Krista Pärmäkosken talvi on ollut monin tavoin vaikea ja ohut toivo kunnon löytymisestä MM-kisoihin sammahti yhdistelmäkisan vaisuun vetoon.

Kuin vahvistuksena tälle Pärmäkoski päätti lähteä mukaan parisprinttiin Jasmi Joensuun kanssa. Jos Pärmäkoski kokisi, että hänellä olisi mitään realistisia mahdollisuuksia omilla päämatkoillaan, ei hän voimiaan parisprinttiin tällä kertaa tuhlaisi. Toivo parisprintin mitalista on jokseenkin teoreettinen, mutta juuri näiden MM-kisojen realismia on se, että tämä on vähemmän teoreettinen mahdollisuus kuin henkilökohtaisilla matkoilla onnistuminen. Siksi hän hiihtää sunnuntaina.

Sinänsä Pärmäkosken heikkoa virettä on turha loputtomiin kirota. Suomen naishiihdon suurin huoli ei juuri nyt ole Pärmäkosken huono talvi, vaan se, että suomalainen hiihtoporukka ei ole kyennyt vieläkään nostamaan hänen rinnalleen toista menestyjäkandidaattia.

Joku pätkii lahjakkaiden naishiihtäjien valmentautumisessa siinä uravaiheessa, kun pitäisi murtautua maailman huipulle. Se jokin on asia, johon hiihtoporukoissa pitäisi ymmärtää kiinnostua huomattavasti nykyistä totisemmin. Suomessa tehdään jotakin systemaattisesti väärin huippuvaiheen kynnyksellä olevien hiihtäjien harjoittelussa.

Lisäksi juuri Pärmäkosken tapaus paljastaa jotakin kylmäävää realiteeteista. On nimittäin niin, että Pärmäkosken heikot hiihdot eivät sittenkään välttämättä kerro oman harjoittelun epäonnistumisesta.

Se, mihin oma toiminta riittää kansainvälisessä vertailussa, riippuu aina omien tekemisten ohella myös muiden tekemisistä. Ja tässä on asia, joka on paljastunut joka ikisessä MM-startissa, niin miesten kuin naistenkin kisoissa – ja joka tulee mitä luultavimmin ikävällä tavalla näkymään myös näiden kisojen tulevissakin starteissa.

Suomalaiset ovat tehneet sinnikästä hiihtotyötä, toteuttaneet omaa systeemiään, omalla tasollaan myös kehittyneetkin – mutta maailmalla kehitytään lujempaa, monipuolisemmin ja laajemmalla rintamalla. Kun muut menevät lujempaa eteenpäin, omalla tasolla pysyminenkin on taantumista!

Kannattaa katsoa näiden kisojen tuloslistoja. Katsokaa hiihtäjätyyppejä, heidän kansallisuuksiaan, tapaa hiihtää, ikää…

Kovin moni asia juoruaa samaan suuntaan. Suomessa ei olla ihan kyydissä siinä kehityksessä, mikä lajin huipulla nyt on. Hiihtäjien fyysinen, tekninen ja – ennen kaikkea – taktinen osaaminen ei ole Suomessa sitä tasoa mitä MM-tasolla menestyminen vaatisi.

Mikä on kasvupolku?

Lisäksi Suomessa ei ole ymmärretty mikä huippuhiihtäjän kasvupolku maailmalla on. Meillä 25-vuotias on vielä lupaus, mutta kaikki mitä lajin kansainvälinen huipputaso on viime vuosina opettanut, kertoo tarpeesta ottaa toiminta huomattavasti kunnianhimoisemmilla kehitystavoitteilla jo 20-vuotiaina.

Jos ei ole oikeasti mitalitaistelussa 25-vuotiaana, miten ihmeessä siihen enää myöhemminkään olisi realistista uskoa?

Suomessa on puhuttu paljon sukupolven vaihdoksen tarpeesta, mutta onkohan sittenkään ymmärretty mitä se tarkoittaa?  Olisiko aika myöntää, että nyt on turha enää satsata väli-ikäluokkiin ja laittaa 15-20-vuotiaat lahjakkuudet toiminnan tärkeimmäksi prioriteetiksi?

Siis varmistaa se, että he kulkevat sellaista kehityspolkua kuin 2020-luvun maastohiihto vaatii – ja jättää vähemmälle sen ihmeen toivominen, että joku nousee äkisti liki kolmikymppisenä aidoksi kansainväliseksi huippumenijäksi?

Ikäviä kysymyksiä, mutta tie huipulle vaatii joskus sellaisten kohtaamista. Ja suomalaisella hiihdolla on nyt sellaisten kysymysten kohtaamisen hetki. On, vaikka näistä kisoista jokunen yksittäinen mitali jollakin ihmeellä vielä irtoaisikin.

 

 

Tilaa Elmo  edulliseen  tarjoushintaan

6 kk 49 e. Voit ostaa uusimman

Elmon myös irtonumerona

Lehtipisteestä kautta maan tai

digi-irtonumerona Lehtiluukusta