen.

Mestarien liigan voitto heitti hänet saman tien Chelsean manageriksi ja jalkapallomaailman puheenaiheeksi.

Mediat odottivat Mourinhon ensimmäisessä lehdistötilaisuudessa Chelsean managerina hänen puhuvan jotain tyypillistä liirumlaarumia, mutta Mourinho täräytti päin naamaa olevansa Special One.

Se teki kerralla selväksi, millainen sheriffi oli tullut kaupunkiin.

Kysymys ei ollut vain Mourinhon itsensä kehumisesta tai ylimielisyydestä, vaan aseesta, joka palveli hänen pyhintä tavoitettaan – voittamista.

Erityisen rakas vastustaja Mourinholle oli Arsenalin manageri Arsène Wenger. Mourinho pilkkasi Wengeriä sanomalla, että ranskalainen oli ”Specialist in Failure” ja piti tätä tirkistelijänä, joka saa tyydytystä katsellessaan muiden seurojen pelaajia ja tekemisiä.

Ja sehän tehosi. Mourinho pääsi Wengerin ihon alle eikä Wenger voittanut vihaamaansa portugalilaista kertaakaan tämän ollessa Chelsean managerina. Ensimmäisen liigavoittonsa Wenger otti Mourinhosta vasta 13. yrittämisellä Mourinhon valmentaessa Manchester Unitedia.

***

Manchester United oli värikäs luku Mourinhon uralla. Hän luotsasi Unitedin kaudella 2017-2018 Valioliigassa toiseksi. Vaikka eroa mestaruuden voittaneeseen Machester Cityyn oli 19 pistettä, Mourinho piti toista sijaa yhtenä uransa parhaimmista saavutuksista.

Monet nauroivat Mourinhon lausunnolle aikansa, kunnes hymy alkoi hyytyä eikä sille ole nauranut kukaan enää vuosikausiin.

Manchester Unitedissa Mourinho oli otsikoissa otettuaan yhteen pelaajiensa kanssa. Hänen väitettiin sanoneen, että Paul Pogba on virus ja Anthony Maritial liian laiska Manchester Unitediin. Marcus Rashford ei samojen väitteiden mukaan ollut Mourinhosta riittävän hyvä pelaamaan Manchester Unitedin kärkenä eikä Luke Shaw käyttänyt päätään pelatessaan.

Huono väittää, että Mourinho oli väärässä, jos hän noin on todellakin sanonut.

***

Mourinho ei ole koskaan pelännyt sanoa asioita suoraan ja niiden omilla nimillä, mutta hän on ollut myös taitava leikittelemään sanoilla.

Mourinho myönsi kerran, että hänellä on hyvät suhteet kaikkiin entisiin seuroihinsa paitsi yhteen – siihen ”jolla on tyhjä palkintokaappi ja joka silti erotti hänet kaksi päivää ennen cupin finaalia”.

Mourinho myönsi haastattelussa myöhemmin, että kyse oli Tottenhamista, joka erotti hänet keväällä 2021 samalla viikolla, kun Spurs kohtasi tappioon päättyneessä Liigacupin finaalissa Manchester Cityn.

Joskus Mourinhon sanomisia on repäisty irti asiayhteydestä, mutta saatu ne silti kuulostamaan sopivilta ruoskaniskuilta.

Manchester Unitedin kärsittyä sunnuntaina 0-3-vieratappion Manchester Citylle, United manageri Rúben Amorim totesi, ettei hän muuta pelisysteemiään, vaikka se johtaisi hänen erottamiseensa.

Brittimedia kaivoi saman tien Mourinhon kesäisen haastattelun, jossa hän totesi, että valmentajat, jotka ovat valmiit kuolemaan oman pelisysteeminsä mukana ennen kuin he muuttavat sitä, ovat tyhmiä.

Tätä pidettiin kätevästi ”Mourinhon neuvona” pahassa puristuksessa olevalle Amorimille. Vielä kesällä samaa lausuntoa oli pidetty kritiikkinä Pep Guardiolaa kohtaan.

***

Guardiolakaan ei ole säästynyt Mourinhon lempeiltä tai vähemmän lempeiltä sivalluksilta.

Mourinho totesi kerran, että jos valmentaja ei nauti peluuttamastaan jalkapallostaan, häneltä lähtee tukka.

”Minulla on tukka, Guardiolalla ei”, oli Mourinhon viiltävä analyysi.

Vielä pahemmin Guardiolaan ja Barcelonaan sattui se, kuinka provokatiivisesti Mourinho tuuletti Interin voitettua keväällä 2010 Guardiolan valmentaman Barcelonan Camp Noulla ja ottanut Mestarien liigan finaalipaikan Barcelonan nenän edestä.

Mourinho juoksi entistä kotikenttäänsä ympäri yksi sormi pystyssä kuin villi varsa. Joku voi sanoa, että kysymys oli ilosta, mutta Mourinhon tapauksessa kysymys oli vielä enemmän kostosta, siitä, että hän tiesi, ettei häntä koskaan palkata Barcelonan päävalmentajaksi peluuttamansa jalkapallon vuoksi.

Mourinhon viestiä Barcelonalle ja sen kannattajille ei tarvinnut tuona iltana kenenkään kääntää.

¡Vete a la mierda!