Pyhä mies. Hieno ja ihmiskunnan historiassa paljon käytetty termi. Kun kyseessä on pyhä mies, se tarkoittaa, että puhutaan uskonnosta. Eri uskonnoissa pyhä mies tarkoittaa eri asioita, mutta ihmiskunnan yhdessä kolkassa se tarkoittaa vain yhtä miestä

Siinä maailmankolkassa Bill Shankly on legenda.

Billy Liddel, Ian St.John, Emlyn Hughes, Kevin Keegan, Ian Rush, Robbie Fowler ja Steven Gerrard ovat myös legendoja, mutta pyhiä miehiä on vain yksi.

Kenny Dalglish. King Kenny.

Pyhän miehen asemaan ei pääse pelaamalla, eikä johtamalla managerina Liverpoolia suuriin voittoihin. Tarvitaan enemmän. Tarvitaan oikeanlainen, Liverpoolin kannattajiin tehoava karisma – ja tarvitaan syvempi side, joka on suurempi kuin yksikään voitto tai yksikään voitettu mestaruus.

Kenny Dalglishilla tuo side on. Se syntyi niiden traagisten päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana, kun Liverpoolin kaduilla ja kappeleissa yritettiin toipua Hillsboroughin katsomotragedian aiheuttamasta surusta ja tuskasta.

Kenny Dalglishilla oli jo tuolloin legendan status. Liverpoolin historian parhaan pelaajan ja huippumanagerin status.

Suru. Kenny Dalglish todisti Hillsboroughilla Liverpoolin historian synkintä päivää, kun 96 Liverpoolin kannattajaa puristautui kuoliaaksi kohtalokkaassa katsomo-onnettomuudessa 15. huhtikuuta 1989.

Liverpool oli voittanut ennen Hillsboroughia Dalglishin kolmella täydellä managerikaudella tuplamestaruuden 1985–86 ja liigamestaruuden 1987–88.

Varsinkin tuossa kauden 87–88 mestaruudessa oli jotain maagista. Liverpool ei pelannut vain hyvää jalkapalloa, se pelasi monien mielestä Liverpoolin historian parasta jalkapalloa. Se oli kova arvio seurassa, joka oli voittanut edellisten 25 vuoden aikana 13 liigamestaruutta ja neljä kertaa Mestarien liigan edeltäjän, Euroopan cupin.

Tuon musertavan ja lohduttoman surun keskellä Kenny Dalglish oli kuin Jeesus Nasaretilainen, joka kulki surevien liverpoolilaisten keskellä ja heidän rinnallaan tukemassa ja tuomassa lohtua. Hautajaisista hautajaisiin, muistotilaisuuksista muistotilaisuuksiin ja kodeista koteihin.

Liverpoolissa oltiin yhä enenevässä määrin huolissaan Dalglishin omasta jaksamisesta. Hän oli neljä vuotta ennen Hillsboroughia joutunut todistamaan toista traumaattista tapahtumaa, kun 39 Juventuksen kannattajaa oli kuollut ennen Liverpoolin ja Juventuksen välistä Euroopan cupin finaalia Heyselin stadionilla – ja nyt hän yritti kantaa hartioillaan kokonaisen yhteisön taakkaa, omaa taakkaansa ja valmentaa vielä Englannin parasta jalkapalloseuraa.

Lopulta Dalglishin jaksaminen ylitti sen kynnyksen, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta. Liverpool oli helmikuussa 1991 vahvasti kiinni kauden 1990-91 liigamestaruudessa, kun Dalglish pudotti yhden liigahistorian suurimmista uutispommeista ilmoittamalla eroavansa Liverpoolin managerin paikalta.

Paha mies

Paha mies. Täydellisessä kertomuksessa draaman jännite ja tarinan monivivahteisuus syntyy siitä, että hyvän vastapainona on paha. Kristinuskossa se on saatana, paholainen, Goethella Faust.

Liverpoolin folkloressa paha on Graeme Souness.

Souness on tarinassa samaan aikaan sekä Faust että saatana. Hän myi ensin sielunsa paholaiselle, kuten Faust, minkä jälkeen hänestä itsestään tuli paholainen.

Souness palasi riemusaatossa Anfieldille huhtikuussa 1991, kun hänet nimitettiin Dalglishin seuraajaksi. Liverpoolin entinen tulisieluinen kapteeni näytti täydelliseltä valinnalta Liverpoolin uudeksi manageriksi, vaikka häneltä puuttuikin samanlainen sädekehä, jollainen Dalglishilla oli ollut jo pelivuosinaan.

Keväällä 1991 Souness oli Liverpoolin kannattajien silmissä parasta, mitä Liverpool saattoi tehdä palkatessaan uuden managerin.

Ensimmäinen kausi alkoi pelillisesti yskähdellen, mutta The Kop halusi ymmärtää ja antaa aikaa.

Ymmärrys ja aika loppuivat huhtikuun 15. päivänä 1992. Kun Liverpool heräsi Hillsboroughin tragedian kolmanteen vuosipäivään, kannattajien keskuudessa alkoi kulovalkean tavoin levitä käsittämätön uutinen: Graeme Souness, Liverpoolin entinen kapteeni, seuran nykyinen manageri ja Dalglishin seuraaja, oli myynyt sydänleikkauksestaan tehdyn haastattelun yksinoikeudella paholaisista suurimmalle, The Sun -lehdelle.

Hän oli ottanut rahaa lehdeltä, joka oli loukannut Liverpoolin yhteisöä julmimmalla mahdollisessa tavalla syyttämällä Liverpoolin kannattajia Hillsboroughin tragediasta ja 96 ihmisen kuolemasta. Se oli sen luokan syytös, ettei sille ollut anteeksiantoa. Ei katolilaisessa eikä protestanttisessa maailmankatsomuksessa.

Ja nyt tuo omahyväinen ihmishylkiö hymyili Hillsboroughin tragedian vuosipäivänä tuon saman lehden sivuilla. Jokainen Liverpoolissa tiesi, ettei tuota tarinaa oltu myyty kolmellakymmenellä hopearahalla.

Vastauksen anatomia

Syy. Kun Liverpoolin kannattajilta tai entisiltä pelaajilta kysytään, miksi Englannin liigahistorian kaikkien aikojen menestynein imperiumi romahti 1990-luvulla ja miksi Liverpool joutui odottamaan 30 vuotta liigamestaruutta, mitä he vastaavat?

Tai oikeammin: Mitä he voivat vastata?

Liverpoolin entiset pelaajat eivät ole vain Liverpoolin entisiä pelaajia. He ovat osa Liverpoolin yhteisöä, perhettä. Kun poika kuvailee julkisuudessa isäänsä kasvattajana ja isänä, maailmaan mahtuu vain yksi Niklas Herlin, joka sanoo, että isäni oli ihmishirviö ja pelkkä pystyyn nostettu paska. Muiden perheiden sisäiseen koodistoon kuuluu, ettei isiä, äitejä, lapsia, sisaruksia, isonvanhempia ja muita läheisiä arvostella julkisuudessa.

Myös liverpoolilaisen yhteisön koodisto on tehty samoista arvoista. Kun Liverpoolin entiseltä tähtipelaajalta Jamie Carragherilta kysytään, miksi Liverpool romahti 1990-luvulla, hän vastaa, koska Graeme Souness tuhosi Liverpoolin.

Se on Liverpoolin entisten pelaajien, Liverpoolin kannattajien ja koko Liverpool-yhteisön totuus.

Souness oli toki osaltaan syyllinen Liverpoolin romahdukseen. Hän tuhlasi rahat Paul Stewartin, Dean Saundersin, Torben Piechnikin, Julian Dicksin ja Nigel Cloughin kaltaisiin luokattomiin hankintoihin. Samalla tavalla hänen taktiset ratkaisunsa olivat kyseenalaisia ja tulokset Liverpoolin mittapuun mukaan onnettomia. Seura, joka oli dominoinut Englannin ja Euroopan jalkapallokenttiä neljännesvuosisadan, horjui heikoimmillaan sarjakauden aikana sarjataulukossa sijalla 16.

Mutta oliko Souness yksin syyllinen kaikkeen – tai edes suurin syyllinen?

Vaikka brittiläinen journalismi näyttäytyy maailmalla tabloid-lehtien sensaatio-otsikoiden ja kohupaljastusten kautta, suurten otsikoiden takana tehdään myös loistavaa tutkivaa journalismia.

Poikkeuksena on urheilujournalismi.

Kun Liverpoolin 90-luvun romahdukseen haetaan syitä ja syyllisiä, jutuissa haastatellaan Liverpoolin entisiä pelaajia. Ajatelleen, että he ovat niitä, jotka tietävät asioista eniten, koska he elivät pukukoppien ja harjoituskenttien jokapäiväistä arkea.

Ja tottahan se on. Ulkopuolisten on mahdoton tietää kaikkia yksityiskohtia ja sanojen painatuksia, joita pukukopeissa, harjoituskentillä ja joukkueen sisällä on sanottu.

Mutta sitten se ongelma ja yksi ”laatujournalismin” suurista harhoista: Kertovatko entiset pelaajat totuuden vai sellaisen totuuden, joka mahtuu perheen ja yhteisön sisäisen käytöstapakoodiston raameihin?

Jos jonkun joukkueen pelaajalta kysytään tv-kameroiden edessä, millainen joukkueen päävalmentaja on, vastaako pelaaja – jos hän on sitä mieltä –, että valmentajamme on pelkkä pystyyn nostettu paska, vai vastaako hän, että valmentajamme on hyvä valmentaja ja hieno ihminen?

Liverpoolilaisessa historiankirjoituksessa asia kerrotaan näin:

Souness teki sitä ja Souness teki tätä. Souness osti vääriä pelaajia ja hänen aikanaan purettiin legendaarinen Boot Room, jota pidettiin yhtenä jalkapallomaailman kuuluisimmista taktisena ajatushautomona ja Liverpoolin jatkuvan menestyksen ehtymättömänä lähteenä. Ja Souness repi joukkueen yhteishengen hajalle ja riitautui oman valmennustiiminsä ja ennen kaikkea kakkosmanageri Phil Thompsonin kanssa.

Hieman syvällisemmässä analyysissä nähdään myös Sounessin virheiden taakse.

Nähdään, että jotain tapahtui jo ennen Sounessin aikaa. Kuten esimerkiksi se, että Sounessin huhtikuussa 1991 käsiinsä saama joukkue oli parhaat päivänsä nähnyt ja pahasti vanhentunut. Liverpoolin pelaajat olivat olleet seurassa keskimäärin yhdeksän vuotta ja joukkueen vakiomiehistä Ian Rush, Peter Beardsley, Bruce Grobbelaar, Glenn Hysén, Steve Nicol, Ronnie Whelan ja Steve McMahon olivat jo yli kolmekymppisiä tai täyttivät 30 vuotta 1991.

Kaikki ymmärtävät, että sellainen joukkue oli saneerauksen tarpeessa – ja että uuden menestysjoukkueen rakentaminen veisi vuosia.

Annettiin, romutettiin, lopetettiin

Mitä siis ennen Sounessin aikaa oli tapahtunut?

Tullaan Pyhän miehen tekoihin.

Pyhää miestä ei voida kuitenkaan arvostella, koska hän on Pyhä mies.

Ne, jotka eivät halua jättää Sounessia yksin Golgatalle, sanovat, että syyllisiä on muitakin, mutta hekään eivät lausu Hänen nimeään ääneen, koska sellainen ei kuulu liverpoolilaiseen käytöskoodiin.

Siksi Pyhän miehen pahoista teoista puhutaan passiivissa.

Sanotaan, että joukkueen annettiin vanhentua.

Että 1980-luvulla lopulla monia perinteisiä Liverpoolin toimintamalleja romutettiin mukaan lukien legendaarinen Boot Room -traditio.

Että Liverpool ei toiminut enää samojen oppien mukaan kuin aiemmin, jolloin joukkueeseen ostettiin nuoria ja lupaavia kykyjä, joille opetettiin vuodessa tai kahdessa Liverpool Way pelata jalkapalloa ja tehdä asioita.

Kun kaikki vielä hymyilivät. Graeme Souness (vas.), Kenny Dalglish ja Alan Hansen juhlivat toukokuussa 1981 Eurooppa cupin voittoa Real Madridin kaaduttua finaalissa 1-0.

Toki Liverpool oli ostanut aiemminkin Ray Kennedyn, Sounessin ja Dalglishin kaltaisia valmiita tähtipelaajia, mutta heitä oli ostettu harkiten, yksi silloin, toinen tällöin, jotta laivaa ei olisi keinutettu.

1980-luvun lopulla pelaajia alettiin ostaa Harrodsin näyteikkunasta. Esimerkiksi kesän 1987 hankinnoista John Barnes ja Peter Beardsley olivat Englannin top3 -pelaajia ja marraskuussa 1987 ostettu Ray Houghton top10-pelaaja. He toivat kaudella 1987-88 huippumenestyksen, mutta – kuten Liverpoolin entinen pelaaja Steve Nicol on kuvannut – joukkueen pelillinen taso alkoi sen jälkeen vuosi vuodelta heikentyä ja viimeinen sen ajan liigamestaruuksista kaudella 1989-1990 voitettiin huonommalla pelillä kuin mestaruus hävittiin vuotta aiemmin Arsenalille.

Jotain jätetään kuitenkin kertomatta.

Kuka antoi joukkueen vanhentua? Kuka romutti perinteisiä toimintamalleja ja päätti Boot Room -tradition? Kuka romutti pelaajien rekrytointistrategian ja alkoi ostaa toinen toistaan suurempia tähtipelaajia? Ja kuka oli se manageri, jonka aikana Liverpoolin pelillinen käyrä kääntyi laskuun?

Jokainen tietää vastauksen: Kenny Dalglish.

Mutta Hänen nimensä lausuminen ääneen on kielletty ja siksi Liverpoolin romahduksesta kerrotaan tarinaa, josta on jätetty sivuja ja lukuja pois. Me nauroimme vanhan Neuvostoliiton historiankirjoitukselle ja me nauramme pohjoiskorealaiselle tarinankerronnalle, mutta miksi me emme naura Liverpoolin historiankirjoitukselle?

Dalglishin virheet eivät vapauta Sounessia tämän omista virheistä ja vastuusta, mutta Sounessin nimeäminen ja pitäminen Liverpoolin romahduksen ainoana ja suurimpana syyllisenä on yksi jalkapallohistorian suurimmista valheista.

Joku sen valheen vielä korjaa, mutta Liverpoolin entiset pelaajat sitä eivät tee.

Heille Kenny Dalglish on pyhä ja tulee aina olemaan.