Miksi maailma vihaa Cristiano Ronaldoa, mutta rakastaa Lionel Messiä?
Jalkapallomaailma on jakautunut jälleen kahtia - niihin, jotka rakastavat Cristiano Ronaldoa ja niihin, jotka rakastavat hänen vihaamistaan.
@JukkaRonka
Jalkapallon EM-kisoissa ihmisten mieliä on kiihottanut ja samalla kuohuttanut tuttu puheenaihe – Cristiano Ronaldo.
Ronaldo on 39-vuotias ja jalkapalloilijana parhaat päivänsä nähnyt. Se on kylmä fakta, katsoipa asiaa mistä näkökulmasta tahansa.
Se ei ole kuitenkaan Ronaldon esityksissä EM-kisoissa oleellista. Oleellista on, miten me siihen ja ennen kaikkea Ronaldoon suhtaudumme.
Ronaldolla on omat ja intohimoiset kannattajansa ja palvojansa, mutta varsinainen kysymys kuuluu, miksi Ronaldolla on niin paljon vihaajia?
Sosiaalisessa mediassa kohistaan nyt siitä, miksi Ronaldo on joutunut EM-kisoissa Yleisradion kisalähetysten kommentaattoreiden hampaisiin.
On ihmetelty puheita Ronaldon tekemistä ilmaisista maaleista ja on ihmetelty, miksi niin monet asiantuntijat ovat kritisoineet Ronaldon tekemisiä kentällä ja kyseenalaistaneet hänen pelaamisensa Portugalin avauksessa. Esiin on vedetty jopa Manchester Unitedin ajoilta vanha tuttu väite, jonka mukaan Ronaldo tekee omasta joukkueesta heikomman ollessaan kentällä.
Kysymykset Ronaldon roolista ja hänen väistämättömästä hyytymisestään ovat aiheellisia ja niiden pohtiminen perusteltua, mutta tässä kohtaa on nähtävä suurempi kuva.
Ronaldoa ei ole kritisoitu vain näissä EM-kisoissa.
Häntä on vihattu sitä hetkestä lähtien, kun televisiokameroiden loiste tavoitti hänen itsetietoisen olemuksensa. Itse asiassa vihaaminen alkoi jo aiemmin. Ronaldo on kertonut, että häntä pilkattiin juniorivuosina niin paljon hänen madeiralaisesta korostuksestaan, että hän harkitsi jopa lopettamista.
Me murteilla puhuvat olemme tottuneet irvailuun ja leikinlaskuun, mutta oliko Ronaldon kohdalla kysymys pelkästään koomisesta puhetyylistään vai joko pilkkaajat tunnistivat hänessä sen satumaisen taidon, jonka muu maailma tunnisti vasta myöhemmin?
***
Ronaldosta tuli maailmanlaajuinen julkkis, kun hän siirtyi 18-vuotiaana vuonna 2003 Manchester Unitediin.
Ronaldo ei ollut mikä tahansa 18-vuotias uusi ja lupaava nuori pelaaja Manchester Unitedin tähtimiehistössä. Hän oli heti merkitty hevonen – tai oikeammin Show Pony, kuten häntä Manchester Unitedin alkuvuosina Englannissa usein pilkattiin.
Ronaldoa ei erottanut vielä muusta joukkueesta hänen kokonaisvaltainen lahjakkuutensa jalkapalloilijana, vaan hänen manööverinsä kentällä – varsinkin ne kuuluisat step overit. Juuri niiden perusteella häntä kutsuttiin näyttelyponiksi, pelaajaksi, jolla ei ollut muuta käyttöä kuin olla näytillä.
Jossain vaiheessa sokeammankin silmän oli pakko tunnistaa Ronaldon poikkeuksellinen lahjakkuus. Se oli pakko siitäkin huolimatta, että hän oli lyhyessä ajassa tehnyt itsestään helpon vihattavan.
Ronaldon ura myötä tuo viha kasvoi kasvamistaan. Hän ei ollut enää vain loistava jalkapalloilija, vaan itsekäs ja itserakas egoisti, joka ajatteli kentällä aina ensimmäiseksi vain itseään ja omia tilastojaan. Joukkueen saavutukset olivat hänelle arvostelijoiden mukaan vain ylimääräinen, joskin makea bonus.
Ronaldon vihan syntilista on loputon. Se alkoi hänen step overeistaan, hänen itsevarmuutta huutavasta olemuksestaan, hänen huolitellusta ulkonäöstään, pullistelevista lihaksista, CR7-alushousuista, poseeraavista eleistä kentällä ja muotilehtien kansissa ja hänen käyttämistään ultrakalliista vaatteista.
Lopulta oltiin tilanteessa, että Ronaldon jokainen teko kentällä ja jopa yksittäinen ilme pelin aikana tai Ballon d’Or -gaalassa olivat myrkkyä Ronaldon vihaajille.
Hänen ylikorostuneen leveä ja teennäinen hymynsä oli kuin jumalan vapauttava tuomio jollekin onnettomalle joukkuekaverille, joka oli nolosti jättänyt syöttämättä palloa jumalalle – ja hänen maalituuletuksensa ja haara-asentokeskittymisensä vapaapotkuihin olivat vastaansanomattomia todistuksia hänen egonsa mahtavuudesta.
***
Hieno tarina tarvitsee aina vastakohdan. Alun perin Ronaldon verrattiin David Beckhamiin, toiseen Manchester Unitedissa pelanneeseen kauniiseen poikaan, jota oli helppo vihata. Beckham putosi kuitenkin taitoineen nopeasti Ronaldon tarinan narratiivissa marginaaliin, sillä Espanjasta nousi paljon suurempi aurinko, kaksi vuotta Ronaldoa nuorempi argentiinalaispoika nimeltä Lionel Messi.
Siitä alkoi jalkapallohistorian kuuluisin ja ainutlaatuisin rinnakkaistarina.
Jos maailma olisi maalattu vain kauniilla väreillä, tuo tarina olisi ollut pelkkää ylistyslaulua kauniille pelille. Todellisuudessa tuosta tarinasta tuli kuitenkin kertomus hyvästä ja pahasta.
Messi oli tarina hyvä poika, Ronaldo paha.
Kysymys ei ollut siitä, kumpi heistä oli jalkapalloilijana parempi tai saavutuksiltaan suurempi, vaan siitä, miksi toista rakastettiin ja toista vihattiin?
Vastaus olisi helppo, jos toinen heistä olisi ollut oikeasti hyvä poika, mutta oliko hän – vai oliko hänen tarinansa ja persoonansa sellainen, että niitä oli helpompi rakastaa?
Pieni ja lyhytkasvuinen poika, joka kärsi harvinaisesta hormonisairaudesta ja olisi jäänyt 15 senttiä lyhyemmäksi ilman teini-iässä tehtyjä hormonihoitoja.
Hiljainen ja sulkeutunut poika, joka ei esitellyt maailmalle lihaksiaan, kaunista hymyään, huoliteltua tukkaansa ja jonka maalitulituuletukset olivat Ronaldon mahtavaeleisiin tuuletuksiin verrattuna kuin olisi ajellut mopolla kylänraitilla, vaikka mopolla ajelija oli ainoa, joka jalkapallon historiassa on noussut samalle vuorelle Ronaldon kanssa.
Miksi kaikki paha tarttui ihmisten silmissä niin herkästi Ronaldoon, mutta liukeni ilman pesua Messin teflonista?
Miksi Messin ja hänen isänsä miljoonien eurojen veropetokset ja niistä saadut tuomiot pyyhkäistiin ihmisten silmissä sivuun yhdellä silmänräpäytyksellä?
Tai miksi Messin häikäilemättömäksi sanottua vallankäyttöä Barcelonassa ja puuttumisesta niin valmentajavalintoihin kuin pelaajahankintoihin pidettiin lähinnä Messille kuuluvana oikeutena, ellei jopa suoranaisena velvollisuutena?
***
Me tiedämme vastauksen:
Sellaista elämä on. Se rakastaa toisia lapsiaan ja vihaa toisia riippuen omista arvoistamme ja mieltymyksistämme.
Minä kuuluin siihen Jorma Vuoksenmaan sanoin ”juhaisten miesten” sukupolveen, jolle Matti Nykänen oli kaiken arvostelun yläpuolella oleva jumalhahmo. Järkeni sanoi kyllä, ettei Nykäsessä ole urheilu-uran ulkopuolella kovinkaan paljon ihailemista eikä aina hänen toilailuissa urheilijanakaan. Kaikki kääntyi kuitenkin aina hyväksi ja kauniiksi, kun puhe siirtyi Nykäseen.
Sama pätee myös Ronaldoon ja Messiin.
Ei ole olemassa yhtä suurta oppia, joka määrittelisi sen, onko Messi oikeasti hyvä poika ja Ronaldo paha poika. On vain se, miten me heihin, heidän persooniinsa ja heidän tekemisiinsä suhtaudumme.
Osa meistä näkee Ronaldossa vain hänen jalkapalloilullisen suuruutensa ja sietää hänen ärsyttäviä eleitään ja egoistisuuttaan ja antaa anteeksi jopa sen, että hän oli se pelaaja, joka avasi tulpan Saudiliigaan riitaannuttuaan Manchester Unitedissa toissa syksynä.
Kaikki eivät sen sijaan siedä häntä – ja varmasti heillä on siihen omassa mielessään perustelut.
Kuten myös niihin Ronaldon ilmaisiin maaleihin.