Leijonien voittama Pekingin olympiakulta on synnyttänyt tutun väittelyn: Mikä arvo historialliselle olympiakullalle pitäisi antaa?

Mikä arvo pitäisi antaa sellaisen turnauksen voittamiselle, josta puuttuvat maailman parhaat pelaajat?

Kukaan ei pysty tarkkaan määrittelemään, ketkä ovat maailman 500 parasta jääkiekkoilijaa, mutta se on varmaa, että valtaosaa heistä ei nähty Pekingin olympiajäillä?

Maailman parhaita jääkiekkoilijoita ei nähty myöskään Globenissa ihanana keväänä 1995.

Eikä heitä kaikkia nähty vuonna 2011, kun Suomi voitti toisen kerran maailmanmestaruuden.

Vuoden 2019 MM-joukkueesta sanottiin ennen kisoja, että Jukka Jalosella oli käsissään yksi kaikkien aikojen heikoimmista MM-kisajoukkueista. Silti Suomi palasi sinäkin keväänä Bratislavasta maailmanmestareina juhlivan Suomen syleilyyn.

Mitä juhlimista sellaisessa maailmanmestaruudessa oli?

***

Urheilu on kaikkineen kiehtova maailma. Se on myös äärimmäisen rikas ja monipuolinen maailma. Saman käsitteen alle mahtuvat niin urheilun suurimmat megatähdet kuin pienten kyläseurojen suuret pojat ja tytöt.

Samalla tavalla myös se, miten jokainen määrittelee urheilun ja oman suhteensa urheiluun, on jatkuvasti elävä ja muuttuva tarina.

Henkilökohtaisella tasolla urheilun tarina päättyi jokaisella jossain kohtaan. Viimeistään silloin, kun sydän pysähtyy ja urheilun synnyttämä kiihko silmistä katoaa.

Urheilun tarina elää ja jatkuu kuitenkin yli sukupolvien. Me tunnemme edelleen veressämme Paavo Nurmen askeleiden lennokkuuden tai Matti Nykäsen maagiset hypyt, vaikka heitä ei enää ole.

***

On ymmärrettävää, että Leijonien olympiakulta käynnistää debatin sen arvosta.

Se on luonnollista siksi, että sellainen kuuluu urheiluun. Ei olemassa yhtä valtionuskontoa, joka määrittelee suhtautumisemme urheiluun.

Myönnän itse, että oli itse aikoinani eräänlainen tilastovemppaaja. Nuori ja varttuva jalkapallohullu, joka sai kicksejä siitä, oliko Arsenalin kotiottelussa enemmän katsojia kuin viittä kilometriä pohjoisempana pelanneen haisevan näädän kotiotteluissa. Tai jos pystyin vastaansanomattomasti perustelemaan, miksi Muhammad Ali oli parempi nyrkkeilijä kuin Gene Tunney, vaikken ollut nähnyt kummankaan nyrkkeilevän kuin valokuvissa.

***

Sama logiikka pätee myös Leijonien olympiakultaan.

Meidän on hyväksyttävä se, urheiluun kuuluu se puoli, että urheilua lähestytään tieteellisesti tai näennäistieteellisesti. Että lasketaan, kuinka monta maailman parasta jääkiekkoilijaa puuttui Globenista 1995 tai nyt Pekingistä, ja maailmanmestaruuksia ja olympiavoittoja arvostetaan näiden laskelmien perusteella.

Kysymys ei ole siitä, onko se oikein tai väärin. Tilastovemppaajilla on oikeus pitää tilastonsa ja jos ne saavat niiden hinkkaamisesta töpöä, saakoot.

Samaan oikeuteen kuuluu myös se, että kaikkien ei tarvitse suhtautua urheiluun samalla vakavuudella ja samanlaisesta puolitieteellisestä näkökulmasta.

On totta, että Pekingistä puuttui suurin osa maailman parhaista pelaajista, mutta yhtä totta on se, että Leijonien olympiakulta on yksi suomalaisen urheilun ikimuistoisimmista hetkistä. Suuri tarina, joka koskettaa kaikista vahvimmin näitä sukupolvia, jotka eivät muista juhaväätäisiä, lasseviréneitä, jarnosaarisia tai edes kekerosbergeja, mattinykäsiä ja marjaliisoja.

Ovatko tässä kohtaa onnellisia ne, jotka pystyvät olympiakullasta nauttimaan vai ne, jotka eivät pysty?

Vastaus on jokaisessa meissä itsessämme.

Juuri siinä on urheilun rikkaus.