Tämä on juttu, jota en uskonut koskaan kirjoittavani.

En uskonut koskaan sanovani, että jalkapallossa pitäisi siirtyä pudotuspeleihin.

Ajattelin, että se sotisi kaikkea sitä vastaan, josta olen kuvitellut rakkauteni jalkapalloon koostuvan. Että jalkapallon suuruus on siinä, ettei se kuuntele koko ajan viihteellistyvässä ajassamme hollywoodylaista pakkodraaman huutoa, vaan jalkapallon arvot ja kauneus ovat syvemmällä. Ei tarvita, että jokaisen tarinan pitäisi päättyä mieltä murskaavaan loppuhuipennukseen.

Olen ollut vuosikymmeniä sitä mieltä, että jalkapallossa joukkueiden välinen paremmuus mitataan siten, että pelataan pitkä sarja ja sen jälkeen pisteen lasketaan yhteen. Siinä ei silloin jää sattumille ja selittelyille sijaa.

Se on urheilua puhtaimmillaan, ajattelin.

En ajattele enää.

***

Ajatus pudotuspeleistä ja jalkapallosta on kytenyt päässäni jo muutaman vuoden, mutta lopullisesti pato murtui tällä viikolla.

Katsoin sunnuntaina maailman tämän hetken kahden parhaan seurajoukkueen, Manchester Cityn ja Liverpoolin, välisen Valioliigan yhteenoton. Pelattiin hurjista panoksista, Valioliigan mestaruudesta.

Hieno ja upea jalkapallo-ottelu kaikin puolin, sykähdyttävä suorastaan. Jalkapalloa parhaimmillaan.

Mutta sitten tuli kaksi muuta ottelua, Real Madrid–Chelsea ja Atlético Madrid–Manchester City.

Jälleen hienoja jalkapallo-otteluita. Kumpikaan ottelu ei ollut samanlainen pelillinen taideteos kuin sunnuntainen Man City–Liverpool, mutta jokin niissä kiehtoi ja sykähdytti enemmän kuin Valioliigan jättiläisten keskinäinen yhteenotto.

Olisi helppo sanoa, että se oli otteluiden käsikirjoitus.

Se, kuinka Chelsea nousi Santiago Bernabéulla ensimmäisen osaottelun 1–3-tappioasemasta 3–0-johtoon ja näytti tekevän ihmeen, johon kukaan ei uskonut – kunnes Real Madrid heräsi kuolleista, vei ottelun ensin jatkoajalle ja lopulta Karim Benzema puski Real Madridin Mestarien liigan välieriin.

Tai kuinka Atlético Madrid pakotti ottelun kiihkeillä ja dramaattisilla loppuhetkillä Manchester Cityn köysiin ja haki maalia, joka olisi pitänyt sen välierähaaveet hengissä.

***

Totta kai kysymys oli otteluiden käsikirjoituksesta ja draamasta, mutta niiden takana oli vieläkin syvällisempi ja suurempi asia – se, mitä peli pyysi joukkueita näissä kolmessa otteluissa tekemään.

Manchester City ja Liverpool halusivat satavarmasti voittaa ottelun, mutta molemmilla joukkueilla oli pelissä vieläkin tärkeämpi asia – se, että ne välttivät tappion.

Chelsean ja Real Madridin ottelussa kumpaakin joukkuetta ajoi maalintekemisen ja voittamisen pakko – ensin Chelseaa, sitten Real Madridia, sitten molempia joukkueita ja lopulta jälleen Chelseaa. Sama pakko ajoi myös Atlético Madridia. Sen oli pakko tehdä maali, jotta se olisi voinut taistella ottelun voitosta. Siirtää pelin ensin jatkoajalle ja lopulta kenties jopa rangaistuspotkukisaan.

Oliko se, mitä Madridissa tapahtui ensin tiistaina ja sitten keskiviikkona, viihdettä vai urheilua? Ja millaista viihdettä ja urheilua se oli? Oliko se parempaa vai huonompaa viihdettä kuin Etihadin jännitysnäytelmä sunnuntaina? Tai oliko se parempaa urheilua?

Viihde on suhteellinen käsite. Se on meillä jokaisella omassa päässämme. Mutta entä paremman urheilun käsite? Kumpi on parempaa urheilua ja urheilun kannalta parempi tapa ratkaista joukkueiden paremmuus – se, että paremmuus ratkaistaan kentällä olevien joukkueiden kesken vai siten, kuten nyt Valioliigassa tulee käymään, että se ratkaistaan otteluissa Brightonia, Wolverhamptonia tai Aston Villaa vastaan?

Olen pitänyt asti hienona juuri sitä, että joukkueiden paremmuuden määrittelevät sateiset illat Vicarage Roadin kynnöspellolla, julmat ottelut Kenilworth Roadin betonialustan päälle levitetyllä muovimatolla tai aurinkoisina lauantai-iltapäivinä jollain ökyseuran silkkisellä nurmimatoilla pelatut ottelut.

Mutta onko se hienoa?

Onko parasta mahdollista urheilullisuutta se, että Manchester Cityn ja Liverpoolin välisen ”mestaruusottelun” käsikirjoitusta alkaa jossain vaiheessa ottelua ohjata se, että molemmille joukkueille on tärkeämpää välttää tappio kuin voittaa ottelu?

***

Jalkapallossa ei muutu vain aika. Myös arvot muuttuvat.

Se rikollinen brittiläinen rautanappulajalkapallo, jossa jumaloiduimpia arvoja olivat kompurajalkojen rajut taklaukset toisten kompurajalkojen nilkoille, oli aikanaan ainutlaatuisen kaunista urheilua. Nyt katsottuna vanhoissa ottelukoosteissa ei ole kauneutta kuin väläyksittäin. Kaikki muu on silkkaa roskaa.

Pitäisikö meidän siis uskaltaa miettiä, onko se tapa ratkaista jalkapallossa urheilullinen paremmuus, joka keksittiin 1800-luvulla, sittenkään paras tapa ratkaista joukkueiden paremmuus myös tänä päivänä?

Perinteiden kunnioittaminen ja ymmärtäminen ovat hienoja asioita, mutta kun Preston North End voitti maailman ensimmäisen jalkapallosarjan, Englannin liigan, mestaruuden keväällä 1889, maailma on jonkin verran erilainen kuin nyt. Ei ollut autoja, ei lentokoneita, ei televisiota, ei radiota. Jopa sähkölamppu oli niin uusi keksintö, että ensimmäinen sähkölamppu oli rantautunut Suomeen – Finlaysonin tehtaille Tampereella – vasta seitsemän vuotta ennen Prestonin mestaruusjuhlia.

***

Tiedän, että sarjamuotoisesta jalkapallosta ei luovuta – eikä tarvitsekaan. Sen, minkä Mestarien liiga on näyttänyt, on, että sarjamuotoisuus ja pudotuspelit voidaan myös yhdistää.

Itse asiassa tällainen kombinaatio ei ole mikään uusi keksintö jalkapallossa. Maailmanmestaruudet ja Euroopan mestaruudet on ratkaistu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina samanlaisella järjestelmällä. Tosin MM- ja EM-kisoissa pudotuspelivaiheessa jatkoon menijät ratkaistaan yhdellä ottelulla, mutta perusideologia on sama.

Tulevaisuus on tunnetusti kohtalaisen vaikeasti ennustettavissa olevan taiteenlaji. Nykytrendien ja nykyisen ajattelutavan viesti on kuitenkin selvä. Seurajalkapallossa ollaan selvästi menossa kohti suurten jalkapalloseurojen valtakautta. Suurseurat eivät ikuisesti suostu pelaamaan otteluita kaiken maailman pikkuseuroja vastaan – eivätkä ne halua jakaa niiden itsensä valtaosin generoimia rahavirtoja watfordien, norwichien, elchejen tai spezioiden kanssa.

Superliiga on sana, joka sai viime keväänä kannattajat raivon valtaan. Hanke kaatui, mutta tässä kohtaa kannattaa katsoa kaiken raivon ja kiihkon taakse ja kysyä, miksi maailman suurimpien seurojen omistajat olivat ylipäätään päättäneet perustaa Superliigan?

Eivät he sitä tyhjästä keksineet – eikä ajatuksen takana ollut logiikka ole kadonnut mihinkään. On vain ajan kysymys, milloin Superliigan takana olleeseen henkiseen ajatukseen törmätään seuraavan kerran. Eurooppalaisen sarjajalkapallon rakenteiden muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on väistämätöntä.

Niin sanovat raha ja talouden lainalaisuudet.

Ne sanovat myös, että nykymuotoinen tapa ratkaista sarjojen voittajat ja häviäjät on tulossa tiensä päähän riippumatta siitä, ovatko sarjat maiden sisäisiä tai kansalliset rajat ylittäviä.

Se on sitten kosmetiikkaa, ratkaistaanko Valioliigan tai Veikkausliigan mestaruus tulevaisuudessa kahdella vai kolmella voitolla. Kauden viimeisessä ottelussa joka tapauksessa.