Yle julkaisi laajan haastattelun yleisurheilija Viivi Lehikoisesta, jossa Lehikoinen kritisoi suorasanaisesti urheilijoiden asemaa Suomessa sekä urheilijan mahdollisuuksia edetä ja panostaa urheilu-uraansa. Hän arvosteli myös Olympiakomitean kaksoisura-ajatusta, jossa luodaan mielikuva, että urheilun ohella olisi syytä tehdä jotain muutakin kuin urheilla.

Allekirjoitan Lehikoisen ajatukset täysimääräisesti ja jatkan tärkeästä aiheesta vielä hiukan pitemmälle.

Urheilijan aseman nostaminen muiden palkansaajien joukkoon on ollut Suomessa keskustelunaiheena jo kohta 30 vuotta. Tässä ajassa näinkään vähäpätöinen asia ei ole toteutunut, eikä urheilija ole edelleenkään ’’oikea ammatti’’ Suomessa.

Asiassa on toki monta puolta, mutta juurisyitä voi etsiä ainakin poliittisista päätöksistä. Ennen kaikkea kyse on kuitenkin kansamme luonteenlaadusta.

Meillä ei ole riittävän laajaa vahvaa sidettä urheiluun tai johonkin seuraan, kuten monessa muussa maassa. Näissä maissa myös päättäjät ovat vahvasti tukemassa urheilun kukoistusta. Espanjassa pankit lainasivat aikoinaan jalkapalloseuroille rahaa pelastaakseen seurojen toiminnan, vaikka toiminnassa ei ollut pankkien kannalta mitään tolkkua.

***

Me suomalaiset olemme keskimäärin juroa ja ujoa kansaa, jolle jonkun seuran kannattaminen ja katsomossa heiluminen tuntuvat nololta. Näin ollen yhtenäisyys ja laajojen seurakulttuurien tai urheilukulttuurin muodostuminen on haasteellista.

Tämä näkyy myös päättäjissämme, joilla ei suurelta osin tunnu olevan mitään kiinnostusta urheiluun. Kunnanvaltuustoissa tilanne tuntuu olevan usein täysin arpapeliä, tuetaanko urheilua tai viedäänkö jotain hanketta eteen- vai taaksepäin. Samoin kuulee kommentteja urheilun turhuudesta ja miten jo koululiikunta on vienyt ilon liikuntaan eliniäksi. On surullista, että suhteemme urheiluun ja liikkumiseen on jäänyt osalla näin heikoksi.

Kuvaava esimerkki tässä asiassa on Huuhkajien asema suomalaisten silmissä. Hienosta kasvusta huolimatta Huuhkajia seuraa aktiivisesti edelleen vain pieni osa suomalaisista. Keskimääräinen kaduntallaaja tuskin osaa nimetä viittä Huuhkajien pelaajaa, puhumattakaan Veikkausliiga-pelaajista tai muiden lajien kansallisen tason edustajista.

Olemme edelleen vahvasti arvokisakansa ja penkkiurheilukansa. Myöskään media ei tuo Suomessa urheilijoita ja heidän suorituksiaan esiin siinä määrin, että keskimääräinen kansalainen olisi tietoinen ja saattaisi kiinnostua seuraamaan jotain kovan tason urheilijaa tai joukkuetta, joita meillä kuitenkin monia löytyy.

***

Tämä ihmisten välinpitämättömyys liikuntaa ja urheilua kohtaan valuu myös urheilijoihin, jotka kyseenalaistavat toimintansa järkevyyden. Suomessa on myös paljon urheilijoita, jopa korkealla tasolla, joille on hyvin vierasta se, mitä laadukas toiminta on. Osa on mukana ja suorittaa kohtalaisella tasolla, mutta pysyy koko ajan omalla mukavuusalueellaan. Samaan aikaan Euroopassa laitetaan joka päivä kaikki likoon tai paikka joukkueessa tai harjoitusryhmässä on uhattuna.

Tämä liittyy osin myös harjoituskulttuurin ja vaatimustason muutoksiin viime vuosikymmeninä. Tänä päivänä Suomessa nuoren on keskimäärin hyvin helppo tulla mukaan vaikkapa jalkapallon edustusjoukkueeseen. Kaukana ovat ajat, kun jokaisesta virheestä tuli huutoa kanssapelaajilta, valmentaja raivosi mistä sattui tai pelaajaa kutsuttiin etunimen sijasta pelkäksi junnuksi tai pojaksi. Kulttuuriin kuului usein myös sellaisia rituaaleja, että kamat oli vaihdettava pukukopin ulkopuolella, kun kokeneemmat pelaajat pitivät pelikassia penkillä.

En edelleenkään halua tuoda vanhasta ajasta kaikkea takaisin, mutta olemme tehneet ratkaisevan virheen siinä, ettemme ole osanneet yhdistää tervettä ja välillä kovaa vaatimustasoa ja suoraa puhetta ja tätä pehmeämpää ympäristöä. Toiminta on mennyt monin paikoin liian lepsuksi, mikä näkyy meidän uusissa tulokkaissamme.

Otin omalla peliurallani koutsin ohjeet vastaan ja mahdolliset keskustelut asiasta käytiin myöhemmin kentän ulkopuolella. Harjoituksissa minulle oli itsestään selvää, että oma toiminta on mahdollisimman laadukasta. Hyvä suoritus oli perussuoritus.

Urani loppupuolella tuli nähtyä kasvavissa määrin erinäköistä hölmöilyä tämän aihepiirin ympärillä. Pidän kehitystä aidosti huolestuttavana. Ei mene montaa vuotta, kun kentillä juoksee pelkästään tätä uutta älylaitesukupolvea. Mikäli tällainen trendi jatkuu, sitkeiden ja tunnollisten urheilijoiden joukko tulee kutistumaan, mikä johtaa väistämättä tason laskuun.

Yksi lääke asiaan olisi vaatimustason nosto, josta ei olisi koulumaailmassakaan haittaa. Mikäli katsomme puolivillaista toimintaa läpi sormien, voimme unohtaa ajatukset menestyksestä huippu-urheilussa – ja yhtä lailla peruskoulussa.

Siinä vaiheessa, kun perustoiminnot alkavat olla kunnossa, on tilanne otollinen siihen, että valmentaja tai opettaja voi keskittyä suojattiensa kannustamiseen, rohkaisemiseen ja kehumiseen – tietenkin edelleen vaatimisen ohella.

***

Lehikoinen nosti ansiokkaasti esille epäreilulta tuntuvan tilanteen, jossa monissa muissa maissa urheilijana selvä reitti korkealle tasolle, mutta Suomesta samalle tasolle on huomattavasti pitempi matka.

Tässäkin asiassa on monta tulokulmaa, mutta asia on juuri, kuten Lehikoinen sanoi.

Kärsimme kiistatta maantieteellisestä sijainnistamme monen lajin kohdalla, mutta sen taakse emme voi mennä. Suomessa löytyy siellä täällä yksittäisiä tukitoimia urheilijalle matkalla ammattilaisuuteen, mutta kuten Lehikoisen esimerkistä ymmärtää, jää nuori urheilija monesti kovin yksin ajatustensa ja Lehikoisen tapauksessa jopa harjoittelunsa kanssa.

Minultakin on moni nuori jalkapalloilijan alku kysellyt mielipidettäni, kun he ovat epäröineet, mitä tehdä pelaamisensa kanssa.

On ollut surullista kuulla, että nuoria painetaan edelleen alas klassisella ’’ei teistä tule mitään’’ -fraasilla. Tämä on varmasti yksi tehokkaimmista keinoista viedä nuorelta pohja urheiluun. Ammumme itseämme isosti jalkaan tällaisella toiminnalla.

Toivon vain, että tällaista ei todellakaan tapahtuisi enää kuin ani harvoin. Valmentaessa pitäisi olla aivan sama, tuleeko valmennettavasta huippu vai ei. Valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävä juniorivaiheessa on yrittää opettaa, kannustaa ja innostaa pelaajan tasosta riippumatta.

***

Tarvitsemme siis selvästi lisää laadukkaampia reittejä juniorimaailmasta aikuisten sarjoihin. Tähän samaan kuuluvat tietenkin vahvasti olosuhteet. Suomessa esimerkiksi jalkapallostadionin rakentaminen näyttää olevan yhtä vaikeaa kuin Fort Knoxiin murtautuminen. Myös moni muu laji kärvistelee heikoissa olosuhteissa.

Kenttiä toki jalkapalloilijoille on perustettu paikoin jopa paljon, mutta puhuttaessa oikeasti hyvistä olosuhteista, olemme banaanivaltio.

Maailmalla on lukuisia esimerkkejä toimivista reiteistä urheilijoille panostaa urheiluun ja jopa opiskella itselleen joku tutkinto, mutta urheilun ehdoilla. Esimerkkinä vaikka Yhdysvaltojen yliopistokulttuuri.

On kiinnostavaa nähdä, saammeko tulevina vuosina positiivista muutosta urheilijoiden tilanteeseen Suomessa, kuntien byrokratiaa toimivammaksi ja ennen kaikkea ymmärrystä liikuntaan ja urheiluun panostamisen tärkeydestä vai jatkammeko työryhmien perustamisia ja raskailla hallinnoilla eri lajiliitoissa, jotka imevät ne vähäisetkin urheiluun tarkoitetut rahat.

Ei ole helppo yhtälö tässä henkisesti ja fyysisesti passivoituvassa yhteiskunnassa.