Leijonat otti toisen voittonsa Pekingin olympiaturnauksessa kaatamalla hyvin vastaan haranneen Latvian 3-1 (1-0, 0-0, 2-1).

Suomi siirtyi johtoon kahdeksan minuutin pelin jälkeen, kun Valtteri Kemiläisen tarkka laukaus painui Latvian maalin yläkulmaan. Esityön Kemiläisen maaliin tekivät Mikko Lehtonen ja Joonas Nättinen.

Ottelu oli sen jälkeen tasaista vääntöä, eikä Leijonat saanut karisteltua turkistaan hyvin roikkunutta Latviaa. Itse asiassa Latvia tasoitti ottelun kolmannessa erässä Rodrigo Abolsin maalilla, mutta sitten iski Suomen konkariosasto. Ensin Leo Komarov ohjasi Juuso Hietasen kovan laukauksen Latvian reppuun, kun peliä oli jäljellä reilut viisi minuuttia. Ottelu ratkesi lopullisesti ajassa 57.43, kun Marko Anttila iski Saku Mäenalaisen ja Petteri Lindbohmin esityöstä loppunumerot.

Samuel Savolaisen analyysi:

Tulos oli tahmea. Ja ei sitä voi kieltää, etteikö pelistä olisi tullut tuloksellisesti ennakko-odotuksia haastavampi, mutta ei tässä tarvitse hätäraketteja ampua ilmaan.  Syy tahmeuteen on ehkä se, että Latvia oli erilainen vastustaja kuin Slovakia, joka pyrki prässäämään – kun puolestaan Latvia suosiolla vetäytyi usein keskialueelle. Hyvä puoli tässä on, että Suomen joukkue sai yhteisiä kokemuksia taas toisenlaisesta vastustajasta

Se kuitenkin pisti silmään, että hyökkäysalueen ylittämisessä Leijonilla on yllättäviä haasteita. Syöttöketjut jäivät välillä puutteellisiksi ja hyökkäysalueelle murtauduttiin jopa yllättävän usein päätykiekon kautta. Tässä on epäilemättä luvassa videopalavereissa puhetta. Pienistä puutteistakin huolimatta Leijonat sai paljon maalipaikkoja, mutta koska tuloksenteko sakkasi, alkoi ottelun edetessä näkyä tuskastumista – joka johti ajoittain tuloksenteon pakottamiseen.

Markus Granlundin kaukalon jättäminen ennenaikaisesti on asia, jota valmennusjohto tuskin olisi toivonut. Ei ole hyvä tilanne, jos tämä KHL:n Ufa-ketju, eli Leijonien syömähammas saa reiän. Granlundin, Teemu Hartikaisen ja Sakari Mannisen ketju on tuloksenteossa isossa roolissa ja se jättää huolta jatkon kannalta.

Sitten asiasta toiseen: Miksi studiossa kaiken aikaa vain naurattaa?

Ei studiossa tarvitse entisten NHL-pelaajien tietysti kivikasvona käkkiä, mutta jatkuva räkättäminen alkaa jo hieman hapottamaan. Hieman myös ihmetyttää sisältöarvo, että puhutaan kiekon toimittamisesta maalille ja miten hyviä asioita tapahtuu silloin. Luulisi, että näistä löysistä heitoista olisi jo päästy eroon ja ne olisivat jääneet jonnekin 90-luvulle. Mutta ilmeisesti ei ole.

Arveluttaa muutenkin koko tuotannon journalistinen taso. Miten olisi, jos Ruotsi voittaisi seuraavan pelin ylivoimaisesti? Tai jos menee vielä pidemmälle, entä jos Leijonat vietäisiin kaikki eristyksiin tai sattuisi vaikka dopingrike? Nämä ovat teoreettisia heittoja, mutta ajatusleikkinä voi miettiä, että mitä tapahtuisi, jos käykin sellaista, että ei voi vain naureskella lähetystä läpi? Oskar Osalallekin voi antaa vinkin, että ei joka kerta kannata pyytää pelaajaa kuvailemaan maaleja, kun katsoja on jo nähnyt useamman hidastuksen maalista ennen kysymystä.