Liiga-joukkueita vaivaa keinovalikoiman kapeus omassa pelin organisoinnissaan. Suurin osa joukkueista pelaa  tällä hetkellä varsin vaisua jääkiekkoa.

Taustalla on kaksi huomattavaa tekijää. Ensinnäkin valmennuksellinen alennustila näkyy ja kuuluu. Monen joukkueen penkin takana seistään hyvin ohuella valmennuskokemuksella. Osataan kenties peliä tai palasia pelistä, mutta kokonaisuus ei ole kovin vaativalla tasolla.

Ulkomaalaisia valmentajia ei ole. Suomalaisia meritoituneita valmentajia liian vähän. Sarja suorastaan huutaisi Kari Jalosen kaltaista konkaria. Tai uskaltaisiko joku seura uida vastavirtaan, palkata valmentajaksi ulkomaalaisen ja hakea kilpailuetua sitä kautta?

Toisekseen Liigassa pelataan äärimmäisen kovalla tahdilla tällä hetkellä. Kun vielä otteluita on sullottu peräkkäisille päiville, jälkimmäisissä taso romahtaa. Jos perjantaina ottelu päättyy kello 21, ja lauantaina pitäisi pelata pahimmillaan jo kello 15 – ja siinä välissä lisäksi matkustaa –, kärsijänä on peli.

Yksipuolista peliä

Miten tämä pelillinen vaisuus siis näkyy?

Kovin harva Liiga-joukkue kykenee organisoimaan peliinsä toisteisesti laadullisia tai asemallisia etutilanteita. Kyse on pitkälti siitä, että joukkue hyökkäisi tarkoituksenmukaisesti määrällisesti alivoimaisena. Niitä keinoja on vaikea organisoida ja valmentaa – siksi niitä myös näkyy tällä hetkellä hyvin vähän.

Antti Pennasen HPK:ssa pari vuotta sitten oli. Tällä hetkellä oikeastaan Rauman Lukko on ainoa joukkue, joka hyökkää toisteisesti alivoimaisena väleihin. Tarvitaan hyvin koordinoitua ja intensiteetiltään korkeaa vähintään kahden pelaajan välistä yhteistyötä.

Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että hyvän kauden toistaiseksi pelannut Raimo Helmisen TPS on voittanut pelejä pelaamalla vaatimustasoltaan ja intensiteetiltään korkeaa jääkiekkoa. Myös KalPa väläyttelee. Mutta kokonaisuutena liian moni joukkue on liian harmaa.

Lukkoa on hehkutettu sen kiekkokontrollista mutta vähintään yhtä tärkeä seikka sen pelaamisessa on kyky uhata jatkuvasti vastustajan puolustajien väliä tai selustaa. Tämäkin hienous on tosin hivenen kadonnut Lukon pelistä valmentaja Pekka Virran ollessa yhä sivussa.

Kun harva Liiga-joukkue pystyy samaan eli hyökkäämään laadullisten ja asemallisten etujen kautta, jäljelle jäävät viivelähdöt. Kotisohville peli näyttää taktiselta, kun joukkueet vuoron perään pelaavat viivelähtöä vastustajan keskialueen trapia vastaan, mutta todellisuudessa kyse on keinovalikoiman vähyydestä ja myös vaatimustasosta – miten näissä pelin hetkissä joukkueet toimivat?

Meidän pelin kautta on ajateltu, että alivoimaisena hyökkäämistä tulee välttää. Viitekehys on ohut, sillä se ei huomioi määrällisiä, dynaamisia tai laadullisia tekijöitä. Kuva voittavasta jääkiekosta jää ohueksi.

Suomalaiset pelaajat osaavat kyllä pelin rytmit vaikka unissaan. Mutta hyvää jääkiekkoa ei ole se, että toinen joukkue hakee laiskalla intensiteetillä vauhdit omista toisen puolustaessa laiskasti keskialueella. Pelataan muutama syöttö muodon ulkopuolella, liu’utaan ja pelataan kiekko päätyyn. Ja sama toistuu lukuisia kertoja erän aikana. Se, että pelissä on rytmejä, mutta pelin tavoitteet eivät ole selviä ja pelistä puuttuu korkean intensiteetin toiminta, ei ole hyvää jääkiekkoa, lähinnä huonoa.

Sellaista jääkiekkoa Liiga tällä hetkellä tarjoaa.