Maailma sai nauttia taikapölyn huumasta, mutta Armand Duplantisin rajoja ei ole vielä nähty
Armand Duplantis voitti olympiakultaa uudella maailmanennätyksellä. Erkki Mustakarin mukaan hurjan ruotsalaisen rajoja ei ole vielä nähty.
@JukkaRonka
Se oli hetki, josta urheilun taikapöly on tehty: maailman tämän hetken ylivoimaisin yleisurheilija Armand Duplantis vastasi urheiluhistorian huutoon ja kruunasi toisen olympiakultansa ylittämällä uuden ME-korkeuden 625.
Se oli täydellinen päätös 24-vuotiaan ihmeruotsalaisen näytökselle – ja juuri sitä, mitä maailma häneltä halusi ja odotti.
Kaksi ensimmäistä ylitystä ME-korkeudesta epäonnistuvat, mutta kolmas ei. Maailmanennätyksen parannus oli Duplantisille jo hänen uransa yhdeksäs – eivätkä maailmanennätykset tähän lopu.
”Eivät varmasti lopu”, sanoo ElmoTV:n seiväshyppyasiantuntija Erkki Mustakari.
”Kysymys on vain siitä, miten usein Duplantis tulee parantamaan maailmanennätystä ja missä hänen rajansa tulevat vastaan.”
Niin, missä ne tulevat?
”Jaa-a, se onkin hyvä kysymys”, Mustakari sanoo.
”Sen uskallan sanoa, että 650:tä Duplantis ei tule hyppäämään. Siihen tarvitaan vieläkin ihmeellisempi ja ennen kaikkea vieläkin nopeampi seiväshyppääjä. Uskoisin, että tulemme näkemään vielä sen päivän, kun Duplantis ylittää 630, mutta sitten sentit alkavat tulla vastaan.”
”Se on kuitenkin varmaa, että Duplantis tulee hallitsemaan seiväshyppymarkkinoita vielä monta vuotta. Nytkin hän voitti olympiakultaa 30 sentin erolla ennen USA:n Sam Kendricksia. Sitä eroa ei sormia napsauttamalla oteta kiinni.”
Mustakarin mukaan ero Duplantisin ja muiden maailman parhaiden seiväshyppääjien välillä tulee ennen muuta otekorkeuden kautta.
”Duplantisin otekorkeus on 20-30 senttiä korkeampi kuin kenelläkään toisella hyppääjällä, minkä lisäksi hän pystyy käyttämään jäykempiä seipäitä kuin muut. Sitä kautta ne erot syntyvät.”
”Se, miksi Duplantisin otekorkeus on muita selvästi korkeampi ja miksi muiden on vaikea kuroa sitä eroa kiinni, johtuu siitä, millainen seiväshyppääjä Duplantis on.”
”Hän on muita nopeampi, varsinkin viimeisten ja ratkaisevien metrien aikana. Hänen tekniikkaansa on täydellinen, mistä Duplantis saa kiittää isäänsä ja sitä, että hän on hypännyt elämänsä aikana enemmän hyppyjä kuin kukaan muu seiväshyppääjä maailmassa – ja hänen hyppynsä ovat olleet lapsesta lähtien teknisesti oikeaoppisia.”
”Kaikki muut seiväshyppääjät näkevät ja tietävät, että Duplantisin otekorkeus on selvästi muita korkeampi, mutta se ei auta. Heidän olisi oltava yhtä nopeita kuin Duplantisin ja heidän tekniikkaansa pitäisi olla yhtä täydellinen kuin Duplantisin.”
”Ja sen lisäksi heidän päänsä pitäisi olla yhtä kovaa tekoa kuin Duplantisilla, sillä seiväshypyssä ei ole kysymys pelkästä nopeudesta, vaan siitä, miten kovalla vauhdilla hyppääjä uskaltaa vetää viimeiset metrit ennen seipään iskemistä kuoppaan.”
”Seiväshyppy on ainoa yleisurheilulaji, jossa epäonnistunut hyppy voi johtaa jopa kuolemaan – kuten on tapahtunut. Siksi viimeisiä metrejä voisi verrata siihen, että juostaan täysillä päin seinää. Aika monelle ihmisellä sisäinen vaisto käskee hiljentämään vauhtia, mutta Duplantisilla niin ei tapahdu. Hän tietää, että hän voi tulla kuin raivohullu ne viimeiset metrit ja selvitä silti hypystä ehjin nahoin.”
”Jos joku hyppääjä, jolla ei ole samanlaista tekniikkaa kuin Duplantisilla, hyppäisi samanlaisella otekorkeudella ja samanlaisella vauhdilla, hän voisi pahimmillaan lentää nurmikolle ja loukata itsensä.”
”Arvioin, että ME:n rajat tulisivat vastaan 560:n paikkeilla”
Mustakari oli itse huippuluokan seiväshyppääjä, jonka Track & Field -lehti rankkasi vuonna 1969 seitsemänneksi parhaaksi seiväshyppääjäksi maailmassa. Samana vuoden huhtikuussa Mustakari teki oman ennätyksensä, 528, joka oli aikanaan myös Suomen ennätys.
Mustakari myöntää, että jos joku olisi siihen aikaan puhunut Duplantisin nyt hyppäämästä ME-korkeudesta, häntä olisi pidetty hulluna.
”Bob Seagrenin vuonna 1968 hyppäämä ME oli 541 ja arvioin silloin, että ME:n rajat tulisivat vastaan jossain 560 paikkeilla.”
”Sitten alkoi kuitenkin tapahtua. Ensimmäinen iso askel oli se, että hyvin tuntemani kreikkalainen Christos Papanikolaou suoristi kuoppaan tullessaan heikomman kätensä, minkä seurauksena hän pystyi ottamaan kiinni korkeammalta eli käyttämään korkeampaa otekorkeutta.”
”Ja sitten mentiin – niin Suomessa kuin maailmalla. Kalliomäen Antti ylitti jo 1970-luvulla 560 ja Sergei Bubka meni ensimmäisen kerran yli kuuden metrin 1985.”
”Totta kai hyppääjien nopeusarvot, fysiikka ja tekniikka kehittyivät ajan mukana, minkä lisäksi myös seipäät kehittyivät.”
”Minun aikani käytettiin yleensä hyppääjän painon mukaisia seipäitä. Sitten monet hyppääjät alkoivat käyttää hieman painavampia ja jäykempiä seipäitä, jotka mahdollistivat hypätä korkeammalla otekorkeudella. Esimerkiksi tuolla Track & Fieldin vuoden 1969 listalla me kaikki TOP10-hyppääjää käytimme painavampia seipäitä.”
”Vuosien myötä seipäät ovat kehittyneet siten, että nyt voidaan käyttää selvästi kevyempiä seipäitä ja silti niillä saadaan samat jäykkyysominaisuudet kuin painavimmilla seipäällä.”
”Minun aikana seipäät eivät olleet vain painavampia. Erot eri painoisten ja eri jäykkyysasteisten seipäiden välillä olivat paljon suuremmat. Painavan ja hieman painavamman seipään ero oli yleensä viisi paunaa eli reilut kaksi kiloa. Nyt jäykempi seiväs saattaa olla vain puoli paunaa (1 pauna = 453 grammaa) tai jopa vieläkin vähemmän painavampi.”
”Itse seiväshyppäämisen ydin ei ole kuitenkaan niistä päivistä muuttunut. Vauhti, tekniikka ja pää – siinä ovat keskeiset muuttujat. Ne määrittelevät sen, millä otekorkeudella ja miten jäykällä seipäällä hyppääjä voi ja uskaltaa hypätä.”
”Duplantisin otekorkeus on tällä hetkellä kaikista korkein, koska hän on kaikista nopein, kaikista teknisin ja kaikista kovakanttisin seiväshyppääjä maailmassa”, Mustakari sanoo.