Liiga-kausi alkaa torstaina erikoisissa, mutta samalla myös tutuissa tunnelmissa. Koronauutisten keskellä ja taustalla on taas kerrottu kilpaa, kuinka aktiivista oman joukkueen pelaaminen alkavalla kaudella on. Aivan kuin tämä olisi kuultu joskus aiemminkin.

”Hitaita rytmejä ei tämä bändi soita. Menemme ylöspäin ja riistosta lähdetään terävästi,” sanoi Ilveksen päävalmentaja Jouko Myrrä Aamulehdessä.

”En halua nähdä sellaista, että pelaisimme 60 peliä trapia ja luottaisimme vastaiskuihin. Eivätkä halua nähdä katsojatkaan,” latasi Lukon urheilujohtaja Kalle Sahlstedt Urheilulehdessä.

”Kaiken lähtökohta on se, että puolustuspelin pitää olla aktiivista. Pelaamisen pitäisi olla myös aktiivista molempiin suuntiin,” tykitti TPS:n päävalmentaja Raimo Helminen Jatkoajassa.

Toivon mukaan Liigan sarjataulukossa ei pisteitä jaeta sen mukaan, mikä joukkue on aktiivisin.

Yleisön kosiskelua?

Kyse pitäisi olla kilpailullisesta joukkueurheilusta, jossa kukin joukkue tekee voitavansa voiton ja oman potentiaalin maksimoinnin eteen. Onko pelaaminen aktiivista, passiivista, reaktiivista tai jotain muuta epämääräistä, riippuu pelistä, pelaajista, valmentajasta ja tavasta organisoida peliä.

Ilmiö on erikoinen, ja se on toistunut useamman vuoden ajan aina syksyisin. Ruvetaan lupailemaan ja höpisemään pelistä jotain, mitä ei todennäköisesti pystytä pitämään, jos halutaan voittaa. Eikä edes oikeastaan määritellä sitä, mitä puhutaan. Esiinnytään. Brändätään.

Tässä on nyt iso ajatusharha, joka leimaa jääkiekkoilua ja siitä seuraavaa pelipuhetta. Pelitapoja ylikorostetaan, väärällä tavalla.

Pelitavoilla brändätään. Niillä kosiskellaan yleisöä. Niitä brändätään. Niillä populisoidaan. Niitä lokeroidaan keinotekoisiin muotteihin.

Niistä puhutaan hauskoin termein ja sanaleikein. Kuin kyseessä olisi jotain ei kovin vakavaa tai tärkeää.

Myrrän populistinen kommentti on tästä osuvin esimerkki. ”Hitaita rytmejä ei tämä bändi soita.” Ei valmentaja voi puhua noin, jos hän osaa ja ymmärtää kunnioittaa peliä. Ymmärtää, että peli ei toimi niin kuin valmentaja toivoo. Peli on kompleksinen. Peli on vuorovaikutteista.

Valmentajat luovat puheellaan kontekstia koko jääkiekkoilun pelipuheeseen. Myrrän kommentti on höpinää. Höpinällä hän luo epäakateemista ja löysää pelipuhetta, jossa pelitavat ovat jotain bränditekijöitä.

Tämä aliarvioi paitsi peliä, valmentamista, valmentajia, pelaajia mutta myös katsojia. Ja pahinta olisi se, että tätä höpinää suoltavat eivät itsekään ymmärrä suoltavansa höpinää.

Toivottavasti näin ei ole.

Puhetta ilman kontekstia

Pelitavan tarkoitus on auttaa joukkuetta luomaan korkeaa yhteiskoordinaatiota pelaajien toimintaan, maksimoimaan joukkueen potentiaalin ja loppuviimein: kyllä, voittamaan. Se vaatii ihan muuta kuin valmentajien, pelaajien tai katsojien toiveita. Se vaatii loogista analyysia siitä, millä pelin organisoinnin keinoilla joukkue voi nostaa voittamisen todennäköisyyttä. Ei siinä mietitä, tai siinä ei pitäisi miettiä, millä adjektiiveilla peliä kuvaillaan.

Joukkueen yhteiskoordinaation taso suhteessa vastustajaan on jääkiekossakin kaiken ydin ja sielu. Siihen koko pelin olemassaolo kulminoituu. Vuorovaikutukseen. On huolestuttavaa, että lajiväki itsekin puhuu pelistä halventavaan sävyyn.

Jääkiekkokeskustelussa pelitavat leijuvat tavallaan irrallaan koko pelistä ja invaasiopelin teoreettisesta lähtökohdasta. Aktiivisuus hyvä, passiivisuus paha. Puhutaan paljon adjektiivein, mutta ei avata niiden sisältöä ja sisällön logiikkaa.

Pelistä irrotetaan osia, ja ne muutamat osat määrittävät koko pelitapaa. Joku valmentaja vannoo, ettei joukkue pelaa trapia tai viivelähtöjä. Toinen on sitä mieltä, että kyllä niitä oman joukkueen pelaamisessa on. Yksi toimittaja vaatii, että pitää pelata enemmän viivelähtöjä, toisen mielestä niitä pelataan liikaa.

Puhutaan asioista ilman kontekstia. Aivan kuin niitä joko on pelissä tai niitä ei ole. Ikään kuin pelissä ei olisi vuorovaikutusta kahden joukkueen välillä.

Uusi Lahti haastatteli Pelicansin päävalmentajaa Tommi Niemelää, joka jutun otsikon mukaan ”ei häpeile träppiä ja viivelähtöjäkään”. Olisi erikoista ja huolestuttavaa jääkiekon kannalta, jos valmentajat häpeisivät joitain voittamisen kannalta välttämättömiä pelitilannevalintoja.

Jutun otsikko kuvastaa osuvasti ympärillä vellovaa keskustelua ja sen absurdiuden tasoa.

Kilpaurheilun kortit hukassa

Voi tietysti olla, että jääkiekkoliigassa pääpaino ei ole enää varsinaisesti kilpaurheilussa. Puhutaan urheiluviihteestä. Viihdeurheilusta tai jostain sellaisesta. Tällöin sitä koskevia uutisiakin voisi ruveta käsittelemään iltapäivälehtien viihde-sivuilla.

Sarjajärjestelmäkin viittaisi siihen, että itse asiassa voittaminen tai häviäminen ei ole erityisen merkityksellistä. Voittamista enemmän puhutaan siitä, miltä peli näyttää. Onko se nopeaa, aktiivista ja dynaamista?

Voisi jopa todeta, että jääkiekko on ajautunut ihmeelliseen identiteettikriisiin. Aivan kuin ei uskottaisi siihen, että kilpaurheilun sisäinen dynamiikka, voitoista ja tappioista koostuva tunneaaltoilu ja voitosta taisteleminen kaikin mahdollisin sallittavissa olevin keinoin, voisi itsessään kiinnostaa yleisöä. Niin kuin se kiinnostaa yleisesti eurooppalaisessa pallopelikulttuurissa.

Sarjajärjestelmän myötä Liiga myös itsekin pakenee tätä kilpaurheilun ydintä.

Syksy toisensa perään itseään toistava pelitapabrändäys osoittaa, että Liiga on tilanteessa, jossa sillä on kortit vähissä ja väärät kortit kädessä.

Liiga alkaa torstaina 1.10. ottelulla HPK-Kärpät.