Tämä on kolmas kerta, kun kohtaamme toisemme siten, että se oikeasti tuntuu.

Olen pienisieluinen ihminen ja myönnän avoimesti, että vaikka olen yrittänyt pitää pääni kylmänä ja tunteeni jonkinlaisessa kontrollissa, urheilun kiihkeässä tunneilmapiirissä se ei ole ollut aina mahdollista. Lukuisat urheilijat ovat menneet tunteisiin. Toiset hyvällä, toiset pahalla.

Tässä on turha jorista normaaleista tai epänormaaleista tapauksista. En ala myöskään purkaa, miksi Muhammad Ali on minulle edelleen kaikkien aikojen urheilija.

Keskityn toiseen ääripäähän. Niihin kolmeen urheilijaan, joita aikoinani aidosti vihasin.

Sanoin heistä kaikki typeryydet, mitä ikinä keksin. Nousin usein raivoissani pystyyn osoittamaan heille vihaani – tosin vain television välityksellä. Koskaan en ole heitä tai ketään muutakaan seuratessani televisiota raivopäissäni potkaissut, mutta muutaman kerran se on ollut lähellä.

***

Urheilijoista ensimmäinen oli Wayne Rooney. Tuo hurmaava ja miellyttävä englantilainen lad, joka nousi 2000-luvun alussa myrskytuulen lailla hallitsemaan englantilaisia jalkapallokenttiä Manchester Unitedin punaisessa paholaispaidassa.

Kuinka jalkapallojumalat saattoivat antaa tuollaiselle ihmispololle sellaisen lahjan ja sellaisen jalkapalloilullisen kauneuden, joka Rooneylla oli.

Ja kuinka hän niin nerokkaasti tekikään taikojaan jalkapallokentällä. Laukoi henkeäsalpaavia saksareita yläkulmaan tai kaatui rangaistusalueella näyttävästi, vaikka lähin pelaaja oli kahden metrin päässä – ja sai siitä kauneudesta rangaistuspotkun.

***

Myös toinen ääri-ilmiö kantoi samaa punaista paitaa uransa alkuvaiheessa. Ymmärrän toki, miksi hän näytti ja käytti häikäiseviä lahjojaan koko maailman silmien edessä.

Se ei tehnyt hänestä vastenmielistä.

Vihaa ja raivoa ruokki se, millaisen cocktailin hänen satumaiset lahjansa ja hänen ylimielinen ja pullisteleva egonsa muodostivat. Jopa ne hänen uransa alkuvuosille tyypilliset loputtomat step overit olivat silkkaa pöyhkeyttä, eivät jalkapalloa.

En käyttänyt hänestä siihen aikaan yleensä hänen nimeään, vaan englantilaisten antamaa määritelmää – Show Pony.

***

Jossain kohtaa urheilu näytti kuitenkin voimansa. Se pakotti nöyrtymään ja polvistumaan urheilun edessä ja tunnustamaan urheilun oman uskontunnustuksensa.

Sen, että urheilussa on lopulta kunnioitettava niitä, joille kunnia kuuluu.

En ole enää vuosikausiin vihannut Wayne Rooneya tai Cristiano Ronaldoa. Olen pelkästään ihaillut sitä, millainen jalkapalloilija Rooney oli ja millainen taikuri Ronaldo edelleen on.

On ollut etuoikeus elää aikana, jolloin jalkapallossa on ollut heidän kaltaisiaan pelaajia.

***

Nyt on sitten sen kolmannen kerran aika.

Iisalmen kivisten katujen kasvattina olen pitänyt formula ykkösiä yhtenä valtionuskontonani siitä lähtien, kun Keke Rosberg nousi lajin maailmanmestariksi ja yhdeksi suomalaisen urheilun kiistellyimmistä legendoista.

Keke, Häkä ja Kimi ovat tuon uskonopin jumalia, mutta saatanaa ei F1-radoilla ollut ennen kuin sinne ilmestyi ylimielinen paskaläjä Hollannista – Max Verstappen.

Paskaläjä. Vastenmielinen ja pienisieluinen ilmaisu, mutta sellaisena minä häntä pidin.

Raivoa lisäsi entisestään se tapa, jolla tuo kuvottava hollantilainen voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Eihän sillä ollut mitään tekemistä urheilun kanssa. Se oli pelkkää amerikkalaistunutta Hollywood-viihdettä.

***

Ja nyt sitten ollaan taas tutussa tilanteessa.

Kun formula ykkösten maailmanmestaruus ratkeaa sunnuntaina Abu-Dhabissa, toivon, että maailman mahtavin Max vie viidennen peräkkäisen kuljettajien maailmanmestaruuden ja näyttää hiirille, ettei pöydällä kannata hyppiä ennen kuin kissa on poistunut talosta.

Ja tämä kissa ei ole poistunut.

Verstappenilla oli tässä kesänä muutamana täysin ylivertainen auto allaan ja hänen suuruutensa oli helppo kyseenalaistaa.

Tänä vuonna tilanne on ollut kuitenkin toinen. Raivopäinen hollantilainen on joutunut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan selvästi heikommalla autolla kuin McLarenin uudet kuninkaat, Lando Norris ja Oscar Piastri – ja silti hän on pystynyt venyttämään MM-taistelun kauden viimeiseen kisaan asti.

Moni muu kuljettaja olisi vastoinkäymisten keskellä murtunut. Alkanut piipittää ja itkeä, ettei tällaisella autolla voi taistella muita vastaan.

Suurista suurin ei ole kuitenkaan sellaiseen piipitykseen sortunut. Hän on näyttänyt, mistä hänet on urheilijana tehty.

Verstappenin luonteessa ja tekemisessä on edelleen omat särönsä, joita olisi helppo arvostella, jopa vihata, mutta yhtä asiaa on mahdoton kiistää.

Sitä, miksi urheilu tunnistaa voittajat ja miksi se heitä kumartaa.