Leijonat aloitti MM-turnauksensa 2–1-voitolla Yhdysvalloista. Peli oli varsin tasainen. Suomi käänsi pelin itselleen toisessa erässä.

Lähdetään perusasioista liikkeelle. Suomi oli erinomainen, valmis ja kypsä, kuten olettaa sopi. Avauskierroksen perusteella kärkimaista vain Venäjän kollektiivinen pelin taso on jokseenkin samassa kategoriassa kuin Suomen. Muut ovat kaukana takamatkalla.

Voisi sanoa, että on jo tietty tehtaantakuu siinä, kun Suomen maajoukkueet astelevat erinäköisissä MM-kisoissa kaukaloon. Eikä tämä Jukka Jalosen joukkue ole siitä millään tasolla poikkeus. Ei kisoihin tulla keskeneräisenä.

Suomen yhteispelaamisen koordinaatio oli korkealla tasolla, erityisesti verrattuna vastustajaan Yhdysvaltoihin. Se näkyi ihan peruspelaamisessa: kamppailuissa laitojen lähellä, paineistuksissa ja pelitilanneroolien vaihtumisessa. Rutiini, jolla Suomen kaikki viisi pelaajaa kerrallaan kaukalossa tunnistavat oman pelitilanneroolinsa ja siihen liittyvät tehtävät, on tasokasta, erittäin tasokasta muihin kärkimaihin nähden.

Siten pelaaminen näytti tasapainoiselta, nopealta ja yhtenäiseltä. Ja siten Suomi avausottelussaankin antoi itselleen mahdollisuuden voittaa.

Vaisuja puolustajia

Kaava oli jotenkin erittäin tuttu kahden vuoden takaa. Kaava, jolla Suomi Yhdysvallat lauantaina voitti.

Karkeasti: avauserässä peliväline haltuun, suoria hyökkäyksiä ja korkeaa puolustusvalmiutta. Toisessa erässä pitkiä hyökkäysalueen pelejä, puolustajien rotaatioita ja nopeita kääntöjä. Viimeisessä erässä johdon ja oman maalin suojelua.

Missä asioissa Suomen pelaamisen korkea koordinaatio näkyi?

Avauserässä ehdottomasti keskialueen ylittämisessä. Oli rytmi mikä tahansa, ajoitukset toimivat, syöttölinjat olivat auki ja Suomi mursi kiekon kanssa hyökkäyssiniviivan kerta toisensa jälkeen. Peräti 19 kertaa avauserässä, mikä on varsin korkea luku.

Tuo kolmen kaistan hyökkääminen, syöttösuuntien tarjoaminen ja parhaan syöttösuunnan valitseminen tulee suomalaisilla pelaajilla selkäytimestä.

Ison kysymysmerkin jätti Leijonien puolustajien passiivisuus hyökkäyspelaamisessa avauserässä. Toinen erähän oli tältä osin varsin mainio: puolustajat ajoivat hanakasti hyökkäysalueella sisään, tuli rotaatioita ja sitä kautta pitkiä hyökkäyksiä.

Avauserässä peli oli sen sijaan monotonista. Hyökkäykset olivat lyhyitä, vaikka niiden rytmi oli erinomainen. Puolustajat priorisoivat todella voimakkaasti puolustusvalmiutta selustaansa, ja siten Leijonien hyökkäykset päättyivät lyhyeen, kun siniviivalta puuttui tuki.

Kysymys on ehkä tässä kohtaa se, miksi näin oli. Onko tavoite pelata pitkiä hyökkäyksiä vain toisessa erässä? Vai syntyikö tuo toisen erän pelaaminen ikään kuin intuition ja pelaajien itseorganisoitumisen kautta, kun huomataan, että vaihtopenkki on hyökkäysalueen puolella?

Joka tapauksessa ero kahden ensimmäisen erän välillä oli iso tässä suhteessa.

Väärä analyysi

ElmoTV:n asiantuntija Timo Lehkosen mukaan Suomi oli lirissä. Esitän vasta-argumentin ja totean: Suomi oli lirissä korkeintaan nipin napin. Miksi? 

Toki Suomi joutui päätöserässä paineen alle, kuten johtoasemassa usein käy päätöserässä. Ja kyllä, Yhdysvallat myös laukoi melko paljon maalintekoalueelta b-pisteiden välistä. Sillä oli maalintekoalueella toistakymmentä laukaisuyritystä.

Mutta suurin osa laukauksista oli sellaisia, joita Suomi pystyi Yhdysvalloille antamaan. Keskeisin tavoite Suomen puolustusalueen puolustuspelaamisessa ja myös alivoimassa oli se, että Yhdysvallat ei pääse pelaamaan keskilinjan läpi ja vaihtamaan puolta ennen maalintekoyritystä.

Ja tässä tavoitteessa Suomi onnistui lähestulkoon erinomaisesti. Jussi Olkinuora pääsi torjumaan tilanteista, joissa hänen ei tarvinnut tehdä voimakasta sivuttaisliikettä vaan hän pystyi torjumaan samalta sektorilta, jota havainnoi.

Kun Suomi pakotti pelin yhdelle puolelle, Yhdysvallat ei kyennyt nostamaan maalinteon todennäköisyyttä keskilinjan ylittämisellä. Se selittää, miksi Suomi piti päätöserässä nollan ja voitti pelin.

Toki Suomen puolustuspelaamisessa oli joitain pieniä ongelmia, vääränlaista orientoitumista ja kommunikaatiokatkoksia. Mutta isossa kuvassa kyse on pienistä asioista, jotka Leijonien valmennus korjaa turnauksen aikana.

Ykkösketju ongelmissa

Huolta herätti Suomen ykkösketjun pelaaminen ja etenkin kärkisentterin Arttu Ruotsalaisen selviytyminen. Suomen ykkösketju oli heikohko. Omiin tuli selvästi enemmän maalipaikkoja kuin se niitä itse loi.

Avauserässä Ruotsalainen oli Suomen heikoin pelaaja, mutta hänen pelaamisensa toki terävöityi ottelun edetessä. Selvästi se, kuinka täsmällisesti Ruotsalaiselta vaaditaan keskushyökkääjänä kolmantena pelaajana toimimista ja puolustusvalmiuden vaalimista, ei tullut alussa selkäytimestä. Ruotsalainen vaelsi pelin ytimen ulkopuolella.

Ruotsalainen voitti 12 aloituksestaan vain 4. Pienikokoisella Ruotsalaisella oli NHL:ssäkin ongelmia puolustuspelaamisen kanssa, ja luultavasti osin siksi hän pelasi siellä laitahyökkääjänä. Jalosen pelitavassa sentterin rooli on erittäin haastava, joten tämä yhtälö vaatii ratkaisua. Joko Ruotsalaisella on tapahduttava paljon kasvuaskelia turnauksen aikana tai hänet siirretään laitaan ja Anton Lundell siirtyy keskikaistalle.

Muuten Suomen keskushyökkääjistä erityisesti Petri Kontiola ja Hannes Björninen olivat pelin ytimessä. 

 

Timo Lehkonen toimii ElmoTV:n asiantuntijana jääkiekon MM-kisoissa. Kuuntele SoundCloudista MM-podcast, jossa Timo Lehkonen, Samuel Savolainen ja Juuso Kokkonen avaavat, miksi maailmanmestaruus on ainoa asia, josta Leijonat pelaa Riiassa.