Pesäpallossa on viime vuosina ollut selvä suuntaus ylöspäin. Harrastajamäärät ovat positiivisessa nousussa, kiinnostus lajia kohtaan on kasvussa ja lajia seuraavien ihmisten ja jopa tavallisten fanien osallistuminen ja vaikuttaminen ovat selvästi vilkastuneet. Nyt ollaan pelin lisäksi kiinnostuneita myös pesäpallon rakenteista, päättäjistä, nykytilanteesta, näkyvyydestä ja lajin tulevaisuudesta.

Myös pesäpalloliikkeen vallankäytön rakenteita ja toimintamalleja on uudistettu. On laadittu uusi strategia ja on uusittu niin Pesäpalloliiton luottamusjohtoa kuin operatiivisia tekijöitä.

Ymmärrän hyvin, kuinka tärkeä oikeanlainen strategia on, mutta nostan silti vieläkin tärkeämmäksi sen, ketkä strategiaa toteuttavat. Ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät, mihin suuntaan maailma ja yhteiskunta ovat menossa ja miten pesäpallon pitäisi siihen muutokseen telakoitua – ja miten itse lajia nimeltä pesäpallo pitäisi kehittää?

Tässä on turha palata kultaisille 1980- ja 1990-luvuille, mutta pesäpallon nousu ja voima perustuivat silloin nimenomaisesti siihen, että nähtiin, mihin suomalainen yhteiskunta oli menossa, osattiin visioida, mikä pesäpallon rooli on siinä yhteiskunnassa, ja uskallettiin muuttaa peliä siihen suuntaan, että sen kiinnostusarvo katsojien ja suuren yleisön silmissä nousi sellaiselle tasolle, että pesäpalloa alettiin ihailla ja samalla kadehtia monissa muissa lajiliitoissa.

Siksi nytkin kannattaa katsoa, millaisia ihmisiä pesäpalloliikkeen avainpaikoille – niin luottamusjohdossa kuin operatiivisella tasolla – on palkattu ja löytyykö heiltä sellaista osaamista, jota pesäpallo nyt kaipaa räjäyttääkseen tämän positiivisen kehityksen maksimaalisella tavalla.

***

Aloitetaan positiivisista asioista.

Pesäpallo ajautui vuoden 1998 sopupeliskandaalin jälkeen omalle korpivaellukselleen. Tuon korpivaelluksen aikana luovuttiin 80- ja 90-lukujen suurista visioista ja fokus siirtyi isosta kuvasta perustoimintaan – mitä tapahtui alueilla ja ennen kaikkea seuratasolla aina pienimpiä seuroja myöten.

Tämä painotus jatkui aina 2010-luvulle saakka. Yksi kehitystä kuvaava toimenpide oli Superpesis Oy:n lakkauttaminen 2019.

Nyt pesäpalloliikkeen isossa linjassa on tapahtumassa selvä muutos, joka korostaa huippupesäpallon merkitystä. Kysymys ei ole pienempien seurojen ja alempien sarjojen unohtamista, vaan siitä, että pesäpalloliike on vastannut huippuseuroilta tulleeseen paineeseen ja niiden kulisseissa käymiin puheisiin oman organisaation perustamisesta.

Tässä mielessä Ari Monosen nousu Pesäpalloliiton puheenjohtajaksi ja Juha Tanskasen valinta johtokuntaan ovat isoja ja kriittisiä askeleita huippuseurojen kannalta. Molempien näytöt omissa seuroissaan – Monosella Joensuun Mailassa ja Tanskasella Sotkamon Jymyssä – ovat vastaansanomattomia, mutta pelkät nimet organisaatiokaaviossa eivät vielä riitä.

Mononen on tehnyt huipputyötä tutuilla kotikonnuillaan Joensuussa, mutta miten hyvin hiljainen ja parrasvaloissa huonommin viihtyvä maakuntasatraappi pystyy uimaan sisälle valtakunnallisiin verkostoihin ja luomaan suhteet liike-elämän huipulle sekä poliittisiin ja yhteiskunnallisiin päättäjiin?

Tanskaselta osaamista ja lahjakkuutta siihen löytyisi, mutta kentällä seurataan nyt tarkasti, miten vahvalla otteella Tanskanen tarttuu koko pesäpalloliikkeen asioihin? Riittääkö hänen aikansa oikeasti lähteä taistelemaan koko pesäpalloliikkeen puolesta vai ainoastaan varmistamaan, että Pesäpalloliitossa kuullaan huippuseurojen ja sitä myötä myös Sotkamon Jymyn huuto ja tarpeet?

Monosen ja Tanskasen rooli ja vastuu korostuu verkottumisen lisäksi toisessakin pesäpallon kannalta elintärkeässä asiassa – tulevaisuuden visioinnissa. Jos ei tiedetä, minne pitää mennä, käy helposti, ettei mennä mihinkään.

Mononen ja Tanskasen eivät tokikaan ole yksin, sillä miesten huippupesäpallon ohjausryhmässä on muutama potentiaalinen tekijä. Jonne Kemppainen on antanut vahvat näytöt Joensuun Mailassa ja toimiessaan Pesäpalloliiton myyntijohtajana. Hänessä on juuri oikeanlaista uuden ajan pesäpallojohtajahenkeä ja -rohkeutta.

Uskoisin – tai ainakin toivoisin –, että kaikissa huippupesäpallon ohjausryhmissä olisi samanlaisia uuden aallon osaajia, joilta löytyisi elintärkeää verkottumiskykyä ja kykyä lisätä entisestään pesäpallon näkyvyyttä. Ruutu+ -yhteistyö on ollut jättiläismäisen tärkeä asia pesäpallon näkyvyyden ja pesäpallon talouden kannalta, mutta muuten pesäpallon medianäkyvyys on vähentynyt uhkaavalla tavalla.

***

Pesäpalloliitossa ovet ovat käyneet molempiin suuntiin ja liittoon on palkattu railakkaalla kädellä uutta henkilöstöä. Hyvää uusissa nimityksissä on ollut esimerkiksi entisen kehitysjohtajan Mikko Huotarin valtavan työnkuvan pilkkominen. Myös kokopäiväisen tuomarijohtajan palkkaaminen on ollut erinomainen peliliike ja Joona Tervosta pidetään tehtävään hyvänä valintana.

Hyvää uudessa organisaatiomallissa on myös se, että naisten huippupesäpallolle ja Ykköspesikselle on omat ohjausryhmänsä.

Naisten pesäpallo on pesäpalloliikkeen suuria rikkauksia, jonka arvo ja merkitystä on korostettava ja kiillotettava entisestään.

Vahva Ykköspesis ruokkii myös Superpesiksen säilymistä vahvana ja Ykköspesis on elintärkeä kasvattajafoorumi nouseville lahjakkuuksille.

Yksi viime vuosien parhaista kehityssuunnista on ollut se, että miesten Superpesiksessä on siirrytty kahden joukkueen vallasta seitsemän seuran valtakauteen. Toivon mukaan kehitys jatkuu samanlaisena myös jatkossa.

***

Hyvien asioiden vastapainona on myös asioita, joiden päällä on kysymysmerkkejä.

Niistä kenties suurin on – suoraan sanottuna – se, miten osaavissa ja energisissä käsissä Pesäpalloliiton korkein operatiivinen johto tällä hetkellä on.

Liiton toiminnanjohtajalla Vesa Rämetillä on omat tukimiehensä ja kannattajansa, mutta onko Rämet oikeasti raskaansarjan yhteiskuntasuhteiden luoja ja verkottuja ja karismaattinen kansanliikkeen johtaja vai ahkera, mutta arkinen ja harmaa virkamies?

Vastatkoon aika tähän kysymykseen, mutta 20 harmaan vuoden jälkeen pesäpallo tarvitsisi nimenomaan visionääristä johtajaa, joka liikkuisi yhteiskunnan ja liike-elämän korkeimmalla huipulla kuin kala vedessä.

Toiminnanjohtajan palkka on autoetuineen ElmoTV:n tietojen mukaan suuruusluokaltaan 10 000 euroa kuukaudessa. Eihän se vielä vuorineuvosten palkka ole, mutta luulisi, että tuolla summalla saisi toiminnanjohtajaksi jo kovaakin osaamista.

Toinen kenttää puhuttava asia tällä hetkellä on uunituore huippu-urheilujohtajan valinta. Valinnan loppusuoralla oli kaksi tunnettua pesäpallopersoonaa, Miika Rantatorikka ja Antti Tokkari. Valinta kohdistui lopulta Rantatorikkaan.

Pesäpalloliitto oli määritellyt uuden huippu-urheilujohtaja työnkuvan sellaiseksi, että tehtävään voitiin valita käytännössä vain laji-ihminen. En mene tässä kohtaa sen enempään siihen, onko linjaus oikea vai olisiko esimerkiksi Pesäpalloliiton kaltaisen urheilun kattojärjestön haettava rohkeammin ihmisiä ja osaajia myös lajin ulkopuolelta.

Se on kuitenkin selvää, että Rantatorikalla on iso työ voittaa kentän luottamus puolelleen. Monet laji-ihmiset ovat pitäneet Rantatorikan valintaa hyvinkääläistaustaisen mafian vaarattomana ja varmana valintana, joka takaa tasaisen arjen säilymisen liiton toimistossa.

Tokkari on tunnettu suorapuheisuudestaan ja pelottomuudestaan, mikä varmasti karsastaa monia. Tokkari on kuitenkin Ruutu+:n asiantuntijana kiertänyt viimeiset vuodet ahkerasti miesten ja naisten Superin seuroja ja saanut luotua vahvat kontaktin seuroihin. Hänellä on myös erinomainen kuva Superin seurojen tilanteesta ja toiveista seurakohtaisella tasolla.

Ymmärrän siksi hyvin, että kaikki eivät ole nielleet mukisematta Tokkarin syrjäyttämistä Rantatorikan tieltä.

***

En kuitenkaan tyrmää ketään Pesäpalloliiton tekijöistä. Joidenkin osaamista epäilen ja olisin itse valinnut tehtäviin eri henkilöitä, mutta valinnat on tehty ja tässä kohtaa pitää peruutuspeilin sijasta katsoa eteenpäin.

Oleellista on nyt se, mitä tapahtuu seuraavaksi. Miten hyviä tehtävissään olevat henkilöt ovat ja millaisella tarmolla ja sydämellä he työhönsä paneutuvat – oli kyse sitten luottamushenkilöistä tai Pesäpalloliiton palkatusta henkilöstöstä?

Heidän osaamisensa ja sitoutumisensa ratkaisee sen, pystyykö pesäpallo hyödyntämään edessään olevan mahdollisuutensa vai valuvatko kultajyvät edelleen seulan läpi lattialle?

Jonne Kemppaisen ja Mikko Huotarin kaltaisten osaajien lähteminen liitosta oli iso takaisku pesäpallolle. Nyt on pidettävä huoli siitä, että uusien takaiskujen sijasta tulee uusia voittoja.

Kaikilla rintamilla.