Postimies. Wythenshawesta.

En oikeastaan sen kummemmin vaihtanut sanaakaan tämän Manchester Cityn kannattajan kanssa. En muista enää nimeäkään. Minua vain informoitiin ohimennen, että hän oli postimies Manchesterin Wythenshawesta, ja että ”hän menee kaikkialle Cityn perässä”. Siten tähänkin Cityn vieraspeliin.Sellaiset kohtaamiset eivät usein jää mieleen, mutta tämä jäi. Ehkä osittain sen tyypin olemuksen kautta. Fred Perryn pikeepaita, olut edessään, paljon Cityn kannattamiseen pitkään kuulunutta huumoria.Siinä oli tavallaan Cityn-fanin arkkityyppi, sellaisena, jona minä heidät näet. Ne manchesteriläiset, jotka menevät kaikkialle. Ovat nähneet huonon, ja nauttivat nyt hyvästä. Vaikka pokaaleilla ei sinänsä ole väliä. MCFC OK!Hyvin manchesteriläinen elämänkatsomus. Esikaupunkien rivitalon ovi kiinni, ja maailmalle Cityn perässä. Tai Unitedin.

Mutta ennen kaikkea tämä tyyppi jäi mieleen kotialueensa kautta. Wythenshawe. Ei mikä tahansa alue. Siellä syvällä etelässä. Kunnon lähiöiden Manchesteriä. Aikoinaan Euroopan suurin council estate. Kovan paikan maine. Kaukana vanhasta opiskeluaikojeni Rusholmestani. Monella tapaa.

Alue näyttäytyi betonikeskustan ja valtavien kerrostalojen kautta, mutta toisaalta, kun usein käyttämäni bussi lentokentälle kiemurteli vähintään kymmenen minuutin ajan Wythenshawen läpi, niin mukaan mahtui uinuvaa esikaupunkia, kivojakin taloja, vähän kaikkea.

Koronakesän sankari

Miten tämä sitten liittyy Marcus Rashfordiin?

22-vuotiaaseen Manchester Unitedin hyökkääjään, josta tuli koronakesän yllättävä jalkapallosankari, kun hän haastoi kampanjallaan Britannian hallituksen tarjoamaan ilmaista kouluruokailua myös kesän yli? Rashfordin käynnistämä vetoomus liikutti yli 20 miljoonaa puntaa lasten ruokailuihin.

Ainakin siten että Rashford on itsekin Wythenshawesta – ja jos tarinan Rashfordista ja kouluruokailuista tuo erilaisiin konteksteihin, niin juuri Wythenshawessa ja Rashfordissa on suurempikin tarina jalkapallosta.

Unitedista ja Citystä, ihmisistä, sukupolvista, jatkumoista, merkityssuhteista, yhteisöistä.

Marcus Rashford on ollut jalkapalloilijana jännä tapaus. Etenkin ennen kasvavaa ikonistatusta yhdenlaisena manchesteriläisenä yhteisöjohtajana.

Rashford on ollut sinänsä paljonkin hehkutettu. Vasta 22-vuotias, mutta takana on jo yhteensä yli 200 peliä Unitedin paidassa – ja niissä lähes 70 maalia. Pelejä on jo enemmän kuin Éric Cantona pelasi koskaan United-paidassa.

Englannin maajoukkueessakin Rashford on pelannut jo 38 kertaa. Mukaan lukien vuoden 2018 MM-kisat.

Silti hän on myös monella tapaa kysymysmerkki. Hyvä hän on. Mutta. Miten hyvä hän absoluuttisesti on, ja miten paljon Rashford-hehkutuksissa on United-lisää? Sitä, että hän on oma kasvatti seurassa, jonka faneilla on romanttinen pakkomielle omia kasvattejaan kohtaan.

Osa myyttiä

Juniorit ovat olleet myyttinen osa Unitedin tarinaa jo 1950-luvun Busby Babesista lähtien.

Välillä on ollut syviä jaksoja ilman suuria United-kasvatteja, mutta Alex Ferguson palautti 80-luvun lopussa fokuksen taas juniorikasvatukseen.

Rashford on päässyt suureen jatkumoon manchesteriläisissä tarinoissa. Pitkät rivit asuintaloja. Poikia, palloja, puistoja, takapihoja tai kadunpätkiä. Paikallinen pelaaja, ja hänen kotialueensa.

Nobby Stilesin ja Brian Kiddin Collyhurst, Ryan Giggsin Swinton, Roger Byrnen ja Nicky Buttin Gorton, Wes Brownin Longsight, Nevillen veljesten Bury, Paul Scholesin Oldham.

Ja Rashfordin Wythenshawe – josta on kotoisin nyt myös Cityn mielenkiintoinen 18-vuotias lupaus Cole Palmer.

Ennen trendiä muuttaa keskustan uusiin asuntoihin tai Cheshiren vauraisiin kyliin, omaan luksusmalliseen eristykseen, olivat pelaajatkin osa tavallista manchesteriläistä elämää.

Englannin vuoden 1966 maailmanmestari, Unitedin Nobby Stiles, jäi esimerkiksi asumaan kivaan mutta ei erityisen hulppeaan taloon Stretfordissa, jossa Old Traffordkin sijaitsee.

Pelaajat eivät ehkä ole osuvimpia esimerkkejä kertomaan Manchesterin kasvaneista tuloeroista, mutta tarjoavat jalkapallon kontekstissa symbolin muutoksista.

Kansainvälistynyt, turismiaan kasvattanut Manchester, jonka keskusta ja monet sen lähialueet ovat muuttaneet radikaalisti kasvojaan. Uusia museoita ja ostoskeskuksia, moderneja asuinalueita, säihkyviä tornitaloja toimisto- tai asuinkäyttöön.

Sivutuotteena on ollut tuloerojen lisääntyminen. Kiihtyvällä tahdilla.

Jo datakin kertoo, miksi Rashford koki tarpeelliseksi kampanjoida kouluruokailun puolesta. Yli 35 prosenttia manchesteriläislapsista elää köyhyysrajan alapuolella. Joillain alueilla jopa noin puolet lapsista.

Manchester Evening News teki koronapandemian aikana ison artikkelin Wythenshawesta teemalla, että vaikeat ajat eivät ole alueelle mitään uutta, mutta nyt sen kohtaamat haasteet saattavat olla suurempia kuin koskaan aiemmin.

Kun moni wythenshawelainen on töissä viereisellä Manchesterin lentokentällä, iski COVID-19 sitäkin kautta kovaa alueen talouteen.

Perhe avun varassa

Rashfordien viisilapsinen yksinhuoltajaperhekin joutui aikoinaan turvautumaan apuun. Marcus on puhunut lapsuutensa nälästä ja ruokaostosreissuista halpakauppa Poundworldiin.

BBC:n haastattelemat wythenshawelaiset tarjosivat perspektiiviä siihen, mitä Rashford nyt teki; ”Marcus nousi tukemaan heitä, jotka sitä tarvitsevat.”

Stereotypiat elivät vahvoina, kun tuleva Joy  Divisionin ja New Orderin manageri, ja manchesteriläisen Factory Recordsin voimahahmo Rob Gretton aloitti työskentelyn Joy Divisionin Bernard Sumnerin ja Peter Hookin kanssa.

Gretton oli fanaattinen Cityn kannattaja, Wythenshawesta, alueelta, joka on liittynyt aina enemmän Cityyn kuin Unitediin. Hook ja Sumner olivat Salfordista, Unitedin sydänalueilta, joten Gretton oli heitä kohtaan ensi alkuun haastava, assosioiden heidät Unitediin.

Kun Gretton kuoli 1999 vain 46-vuotiaana sydänkohtaukseen, kirjoitti The Guardian seuraavasti:

”Kasvettuaan sotien jälkeisellä Wythenshawen satelliittialueella Rob kuului sukupolveen, joka löysi reittinsä muualle popmusiikin ja jalkapallon kautta.”

Samaa voitaisiin sanoa The Smithsin kitaristista Johnny Marrista, joka kasvoi Wythenshawessa. City-fanina. Tai toisesta kitaristista ja City-fanista, The Cultin Billy Duffysta.

Wythenshawelaisista on nyrkkeilijä Tyson Fury taasen United-fani. Kuten Game of Thrones -näyttelijä John Bradley. Ja uusimmista sukupolvista Rashford itse. Hänen ensimmäinen vierailunsa Old Traffordille oli viisivuotiaana. Vastassa oli Real Madrid kuuluisassa 4–3 päättyneessä ottelussa.

”Sen tunnelman kokeminen oli uskomatonta”, Rashford on kertonut.

Jos jalkapallo oli Manchesterissä joskus Newton Heathin, Ardwickin, Moss Siden tai Salfordin kaltaisten tiiviisti rakennettujen vanhojen työväenluokan alueiden keskeinen elämisen muoto, tulivat Wythenshawet mukaan myöhemmin.

Se rakennettiin, kun Manchester kasvoi jo liian isoksi, ja kaupunkia laajennettiin sen laitamille.

Manchesterin seurojen kausikorttidataa tutkittiin vuonna 2001. Cityn ja Unitedin paikalliset kausikorttilaiset tulevat pääasiassa isoilta esikaupunkialueilta. Wythenshawen postinumeroalueilla M22 ja M23 oli reilu 500 Cityn kausikorttilaista, ja reilu 300 Unitedin. Cityn uusi isompi stadion on saattanut kasvattaa Cityn osuutta.

Kukoistuksen aikaa elettiin tavallaan vielä 1980-luvulla, kun Wythenshawe oli monien erilaisten dynamiikkojen keskiössä. Jalkapallosta punkiin. Lähiöt merkitsivät. Bändit soittivat vielä Wythenshawessa – tai tulivat sieltä. Kuten Slaughter & the Dogs.

Trendejä ja elämäntapoja luotiin työväenluokkalaisten alakulttuurien kautta. Manchesteriläinen vaatemerkki Gio-Goi on esimerkiksi wythenshawelaisen veljesparin Christopher ja Anthony Donnellyn perustama.

Monesti kerrottu tarina

Tarina on kerrottu jo useasti. 1990-luku. Ja siitä eteenpäin. Uudet istumakatsomot. Uuden Valioliiga-nimen ympärille syntynyt uusi liiketoiminnallinen konsepti. Osakemarkkinoille viedyt seurat. Television vallankumous. Globalisaatio.

Sekin tarina on kerrottu, miten Valioliiga lähti keskiluokkaistumaan ja lippujen hinnat nousemaan.

David Goldblatt teki laskutoimituksia kirjassaan The Game of Our Lives. Kun Liverpoolin ja Manchester Unitedin halvimmat kausikortit maksoivat vuonna 1989 60 ja 96 puntaa, olisi niiden inflaatio huomioiden pitänyt vuonna 2011 maksaa samassa suhteessa 106 ja 170 puntaa. Mutta ne maksoivatkin 725 ja 532 puntaa.

Unitedin fanit organisoituivat jo 1990-luvun puolivälissä taistelemaan muun muassa sopivampien lippujen hintoja puolesta. Vailla onnistumisia. Unitedia ei kiinnostanut, koska oli rahaa taottavana.

Kun seura päätyi vuonna 2005 Glazerien hallintaan, perusti ryhmä United-faneja oman seuransa FC United of Manchesterin. Keskeisenä ajatuksena luoda yhteisöseura, joka olisi edelleen kaikkia varten.

Manchesteriläinen jalkapallo on hiljalleen mutta tasaisesti lipunut juuriltaan.

Nyt Manchester on kuin moni muu vastaava jalkapallokaupunki. Jalkapallo merkitsee, mutta erilaisissa tilanteissa tulee vastaan paljon ihmisiä, Cityn ja Unitedin kannattajia, jotka eivät varsinaisesti käy peleissä. Ainakaan hyvin säännöllisesti.

Cityn yleisömäärille on naureskeltu. Valioliigassa Etihad Stadiumin täyttöaste on yksi sarjan parhaimmista, mutta tyhjiä penkkejä on jonkin verran cup-kilpailuissa.

Kyse ei ole siitä, ettei Cityllä olisi faneja, vaikka se onkin edelleen vain hyvin paikallisesti kannatettu seura, vaan että kaikkien pelien katsominen paikan päällä on monille merkittävän kallista.

Unitedin kohdalla kyse on ollut lippujen saatavuudesta ja hinnasta, mutta yhtä lailla myös samaistumisesta. Onko United tunnelmaltaan ja Old Traffordin ilmapiiriltään liikkunut jo liian kauaksi siitä, mitä se on perinteisesti ollut? Maksaako siitä yli 40 punnan irtolippua?

Viime talvena ei Unitedin ja Cityn kaksiosainen liigacupin välieräkohtaaminen täyttänyt stadioneita. Ei edes Old Traffordia.

Voimatarinoita

Merkittävä osa manchesteriläisistä kannattamistarinoista on edelleen voimissaan. Yhä sukupolvelta toiselle. Mutta jo paikallisestikin hyvin vahvasti television kautta.

Se on näkynyt myös Wythenshawen katukuvassa aina 2000-luvun alusta nykyhetkeen asti. Maisemaan kuuluvat isot pubit, jotka mainostavat isoin banderollein Valioliigan televisio-otteluita.

Siksi Marcus Rashfordinkin kouluruokakampanja oli niin merkittävä. Se toi suurennuslasin alle sellaista urbaania Englantia, jota jalkapallo on ollut jo unohtamassa.

Edelleen jalkapalloyleisöt eivät peilaa etnisesti tai sukupuolellisesti englantilaiskaupunkien väestöpohjaa, mutta paljon kysymyksiä liittyy myös jo varallisuuteen.

Jalkapallo on toki muutenkin asteittain heräillyt, vaikka seurojen olemukset ja arvot ovat kaukana siitä, miten ne syntyivät. United Newton Heath -nimellä rautatieläisten kautta, City kirkon seurana, St. Marks’ (West Gorton). Cityn taustat olivat humanitaarisissa tarkoitusperissä, sillä väkivalta, alkoholismi ja työttömyys leimasivat Itä-Manchesteriä.

Nyt reilut sata vuotta myöhemmin jalkapallo on manchesteriläisten seurojen omistajille liiketoimintaa, tai Cityn tapauksessa jotain liiketoiminnan ja maailmanpolitiikan sekoitusta.

Seurojen on silti ollut pakko avata silmiään myös ympäröivälle maailmalle, koska seurat perustuvat globaaleina tuotteinakin paikallisiin tarinoihin.

Iso osa Manchester Unitedin maailmanlaajuisista faneista ei tiedä Wythenshawesta, Altrinchamista tai Ecclesistä, mutta jalkapallokannattamisen voimana on ajatus näistä ihmisistä kulkemassa virtana stadionille laulamaan seurojensa puolesta.

Valioliiga on vaikeuksissa, jos se menettää energiansa, jonka sen ydinihmiset tuovat seurojen ympärille.

Vaikka valtavaa liikehdintää pois nykyisistä liiketaloudellisista malleista tuskin nähdään, niin jalkapallon olisi tärkeää olla yhteisöllisempi.

City ja United eivät sentään koronapandemian aikana lähteneet lomauttamaan työntekijöitään valtion maksaman tukiohjelman kautta. Ja ne maksoivat otteluiden henkilöstölleen myös peruuntuneista yleisötapahtumista.

City tarjosi tilojaan terveydenhuollon käyttöön, ja United muun muassa soitteli läpi riskiryhmään kuuluvia kausikorttilaisiaan. Ehkä se oli myös PR-temppu, mutta samalla muistutus siitä, mitä seuran kuuluisikin olla.

Cityn stadionit ovat kautta historian sijainneet Manchesterin vaatimattomimmilla alueilla, ja se on siten päätynyt olemaan palkittu yhteisötoiminnan seura, mutta isoimmat askeleet liittyisivät lippujen hinnoitteluun.

United on sentään jäädyttänyt taas kausikorttihintansa yhdeksättä vuotta putkeen.

Fanit ovatkin Englannissa kampanjoineet sen puolesta, että 20 puntaa olisi kohtuullinen hinta pääsylipusta.

Ruokakeräyksiä otteluiden yhteydessä

Realismin kuvaa Valioliigan kaupungeista kertovat fanien organisoimat ruokakeräykset ottelutapahtumien yhteyteen.

Vähemmän odotettua oli, että muutoksen airuena ovat myös pelaajat, se radikaalisti rikastunut osa englantilaista jalkapalloa, jolla ei sinänsä edes ole mitään konkreettista pelissä yhteiskunnallisen vastuun suhteen.

Rashfordista saisi pintapuolisesti rakennettua Valioliiga-pelaajan stereotypian. Useita kalliita autoja, hieno talo, GQ-lehden muotikuvauksia. Toisaalta hän ei ole kovinkaan aktiivinen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

”Sosiaalisen median kanavia pitäisi mielestäni käyttää vain parantaaksesi asioita ympärilläsi”, hän kertoi GQ:lle.

Marcus Rashford edustaa mielenkiintoista sukupolvea. Pelaajat ovat entistä aloitteellisempia.

Valioliigan osallisuuskin Black Lives Matter -liikehdintään lähti ensisijaisesti pelaajilta itseltään. Monet pelaajat olivat myös itse valmiita koronatauon aikana laskemaan palkkojaan, jos se vähennetty osa palkasta menisi Englannin julkisen terveydenhuollon NHS:n tukemiseen.

Harry Kane lähti myös tukemaan vanhaa seuraansa Leyton Orientia sponsorikuviolla, jossa tuetaan samalla NHS:ää. Ja esimerkiksi Raheem Sterling on puolestaan hyväntekeväisyyshankkeidensa lisäksi jo merkittävä rasismikeskustelija.

Ja lumipallo on vasta lähtenyt pyörimään.

”On ollut tavanomaisempaa ihmisille nostaa esiin asioista, joihin he uskovat, ja uskon, että se tuo positiivisia asioita tulevaisuutta ajatellen. Jos katsoo seuraavia sukupolvia – toivottavasti siitä tulee normaali asia ja ihmiset haluavat tuoda itseään siinä esille”, Marcus Rashford totesi BBC Breakfastin haastattelussa.

Miksi he? Miksi nyt? Ehkä osa liittyy juuri heihin yksittäisinä ihmisinä. Tai sukupolvikoodistoon. Minä, minä -sukupolven jälkeen. Parempaan ymmärrykseen siitä, että olemme laajojen verkostojen kasvatteja.

Marcus Rashford ainakin kiittää haastatteluissaan paljon eri ihmisiä ja tahoja.

Yhtä lailla Rashfordin retoriikka on kuin Yhdysvalloista. Erityisesti afroamerikkalaisilta urheilijoilta, joiden tavasta puhua on voinut 2020-luvulla tulla valtavirtaa myös Atlantin toisella puolella. Liittyen nöyryyteen, juuriin ja yhteisön tukemiseen.

Jos globalisaatio ja sen tuoma Valioliigan brändiajattelun nousu vei jotain paikallisuudesta, niin nyt globalisaatio tuo jotain myös takaisin.

Rashfordin kommentit hänen omasta Wythenshawe-suhteestaan ovat puhdasta LeBron Jamesia, joka on kertonut käyvänsä kerran vuodessa vaimonsa kanssa ”perspektiiviajelulla” Ohion Akronissa muistuttamassa itseään siitä, mistä hän on tullut.

”Minulle on tärkeää etten koskaan unohda juuriani. Koska moni on kasvanut samassa ympäristössä, mutta eivät ole olleet riittävän onnekkaita menestyäkseen… Tärkein viesti itselleni vieraillessani vanhoissa paikoissa, taloissa ja kouluissa, on muistaa kuka olen ja mistä tulen”, Marcus Rashford sanoi GQ:lle.

Rashfordilla on kyljessään jopa tatuointi pienestä pojasta potkimassa palloa hyvin englantilaisen talon edessä.

Hip hop -sukupolvi

Samalla Rashfordin sukupolvi on Britannian ensimmäisiä kunnon hiphop-sukupolvia. Hiphopista ja garagesta kummunneesta grimesta on 2010-luvulla tullut merkittävä englantilainen musiikkigenre.

Marcus Rashford linkittyy siihen jo ikänsä ja musiikkimakunsa kautta. The Guardian teki jopa yhteishaastattelun Rashfordin ja grime-tähti Daven kanssa. Lapsuudesta ja nuoruudesta, musiikista, jalkapallosta. Ikäeroa heillä on vain vuosi, joten sukupolvikokemus on yhtäläinen.

”Kuuntelin paljon eri underground-artisteja. Yhdellä veljistäni on kaveri nimeltään Meena, ja jos hän oli käymässä meillä, pelasin Fifaa ja he räppäsivät koko päivän. Joten olin musiikin ympäröimänä.”

”Kasvutarina ehdottomasti vaikuttaa siihen, millaista musiikkia kuuntelee. Monet tuntemistani ihmisistä pystyvät samaistumaan muusikoihin, koska heillä ei nuorina ollut mitään, kuten ei minullakaan.”

Grimekin on tuonut musiikin kautta tietynlaista ”(afro)amerikkalaisuutta” Britanniaan. Lyriikoita katuelämästä, arjesta, ja selviytymisestä, jonka päälle tulee ehkä kaikki hieno ja komea.

Tarkoituksena ei ole unohtaa sitä, mistä on, vaan vaalia sitä.

Rashford mainitaan itsekin eri lyriikoissa. Muun muassa juuri Daven sanoissa. ”My striker’s 18 with a hightop, this kid’s looking like Marcus Rashford.”

Todennäköisesti Marcus Rashford päätyy olemaan englantilaissukupolvensa eniten musiikissa siteerattu jalkapalloilija.

Eikä se ole yhtään niin pinnallinen saavutus kuin voisi olettaa.

Juttu on alin perin julkaistu Elmossa 8/2020.