Kimi Räikkönen ilmoitti keskiviikkona lopettavansa huikean F1-uransa.

Välittömästi Räikkösen ilmoituksen jälkeen eri puolilta maailmaa alkoi virrata ylistäviä sanoja Räikkösen urasta. Vaikka Räikkösen viime vuosien esityksistä voidaan olla montaa mieltä, hän oli kuitenkin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kiistatta yksi F1-ratojen lahjakkaimmista kuljettajista.

Räikkönen tyrmäsi ensin kaikki epäilijänsä päästessään Sauberin ohjiin suoraan Formula Renault -sarjasta kaudella 2001. Sen jälkeen F1-maailma alkoi ihastella nuoren suomalaisen hurjaa vauhtia McLarenilla – ja lopulta sitä, kuinka Räikkönen kruunattiin heti avauskaudellaan Ferrarilla formula ykkösten maailmanmestariksi 2007.

Räikkönen työnnettiin tylysti sivuun Ferrarilta Fernando Alonson alta, mutta kahden rallivuoden jälkeen vanha mestari nosti uudelleen kämmentään ja löi. Erinomainen avauskausi Lotuksella sai kruununsa, kun Räikkönen voitti paluukaudellaan 2012 Abu Dhabin GP:n ja seuraavan kauden avauskisan Melbournessa.

Kaksi vahvaa kautta Lotuksella heittivät hänen viideksi vuodeksi takaisin Ferrarille – ja sen jälkeen kolmeksi viimeiseksi kaudeksi Alfa Romeolle. Vanha taika oli kuitenkin kadonnut ja Räikkönen on voittanut Lotus-vuosiensa jälkeen reilun kahdeksan vuoden aikana vain yhden GP-kisan – 2018 Ferrarilla USA:n GP:n.

 

***

On selvää, että tämä menestyshullu kansa on rakastanut Räikkösen menestystä F1-radoilla.

Sitä vuoden 2007 maailmanmestaruutta ja niitä 21 voittoa ja 103 podium-sijoitusta, jotka hän on ajanut 19 vuotta kestäneellä F1-urallaan.

Mutta urheilijoiden rakastamisessa menestyminen on vain yksi osatekijä – eikä läheskään aina kaikista tärkein tekijä.

Tarvitaan muutakin. Tarvitaan persoonaa ja karismaa, joka tekee urheilijoista urheilua suuremman hahmon.

Räikkösellä tuota persoonaa ja karismaa on ollut. Hän on tehnyt juroudestaan brändin ja oli 2010-luvulla vuosikausia  F1-sarjan suosituin kuljettaja, vaikka menestys ei enää ollutkaan samaa luokkaa kuin aikaisemmin. Kenenkään ei tarvinnut pohtia, oliko Räikkönen yhtä hyvä kuljettaja kuin Lewis Hamilton, Max Verstappen tai Sebastian Vettel. Riitti, että Räikkönen pudotteli lohkaisuja, joita hurmioituneet Räikkös-fanit ja F1-media pitivät jonkinlaisena taiteenlajina.

Todellisuudessa ne eivät kuitenkaan ole olleet mitään taidetta. Eivät mitään syvällisiä filosofisia pohdintoja tai mykistäviä analyysejä lajista, jonka Räikkönen tuntee tekniikkaa myöten läpikotaisin. Räikkösen lohkaisut ovat olleet korkeintaan ja parhaimmillaankin vain hyvää brittiläisen kuivaa tilannekomiikkaa.

Siksi on hyvä kysymys, ovatko Räikkösen lakoniset lohkaisut sittenkään se, mitä hänessä rakastetaan – vai rakastetaanko urheilijoissa jotain muuta?

Tätä kysymystä voi lähestyä myös kysymällä asiaa toisin.

Miksi me rakastimme Mika Häkkistä – mutta emme Jyrki Järvilehtoa?

Miksi me rakastamme Räikköstä – mutta emme Valtteri Bottasta?

Miksi me rakastamme Teemu Selännettä – mutta emme Jari Kurria?

Jos kysymys on menestyksestä tai maailmanmestaruuksista, miksi Mika Häkkinen äänestettiin suosituimmaksi suomalaiseksi, vaikka hän ei ollut voittanut vielä yhtään GP-kisaa eikä katsonut kuolemaa silmästä silmään Adelaiden järkyttävän onnettomuuden jälkeen?

Se, että me selittäisimme Räikkösen kansansuosiota tai maailmanlaajuista suosiota hänen jäämiesmäisen jäyhillä kommenteille, on liian yksiulotteinen vastaus. Tai edes sillä, että hän ryyppäsi ja remusi, kuten suomalainen mies rentturomanttisissa mielikuvissa ryyppää ja remuaa.

On mentävä syvemmälle. On mentävä sinne, miksi joissakin ihmisissä on karismaa, vaikka he eivät sanoisi mitään tai eivät hymyilisi koskaan tv-kuvissa.

***

Yhdysvaltalaiset ovat valinneet itselleen presidentin 59 kertaa.

Median merkityksen kannalta historiallisimmat vaalit ovat vuoden 1960 presidentinvaalit, joissa demokraattien ehdokas John F. Kennedy voitti niukasti republikaanien ehdokkaan Richard Nixonin.

Noissa vaaleissa historiallista ei ollut vaalien lopputulos, vaan se, miten siihen päädyttiin.

Vuoden 1960 vaaleissa presidenttiehdokkaat kävivät ensimmäisen kerran julkisen väittelyn tv-kameroiden edessä. Sama väittely myös radioitiin.

Kun väittelyn voittajaa tutkittiin, lopputulos oli mielenkiintoinen – ja käänteentekevä. Ne, jotka olivat katsoneet väittelyn televisiossa, pitivät nuorekasta ja hyvin ruskettunutta Kennedyä väittelyn voittajana ja hikoilevaa ja luihun näköistä Nixonia häviäjänä. Radiokuuntelijat eivät kuitenkaan nähneet Kennedyn nuorekasta rusketusta eivätkä Nixonin hikoilevia kasvoja – ja pitivät Nixonia väittelyn voittajana.

Formulakuskit eivät ole poliitikkoja, mutta heidän suosiossaan on kysymys tänä päivänä pohjimmiltaan samasta asiasta – mielikuvasta.

Räikkösen salaisuus ei ole hänen lyhyissä lohkaisuissaan eikä hänen menestyksessään, vaan siinä kokonaisvaltaisessa mielikuvassa, jonka Räikkönen on meissä urheilijana synnyttänyt.

Hän on menestynyt, kiistatta, mutta hänen poikamaisissa kasvoissaan on ollut aina myös samanlaista sympaattista vetovoimaa kuin Mika Häkkiselle, Teemu Selänteellä ja Matti Nykäsellä. Ilman tuota sympaattista vetovoimaa Räikkösestä ei olisi koskaan tullut niin suosittua ja rakastettua formulakuljettajaa kuin hänestä on tullut.

Me voimme kunnioittaa Jari Litmasen, Jari Kurrin, Lasse Virénin ja monien muiden suomalaisten urheilusankarien saavutuksia, mutta rakastamiseen tarvitaan enemmän. Tarvitaan sympaattinen persoona, joka sulattaa meidän sydämet.

Sellainen persoona Kimi Räikkönen on aina ollut.