Jos olisin Maradona / eläisin kuten hän / tuhat rakettia, tuhat ystävää / jos olisin Maradona / menisin kansainväliseen lähetykseen / huutamaan FIFA:lle / että he ovat se suuri rosvo!

Tämä Manu Chaon kappale, La Vida Tombola, oli mukana Maradona-elokuvassa.

Ei tosin heinäkuussa 2019 ensi-iltansa saaneessa uudessa Asif Kapadian dokumenttielokuvassa Maradona, vaan siinä radikaalimmassa, mutta sekamelskaisemmassa Emir Kusturican filmissä Maradona by Kusturica (2008).

Kirjoja ja elokuvia on jo paljon. Vain harvasta yhtä paljon. Diego Armando Maradonaa on aina pyritty analysoimaan. Tarinaa kertomaan.

Ymmärrettävistä syistä. Potentiaalisia näkökulmia on niin paljon. Katsontakannasta riippuen.

Maradonassa on ensinnäkin paljon mitä meidänkin maailmankuvamme ja kerrontamme pystyy helposti sisäistämään – tai ainakin kokee pystyvänsä. Paljon, mikä pohjautuu logiikkaan, ja kykyyn jäsennellä ja lokeroida asioita.

Psykologisesti ongelmallisesta sielusta. Sosiologisesti rentturomantiikasta. Tai jos unohdetaan romanttiset käsitteet jonkinlaisesta jalkapalloilullisesta neroudesta, myös valmennuskäsityksemme pystyy jo purkamaan Maradonan pelaajana pieniksi, loogisiksi osiksi, mitä kautta käsitellä vaikka luovuudenkin käsitteitä rationaalisesti.

Maradonasta kertova La Vida Tombola on vain laulu. Mutta oikeassa kontekstissa se herää eloon. Ei sointukulkuina, vaan erilaisena voimana. Miten sen sitten selittäisikään meidän näkökulmasta?

Siitä löytyy paljon konserttivideoitakin. Esimerkiksi Baionarena-kiertueen taltioinnista. Seitsemän minuuttia ska-tykitystä. Kymmeniä tuhansia ihmisiä yleisössä. Muun muassa Argentiinan ja Baskimaan lippuineen. Hyppimistä. Huutamista.

…Jos olisin Maradona / menisin kansainväliseen lähetykseen / huutamaan FIFA:lle / että he ovat se suuri rosvo!

 

AIEMMIN Ayrton Sennasta ja Amy Winehousesta palkitut ja ylistetyt dokumentit tehneen Asif Kapadian dokumentti Maradonasta on erinomainen. Kaikkien otsikkojensa arvoinen.

Se on kaksituntinen tarina ensisijaisesti Maradonan Napolin vuosista. Dokumenttiin löytynyt kuvamateriaali pysäyttää. Ollaan iholla.

Ehkä se on jo liiankin läkähdyttävä. Maalatessaan Maradonan vuosista kenties jo liiankin hektisen kuvan, vaikka tähti toki syttyi ja paloikin nopeasti loppuun. Juuri niiden Napolin vuosien aikana 1984-91.

Ja juuri Napolin aikana Maradonasta kasvoi suosioltaan Maradona.

Maradona olisi sinänsä helppoa laittaa samanlaiseen kaanoniin kuin esimerkiksi Matti Nykänen tai Paul Gascoigne. Ongelmallisia, päihteiden kanssa vaikeuksiin joutuneita tähtiä, jotka eivät vain koskaan saaneet kiinni tasapainoisesta, seesteisestä elämästä.

Toisaalta juuri Maradonassa on muutakin. Avain kulttuurilliseen ajattelutapaan.

Maradonan sanotaan kiehtoneen niin paljon, koska hän on ristiriita. Kliseissä on hyvä ja paha. Sankari ja konna. Enkeli ja huijari.

Myös Kapadia rakentaa kuvaa kahdesta Diego Maradonasta. On Diego, poika Villa Fioritosta, Buenos Airesista, joka on ystävällinen, lämmin, vähän ujokin. Sitten on Maradona, tähti, ja sellaisena sietämätön. Sen kahtiajaon esitti hänen fyysinen valmentajansa Fernando Signorini.

Mielenkiintoinen ristiriita on kuitenkin siinä, mitä hän on meille, mutta mitä hän edustaakin joillekin muille. Ja miten juuri sellaisena hän ei istu klassisimpaan ongelmallisten hulttiourheilijoiden listaan, vaan on itse asiassa paljon muutakin.

 

MARADONAN URA näyttää nykyperspektiivistä täysin poikkeukselliselta. Yksi kaikkien aikojen pelaajista ei Euroopan uransa aikana loistanut koskaan sellaisessa seurassa, mitä pitäisimme nyt todellisena suurseurana. Hän oli toki FC Barcelonassa, mutta ei siellä vielä suuri menestyjä.

Moderni huippupelaaja saattaisi nytkin päätyä Napoliin. Todennäköisesti samalla tavalla kuin Maradona, eli kun parempia vaihtoehtoja ei juuri sinä hetkenä olisi pöydällä. Mutta hän ei jäisi Napoliin.

Aika oli toki erilainen. Ei eletty vielä superagenttien, player powerin tai Bosman-päätöksen aikaa. Maradona jäi jumiin. Toisaalta hän tuskin olisi muutenkaan päätynyt johonkin hienostuneeseen, suhteelliseen konservatiiviseen jalkapalloinstituutioon.

Napoli istuu tarinaan, jossa on köyhien kortteleiden kasvatti, joka ei edes kaivannut pois oloistaan, vaan halusi ennen kaikkea pelata jalkapalloa ja ostaa äidilleen talon.

Avain Maradonan suosioon onkin jo hänen seuroissaan.

Napolissa, joka ei ollut koskaan voittanut ennen mestaruutta, ja joka oli napolilaisena seurana Italian sylkykuppi. Nähdä Napoli ja kuolla.

Ja sitten Boca Juniorsissa, Buenos Airesin ”kansan joukkueessa”, jonne hän meni, vaikka olisi päässyt paremmalla tarjouksella paikalliskilpailija River Plateen. Päästäkseen oman perheensä seuraan, hän oli jopa valmis sotimaan Riverin seurajohtoa vastaan.

Yhdenlaisena vapaalta näyttäneeltä sieluna ja tavallisen kansan sankarina Maradona ei ole sinänsä istunut mihinkään muottiin, mitä on ollut häntä ennen – tai hänen jälkeensäkään.

On määritetty, hyväksytty ja sanattomasti luotuja sopimuksia tavoista toimia. Miten olla. Miten rakentaa uria. Käyttäytyä. Suhtautua auktoriteetteihin. Käyttää markkinoita hyväksi. Mitä sanoa. Ketä palvella. Ketä haastaa. Kenelle nyökkäillä. Milloin näyttää tunteita, ja milloin ei.

Vastarinnan edustajat systeemi on lopulta sylkenyt enemmän tai vähemmän pois. Maradona oli siihen liian taitava ja suosittu. Ainakin pitkään.

Muhammad Alissa oli toki rohkeutta haastaa niinkin isoja tahoja kuin USA:n liittovaltio – hänen kapinansa ei vain lopulta koskettanut yhtä isoa joukkoa ihmisiä. Eric Cantonassa on myös ollut paljon samanlaista kapinallisuutta kuin Maradonassa, mutta lopulta ensisijaisesti Manchester Unitedin kannattajille.

Niin moni muu on istunut muottiin. Pelkkinä urheilijoina. Jalkapallotähdistä Peléstä tuli koneiston mies. Lionel Messiä olisi Argentiinan vaikea palvoa, koska hänet on hakattu selkeään eurooppalaiseen muottiin. Lapsuuden hormonihoitoja myöten.

Serbialaisohjaaja Emir Kusturica lähti elokuvassaan luomaan kerrontaa Maradonasta taistelemassa Isoa-Britanniaa ja muuta imperialismia vastaan Falklandsin sodan jälkimainingeissa.

Se oli teemana toki yliampuva, mutta toisaalta juuri tietynlaista kulttuuri-imperialismia Maradonan on koettu haastaneen. Englanninkielistä maailmaa hän ei ole juuri kumarrellut. Ei ole hakenut sen hyväksyntää, eikä hakeutunut sen markkinoille.

Maradonan kautta pikemminkin haastetaan meitä. Hän ei ole istunut kaupalliseen maailmamme. Tuotteistamiseen. Brändiajatteluun. Ketjuistumiseen. Tehokkuuteen. Sosiaalisen kanssakäymisen fraaseihin. Hymyile asiakkaalle.

Maradonallakin oli oman uransa aika isot sponsorisopimukset muun muassa Puman ja Coca-Colan kanssa, mutta hän ei päätynyt tai osannut päästä osaksi koneistoa. Pikemminkin hän jäi aina silti edustamaan ”päähän potkittuja” – ja peilaamaan samalla tietynlaisia tekopyhyydenkin kysymyksiä.

Jumalan käsi -maali on päätynyt kenties keskeisimmäksi ”pahaksi Maradona-hetkeksi”. Kokaiinit ovat toissijaisia. Tai dopingkäry. Ei Camorra-yhteyksiäkään ole koskaan pidetty niin olennaisina.

Kun Maradonasta puhutaan ”huijarina”, puhutaan eniten siitä maalista. Maradona kehtasi vielä kutsua sitä ”Jumalan kädeksi”.

Mutta missäpä ei huijattaisi. Kenen huijaamisesta vain puhutaan? Kenen huijaaminen tuomitaan?

Iso-Britannia, jota vastaan maali nähtiin ja jonka media kansainvälistä jalkapallokeskustelua eniten johtaa, esimerkiksi valitsi pääministeriksi Boris Johnsonin, joka on jäänyt useasti kiinni isommasta ja pienemmästä huijauksesta.

Grenfell Towerin kerrostalopalo tapahtui huijaamisen vuoksi. Ison yritysrahan kierrättäminen veroparatiisien kautta on sekin huijaamista.

 

EI SINÄNSÄ OLE SATTUMAA, että Manu Chaon aiempi bändi Mano Negro levytti albumiaan kahden kuukauden ajan juuri Napolissa. Siellä hän sai idean ensimmäiselle Maradona-laululleen Santa Maradonalle nähtyään ympäri Napolia Maradonalle tehtyjä alttareita. Kaupunkiin Manu Chaon tie vei myöhemminkin, teknoprojektiin tiimoilta.

Napoli on ollut hänelle osa sellaista monen haukkumaa ja slummina pitämää Eurooppaa, joka sitten toisille näyttäytyy ihmisläheisenä ja aitona. Sellaisissa kolkissa hänen faninsakin ovat.

Manu Chao ei ole koskaan saanut samanlaista asemaa ”lännessä” kuin Etelä-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Synnyinmaa Ranska pois lukien.

Hänestä tiedetään, mutta tarina on pinnallisempi. Maailmanmusiikkia. Kova Ruisrockin keikka 2011. Me Gustas Tu -hitti.

Kyse ei ole sinänsä vain siteestä itse hänen musiikkiinsa, vaan maailmankuvasta, joka on uponnut muualle paremmin. Laulut vaihtoehtoisesta maailmasta. Solidaarisuudesta. Muusta kuin vaikkapa rajojensulkemisvimmasta. Tai materiasta.

Manu Chaon erikoisimmat kiertueet ovat kohdistuneet juuri Etelä-Amerikkaan. Esimerkiksi satamakaupunkien kiertue rahtilaivalla. Tai kiertue kaupungeissa, jotka jäivät hylätyn, vaarallisen rataosuuden varteen Kolumbiassa.

Spontaanit ilmaisesiintymiset isojen kaupunkien kaduilla ovat kasvattaneet kulttimainetta. Kuten myös radikaalit temput. Esimerkiksi Argentiinassa, jossa Mano Negran jäsentä käskettiin televisiolähetyksessä määrittää ”anarkia”, minkä hän teki kaatamalla kameroita ja studiokalustuksia.

Argentiinalaiset hurrasivat. Eliittiä matalaksi.

 

SAMAINEN ARGENTIINA tarjoaa tällä hetkellä yhdenlainen mielenkiintoisen näkökulman suhtautumisen pakolaisuuteenkin. Sillä on omia ongelmiaan taloudessa, mutta venezuelalaisia on toivotettu tervetulleiksi maahan.

Yhtäällä kyse on esimerkiksi solidaarisuudesta. Yhtäällä tietoisuudesta siitä, että Argentiina itse pohjautuu maana hyvin paljon siirtolaisuuteen, ja että Argentiinassakin on aikoinaan ollut poliittinen tilanne, joka pakotti ihmisiä hakeutumaan pois.

Iso osa Maradonan voimastakin on Manu Chaon tavoin jossain sellaisessa, minkä todennäköisesti ymmärtäisi vain kiertämällä pitkään ympäri latinalaista Amerikkaa. Heittäytymällä siellä toisenlaisiin maailmankerrontoihin ja ideamaailmoihin.

Maailma ei todellisuudessa elä yhtenäiskulttuurissa, vaikka tietynlaisia ajatuksia pidettäisiinkin herkästi itsestään selvinä. Talousrakenteista ja yhteiskunta-ajattelusta lähtien. Norsunluutorneista miettien. Angloamerikkalaisen kulttuuripiirien keskiluokkaisuudesta ja elitistisyydestä katsoen.

Ollaan lopulta itse osa valtavirran kerrontaa. Katsotaan ylhäältä alaspäin. Siksi mediakohutkin ovat mitä ovat. Setämies käyttää tietynlaista retoriikkaa naispoliitikosta – tai irvaillaan keski-ikäisestä keskiluokkaisuudesta päin kohti opiskelijoita.

Angloamerikkalainen viihdeteollisuus tuskin synnyttäisi sellaistakaan televisiosarjaa kuin espanjalainen Rahapaja, jossa katsojat ohjataan olemaan ryöstäjien puolella. Ensin vain hahmojen tuttuuden kautta, sitten tuoden mukaan tekojen poliittisen pohjan Bella Ciao -partisaanilaulun muodossa.

Ihmisten puolella, systeemiä vastaan. Ensin vihollisena oli finanssimaailma, sitten tuotiin mukaan maailmanpoliittinen valtiollinen taso, jossa myydään aseita ties minne, ja pysäytetään pakolaisvirtaa salaisilla sopimuksilla.

Naamiosta on tullut symboli ympäri maailmaa. Vastarinnalle ja skeptisyydelle, todetaan sarjan kolmannella tuotantokaudella. Siinä ei viitata edes vain fiktiivisiin sarjan tapahtumiin, vaan siihen, minkälaisia reaktioita sarja on synnyttänyt. Etelä-Euroopasta Pohjois-Afrikkaan. Jalkapallokatsomoita myöten.

Maradonassa voi nähdä raakaversiota siitä ilmaan nostetusta nyrkistä. Edes henkensä kautta.

 

TOKI MARADONA on ollut itsekin suuri ristiriita. Omimmassa viitekehyksessäänkin. Hän on halunnut rahaa. Hän on halunnut elää kuin tähti. Nauttia erityisasemastaan ja elämäntyylistään.

Ei Maradona ole elänyt vaatimattomasti. Eikä ole sinänsä palannut kansan pariin. Ei esimerkiksi Dubaihin mennä valmentamaan, jotta oltaisiin kansan sankari.

Ei Maradona ole osannut usein edes kunnioittaa niitä, joille hänen työnsä voisi merkitä paljon. Miksi hän meni valkovenäläisen Dinamo Brestin seurajohtoon, ja lähti sieltä heti pois? Tai esiintyi humalassa meksikolaisen Doradosin valmentajana?

Ja jos hän niin epätoivoisesti halusi Argentiinan voittavan seuraavan maailmanmestaruutensa sitten hänen vuoden 1986 suurhetkensä, miksi hän valmensi maajoukkueettaan niin löyhästi ja laiskasti vuoden 2010 MM-kisoissa?

Toisaalta Maradona on aina ollut Maradona. Maradona ei ole elänyt, kuten tavallaan pitäisi elää. Hän ei ole päätynyt puku päällä Aston Villaan, tai edes Real Salt Lake Cityyn, eikä ole verkottunut FIFAn johtoportaan kanssa.

Hän on viettänyt aikaa Fidel Castron Kuubassa, ja hehkuttanut Hugo Chávezia ja Nicolás Maduroa. Ristiriitoja siinäkin. Kun hän on päätynyt poliittiseksi mainostauluksi, hän on tehnyt senkin omalla erikoisella tavallaan.

Ja toki Maradonan jumala-asema kuulostaa ylimitoitetulta. Dio. Kaikki Maradona-alttarit Napolissa. Kaikki uskonnolliset vertaukset hänestä. Maradonan ympärille luotu oma kirkkokin.

Mutta ateistin olisi paha väittää tietävänsä miten uskovaiset ajattelevat.

Juttu on alun perin julkaistu Elmossa elokuussa 2019.