Made in Italy on käsite ja maailmanlaajuisesti tunnettu brändi. Muoti, taide, ruoka ja autot. Se on joidenkin arvioiden mukaan jopa maailman kolmanneksi tunnetuin brändi Visan ja Coca-Colan jälkeen. Ei ole poikkeuksellista nähdä keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa jonkun pyöräilevän Pinarellolla tai toisen kävelevän Pantofola d’Oro -kengät jalassa. Italialainen elämäntapa on myös välittynyt meille voimallisesti Fellinin klassikkokohtauksien, yhä uudelleen tyylillään ja viileydellään häkellyttävän Andrea Pirlon ja sympaattisen italodiscon kautta.

Myös jalkapallolla on vahva Made in Italy -vetovoimansa. 2010-luvun puoliväliin saakka Serie A oli paikka, jossa parhaat pelasivat ja valmensivat. Siinä missä pelaajien suhteen kansallisuuksien kirjo oli laaja, parhaat valmentajat olivat italialaisia. Capello, Ancelotti, Lippi, Mancini, Prandelli jne. Jalkapallon taktisen osaamisen suhteen Made in Italy oli jalkapalloilullisen laadun tae ja vahva vientituote.

SARS-CoV-2:n pakottaman tauon jälkeen on myös tässä epidemian pahasti runtelemassa maassa hiljalleen palattu normaaliin. Kaduilla saa jälleen kulkea vapaasti ja jalkapalloakin pelataan taas. Poikkeuksellisista ajoista muistuttaa vielä se, että sarjan loppuun kiirehtimisen vuoksi pääasiallinen pelipäivä ei ole sunnuntai.

Made in Milan

Yksi tauon jälkeisen ajan mielenkiintoisimmista joukkueista on AC Milan. Se on ollut sitä niin pelillisesti kuin myös seuran tulevaisuutta ajatellen. Seura oli ties kuinka monennen kerran lähtöpisteessä kohti toivottua paluuta huipulle ja suuntasi uuden prosessin kautta hakemaan menestystä. Prosessi kesti seitsemän ottelua, jonka jälkeen päävalmentaja Marco Gianpaolo irtisanottiin. Jälleen yksi kausi oli suurten odotusten jälkeen kääntynyt pettymykseksi. Gianpaolon tilalle tullut Stefano Pioli ei juurikaan saanut aikaan merkittävää parannusta.

Apatian keskellä jo pitkään keskinkertaisuudessa lillunut seura lähti rakentamaan hyvin mielenkiintoista ja Italian mittakaavassa erityistä tulevaisuutta. Kevään mittaan uutisoitiin yhä voimakkaammin, että Ralf Rangnick olisi Milanin seuraava päävalmentaja ja oikeastaan koko jalkapallopuolen operatiivisen johdon pomo.

Muissa maissa ja urheilujajeissa tällainen ei välttämättä ole poikkeuksellinen kokonaisuus, mutta jalkapallon suhteen konservatiivisessa ja vakiintuneen hierarkiamallin Italiassa kyse oli varsin radikaalista ja täysin uudesta toimintatavasta. Sellaisesta, joka mielenkiintoa enemmän herättävää voimakkaita defenssejä, kritiikkiä ja sitä kautta jo ennakkoon ajoitettua vastustusta.

Kritiikistä ja kohinasta huolimatta Rangnickille raivattiin määrätietoisesti tietä ja heinäkuun alussa saksalaisen saapuminen Milaniin oli enää allekirjoitusta vaille varmaa. Kunnes Piolin valmentama Milan kaikkien yllätykseksi alkoi ja jatkoi otteluiden voittamista. Covid-19 -jälkeisen ajan Milan on noussut kamppailemaan mahdottomilta näyttäneistä europaikoista. Tulosten lisäksi se on ollut pelillisesti sarjan paras joukkue. Sei ei ole vain voittanut jalkapallo-otteluita, vaan se on vahvalla prässipelaamisellaan ollut jopa dominoiva.

Voitot ja joukkueen pelillinen taso toimivat sytykkeenä jo valmiiksi hyvin voimakkaaseen Rangnickin palkkaamisen kritiikkiin. On kysytty, miksi ryhtyä korjaamaan ehjää. On ihmetelty Piolin kohtaloa ja sitä, miksi voittaminen ei riitä. Italialainen jalkapalloyhteisö on voimallisesti kyseenalaistanut sen, miksi ja mihin Milan tarvitsee saksalaista valmentajaa, kun omia valmentaa näin hyvin pelaava italialainen. Miksi hakea jotain Saksasta, kun vastaus löytyy Parmasta?

Keskusteluun on luonnollisesti liittynyt mukaan vaikutusvaltaisia henkilöitä. Fabio Capello tunnusti Rangnickin tehneen mielenkiintoisia juttuja Saksassa, muttei lopulta mitään kovinkaan merkittävää. Milanin seurajohdosta jo irtisanottu Zvonimir Boban ja tekninen johtaja Paolo Maldini ovat myös olleet työpaikan menetyksen pelossa hostiilin suhtautumisen etulinjassa. Milanissa pelaava Zlatan Ibrahimovic on julkisesti ihmetellyt, arrogantille brändillensä tyypillisesti, kuka Rangnick edes on.

Katteeton kritiikki

Ralf Rangnickin siirron kaaduttua AC Milaniin hän jatkaa Red Bullin jalkapalloimperiumin urheilutoimenjohtajana.

Kritiikissä itsessään ei tietenkään ole mitään vikaa, mikäli se perustuu pohdittuun argumentointiin. Rangnickin tapauksessa on vaikea nähdä tällaista, sillä kritiikin ydin on siinä, ettei Rangnick ole italialainen. Käynnissä ei ole analyyttinen keskustelu siitä, onko nimenomaan Rangnick ominaisuuksiensa ja sisällön kautta Milanille sopiva ja oikea valmentaja, vaan sitä käydään nostalgisin ja nationalistisin perustein.

Lopulta voimistunut kampanja johti siihen pisteeseen, että ennen tiistain Sassuolo-ottelua levisi uutinen Rangnickin tulon kariutumisesta. Välittömästi ottelun jälkeen Milan tiedotti Piolin jatkosopimuksesta. Asiaa kommentoitiin eri tahoilla tuttuun tapaan diplomaattisesti, vaikka Milan joutuukin täyskäännöksensä myötä maksamaan merkittävän summan rahaa Rangnickille.

Henkilöstöä tulee ja menee. Se kuuluu urheilun kiertokulkuun. Siksi tässäkään ei loppujen lopuksi ole välttämättä oleellista kenestä puhutaan. Tai siitä, kaatuiko sopimus klausuuleihin, budjetteihin, tai siihen, ettei Milan voinut saada kumpaakin – Rangnickia johtoon ja Piolia penkille. Vaikka Rangnick olisikin edustanut kenties mielenkiintoisinta rekrytointia Serie A:ssa viimeiseen 20-vuoteen, ei senkään kariutuminen ole kokonaisuuden oleellisin aspekti.

Merkittävää sen sijaan on se ummehtuneisuus, jota nyt italialaisessa mediassa ja jalkapalloyhteisössä nähdään, etenkin, kun kontekstina on 2020-luku ja jalkapallon kaltainen globaali urheilu.

Nostalgisesta luuppia vauhdittaa vanhakantainen ja romanttinen ajatus kansalaisuudesta ja oman yhteiskunnan erityisyydestä. Italiaisuuden kriteeri on luonut tietynlaisen ulkopuolisilta suljetun kartellin, mikä viime kädessä luo italialaiselle jalkapallolle ja sen laajalle yhteisölle mentaalisen lasikaton. Vaikka jalkapallo on urheilua, peilaa se silti omalla tavallaan ympäröivää yhteiskuntaa.

Vain kolme ulkomaalaista

Yli rajojen kulkevan tietotaidon ja Euroopan kontekstissa työn vapaan liikkuvuuden ideaali ei edelleenkään näy italialaisen jalkapallokartaston valmentajissa.

Kuluvalla kaudella Serie A:ssa on vain kolme valmentajaa, joilla on joki muu kansalaisuus. Näistä Bolognan Sinisa Mihajlovic ja Hellas Veronan Ivan Juric edustavat valmentajaidentiteetiltään käytännössä Italiaa. Heistä Mihajlovicilla on Serbian maajoukkueen kautta kokemusta Italian ulkopuolelta, mutta AS Roman portugalilainen päävalmentaja Paolo Fonseca on ainoa ulkomaalainen valmentaja, jolla on aiempaa kansainvälistä valmennuskokemusta.

Lukema on hämmästyttävä, mutta sen takana on vahva logiikka, erityinen noidankehä. Ulkomaalaisen valmentajan mahdollisuudet onnistua nähdään huonoiksi, koska hän ei tunne maata, tapoja ja ennen kaikkea maan jalkapalloa.

Mikäli valmentaja onnistuu, hänen nähdään kyenneen ”italialaistumaan”.

Sven-Göran Eriksson johti Lazion kaudella 1999-2000 Serie A:n mestariksi. Ulkomaalaisista valmentajista hänen jälkeensä vain Jose Mourinho on voittanut scudetton.

Ulkomaalainen voi siis onnistua ainoastaan muuntautumalla italialaiseksi. Toimintaympäristön tunteminen ja siihen sopeutuminen on onnistumisen luonnollinen edellytys, mutta vaade italialaistumisesta on monella tapaa populistinen ja kertoo paljon sisäänpäin kääntymisestä. Tätä vaadetta vasten esimerkiksi Sven-Göran Erikssonin työ Italiassa on ollut lähes vertaansa vailla.

Ympäristössä, jossa vaihtoehtoina on epäonnistuminen tai italialaistuminen, edustavat Rangnickin kaltaiset osaajat pahinta mahdollista uhkaa italialaiselle jalkapalloilulle. Vuonna 2016 viittä vaille Lazion valmentajaksi tullut Marcelo Bielsa joutui hieman vastaavaan prosessiin. Tuolloin Bielsan tuloa vastustettiin, mutta nyt hänen työtään Leedsissä luonnollisesti ihaillaan.

Etabloituneet, vahvalla itsetunnolla toimivat sisältöosaajat voisivat tuoda italialaiselle pelille jotain uutta. Ikään kuin he tulisivat ulkopuolelta opettamaan, kuinka jalkapalloa pitäisi pelata. Jalkapalloaatteellisten konfliktien sijaan tässä tapauksessa ongelma nousee reviiristä, jossa keskustelua johtavat Massimiliano Allegrin kaltaiset henkilöt, joille jalkapallo on edelleen vain yksinkertainen peli.

Luupäistä arroganssia

Urheilussa kehityksen edellytyksenä ovat ajatusten ja ideoiden väliset konfliktit. Rangnick olisi täysin poikkeuksellisen modus operandinsa kanssa tuonut raikastavaa kitkaa italialaiseen jalkapalloon. Sen sijaan jo pelkkä uhka hänen tulostaan riitti kokoamaan jälleen kerran vallitsevan järjestelmän vaalijat yhteen.

Made in Italyn eetokseen kuuluu olennaisesti itsetietoisuuden lisäksi muutos. Muotitaloissa luodaan uutta, autot virtaviivaistuvat ja italodisconkin soundi muuttuu. Jalkapallon kontekstissa muutoksen ja uuden ajattelun edessä seisovat vankat nostalgisuudesta ja luupäisestä arroganssista rakennetut muurit.

Kieltäytymällä Rangnickista Calcio kieltäytyi muutoksesta. Se on suuri sääli, sillä aivan kaikkea italialaiset eivät tee paremmin.

Tilaa Elmo edulliseen tarjoushintaan tästä,  ja varmista, että saat jatkossa kaiken Elmon  digisisällön ja  digiarkiston sekä lähes 100-sivuisen lukupaketin kotiina kannettuna joka kuukausi yhdellä ja samalla tilaushinnalla.

Lue heinäkuun Elmo ostamalla digilehden irtonumero Lehtiluukusta tai painettu lehti irtonumerona Lehtipisteestä.