Sosiaalisessa mediassa on jaksettu lähimenneisyydessä irvailla videoilla, joissa milloin 50-vuotias Roger Federer, milloin 60-vuotias Rafael Nadal tai heidän rollaattoriaikalaisensa Novak Djokovic puhuvat harmaantuneina ja ryppyisinä lehdistötilaisuudessa esimerkiksi 43:nnen tenniksen Ranskan avointen voittonsa jälkeen.

Hyvässä satiirissa on aina totuuspohja.

Kolmikko on hallinnut tennistä ”liian kauan”. Totta kai tutun trion menestys on myös pitänyt tennistä kaikkien huulilla, ja laji on nauttinut kenties suurinta kansainvälistä huomiotaan sitten Björn Borgin ja John McEnroen ajan.

Mutta liika on silti liikaa siinä mielessä, että urheilu noudattaa yleensä tiettyä aikajännettä. Joku tai jotkut hallitsevat hetken aikaa, mutta useimmiten jo alle kymmenessä vuodessa valta selkeästi vaihtuu.

Federerin ensimmäinen Grand Slam -voitto tuli vuonna 2003, Nadalin 2005 ja Djokovicin 2008. Loppua kaikelle on povattu niin kauan, että osa povaajista lienee jo tuonpuoleisessa, ja kolmikko yhä porskuttaa.

***

Ei oteta tietenkään mitään pois sankareilta, jotka ovat kaikkien aikojen parhaita miestennispelaajia. He nyt ovat sattuneet pelaamaan samaan aikaan. Olisihan tällaiset hallitsijat voineet jakautua myös eri ajanjaksoille.

Nyt kolmikko kuitenkin on ruokkinut toisiaan myös kehityksessä, mikä vastaavasti on sitten tehnyt heistä kauemmin vahvoja haastajia vastaan. Motivaatio on ikuista. Novak Djokovic puhui tällä viikolla Roomassa siitä, kuinka hänen täytyi lähteä seuraavana päivänä treenikentälle hiomaan asioita, jotka eivät toimineet edellispäivän ottelussa. Ei näiden menestyksessä mikään ole sattumaa.

Marat Safin kommentoi omalla menestyksekkäällä tennisurallaan vajaat 20 vuotta sitten, että hänelle riitti kaksi Grand Slam -voittoa, eikä hän edes ymmärrä, kuinka Federer jaksaa motivoitua aina vain voittamaan uudestaan. Tämä kuvaa hyvin sitä, miten poikkeuksellisesti Federer, Nadal ja Djokovic ovat jaksaneet motivoida itseään.

Pete Sampras voitti 14 Grand Slamiä, joka oli ”lyömätön ennätys”. Björn Borg voitti 11. Andre Agassi, Ivan Lendl ja Jimmy Connors tuulettivat 8 mestaruutta, John McEnroe ja Mats Wilander 7:ää. Boris Becker ja Stefan Edberg nostivat 6 kertaa Grand Slam -pokaalin.

Federerillä ja Nadalilla on 20 Grand Slamiä, Djokovicilla 18. Kaikki ovat voittaneet kertaalleen kaiken. Yllä mainituista vain Agassi voitti joka ainoan Grand Slamin.

Jälki on ollut tolkutonta.

***

Tenniksen hallitsijakolmikon kaikenkattavuus on osunut aikaan, jossa myös esimerkiksi Cristiano Ronaldo ja Lionel Messi ovat olleet iäisyyksiä jalkapallon huipulla. Ja jopa Federeriä vanhempi Tom Brady johdatti edelleen viime kaudella Tampa Bay Buccaneersin jenkkifutiksen NFL:n mestaruuteen.

Samaan aikaan tenniksessä ovat koko ajan kaventuneet tavat pelata ja alustojen väliset erot, kun taas monissa muissa lajeissa erikoisosaaminen on nostanut päätään. Tennis oli 20–30 vuotta sitten hyvin erityylisten pelaajien laji, jossa oli täysin eri menestyjät ruoholla ja massalla, ja jotkut olivat jopa kovien kenttien eksperttejä. Nyt oletusarvona on, että kaikki pelaavat hyvin kovalla kentällä, ja kaikki kovat voivat voittaa kaikkialla. Nadalin ja Djokovicin olisi ollut aika vaikeaa voittaa Wimbledon 1990-luvulla. Haaste olisi ollut vähän sellainen kuin Ivan Lendlillä, joka ei koskaan voittanut, tai Andre Agassilla, joka voitti kerran.

Toki Djokovic, Nadal ja Federer ovat hirmuinen kolmikko tasoltaan, mikä näkyy voittamisessa kaikkialla. Silti myös lajin sisällä on tapahtunut kehitystä, mikä on mahdollistanut paremman menestymisen kaikkialla, jos on tarpeeksi hyvä.

Jännällä tavalla tennis kuitenkin osuu näihin molempiin ääripäihin; on nuoruudenlähteestä juoneita kestomenestyjiä kehittyneine treeni- ja palautumiskeinoineen, ja on menestyksen tapojen kaventuminen aikana, jona muussa urheilussa erikoisosaaminen on nostanut päätään.

Entinen maailmanlistan ykkönen Juan Carlos Ferrero heitti menneinä vuosina ilmoille mielenkiintoisen ajatuksen. Hän piti Federeriä, Nadalia ja Djokovicia tenniksen viimeisinä vanhan ajan urheilijoina, jotka ovat käyttäneet enemmän aikaa kehonsa ja pelinsä trimmaamiseen kuin kännyköihinsä ja videopeleihin. Ferreron väitteen mukaan nuoremmat pelaajat eivät yksinkertaisesti treenaa tarpeeksi.

Tässä voi olla mielenkiintoinen murrosajan totuuspohjakin, mutta toisaalta saman olisi pitänyt silloin tapahtua myös monissa muissa lajeissa. Nuoriso on kuitenkin noussut monessa lajissa kärkeen.

***

Mielenkiintoista on verrata tennistä toiseen mailapeliin, sulkapalloon. Sulkapallon miesten tuoreimmalla maailmanlistalla on 20:n kärjessä vain kolme yli 30-vuotiasta pelaajaa. Tenniksessä miesten ATP-listan top 20:ssa on seitsemän yli 30-vuotiasta. Perinteisessä hallitsijakolmikossa Federer täyttää elokuussa 40 vuotta, Nadal Ranskan avointen aikaan 35 vuotta ja Djokovic toukokuun loppupuolella 34 vuotta.

Sulkapallo on lajina painotetummin fyysistä runttaamista kuin tennis. Pelkkä fysiikka ratkaisisi sulkapallossa enemmän kuin tenniksessä, jos pystyttäisiin mittaamaan jollain keinolla fysiikan, tekniikan, taktiikan ja henkisen puolen suhdelukuja.

Sulkapallo tai squash ovat suhteellisesti jopa maailman kaksi kovinta urheilulajia fyysisesti. Niissä painetaan niin jatkuvalla intensiteetillä. Tekniikalla, henkisillä ominaisuuksilla tai pelaamisella ei pysty korvaamaan kaikkea sitä, mitä fysiikassa menettää. Siksi esimerkiksi sulkapallon maailmanlistaa hallitsevat ihmisen absoluuttisesti parhaassa iässä olevat urheilijat.

Tenniksen ehdoton hienous lajina on siinä, että pärjätä voi monilla tavoilla ja monen tyyliset ihmiset. 208-senttinen John Isner ja 170-senttinen Diego Schwartzman voivat pelata tiukan tennisottelun. Heitä ei voi millään mittarilla laskea saman tyylisiksi tai käytännössä edes saman lajin urheilijoiksi, mutta he voivat pelata samojen sääntöjen puitteissa ottelun, joka on kahdesta pisteestä kiinni. Vähän kuin keksittäisiin keino, jolla kuulantyöntäjä ja maratoonari kilpailevat yhdessä.

Tennis tiedetään yleisesti teknisesti yhdeksi maailman haastavimmista urheilulajeista. Siinä on omat kommervenkkinsä, kun pallo täytyy aina saada yli 90 senttiä korkean verkon yli ja alle 24 metriä pitkään sekä reilun 8 metrin levyiseen kenttään. Tämä tarkoittaa jo lähtökohtaisesti sitä, että ei haeta esimerkiksi kovinta mahdollista lyöntipommia vaikkapa jääkiekkolämärin tyyliin. Sillähän ei ole merkitystä, putoaisiko lämäri 30 vai 100 metrin jälkeen. Muut ominaisuudet ratkaisevat.

Ihminen pystyisi varmasti lyömään tenniskämmenlyönnin sinänsä 200 km/h tunnissa, jos haluaisi hakea pelkkää vauhtia, mutta tällainen lyönti ei koskaan osuisi kenttään. Niinpä normaali kova tappokämmenlyönti lähtee noin 150–160 km/h ja siinä on kierrettä ja kontrollia mukana.

Mutta jos tennistä alkaa miettiä tällaiselta perusfilosofiselta kantilta kentän mitat ja verkon huomioiden, on helppoa ymmärtää, miten moninaisia taitoja vaaditaan, jotta pallo putoaa aina näihin mittoihin tai ylittää verkon sekä on samalla riittävän lujaa tai hankalasti lyöty. Myös pallon lennon ja pompun arvioiminen on tenniksessä todella haastavaa. Hyvä sulkapalloilija tietää sentin tarkkuudella, mihin lennossa oleva pallo putoaa.

Tämäkin ero tekee toisesta lajista puhtaammin fyysistä pumppaamista, toisesta enemmän tekniikan ja fysiikan sekoitusta. Ei ymmärretä väärin – kummassakin tarvitaan kumpaakin.

Tätä voisi selittää loputtomiin, mutta tiivistetysti periaatteena siis se, että tennis on teknis-taidollisesti poikkeuksellisen haastava urheilulaji. Kun kerran pääsee tietylle tasolle, kuten Djokovic, Nadal ja Federer, voi heidän taitojaan tuottaa tasaisemmin kovalla tasolla kuin monet muut.

Totta kai koko tälläkin kolmikolla on jo alkanut ikä näkyä jossain. Nadalilla se näkyy nyt jo hyvin selvästi myös massakentillä. Hän ei luota enää ihan aiemmassa määrin liikkumiseensa, vaan pelaa hieman suoraviivaisemmin peruslyönneillä runtaten. Federer sopeutti pelaamistaan jo vuosia sitten fysiikan mukaan ja liikkumista kaukana takarajasta minimoiden. Djokovic on vähentänyt pelaamista.

Ja luonnollisesti tämä kolmikko on myös kyllä urheilijoina ollut ”kuin sulkapalloilijoita”. Vastaavasti jos tennis olisi sulkapalloa, joku Gael Monfils olisi fyysisellä pumppaamisellaan voittanut luultavasti mittavan määrän suurkisoja. Tennispelaajana hänellä on aivan liikaa puutteita.

***

Mutta se kaikkein suurin tekijä on henkinen. Tenniksen pistelaskutapa on pirullinen. Aina ollaan suunnilleen kahden pisteen päässä jostain osavoitosta. Ja näitä osavoittoja pitää hakea ottelun loppuun saakka. Selvässäkään johdossa ei ole voittanut mitään, koska aikaa ei mitata, eikä pistelasku ole yhtä aukoton kuin vaikkapa 15–5-johto sulkapalloerässä.

Kun pelaaja on kerran saavuttanut huippukolmikon tyylisen aseman, sillä henkisellä pääomalla ja olemassa olevilla taidoilla pystyy tekemään paljon yksittäisessä tilanteessa. Viime vuonna Dominic Thiemiä vastaan tai tänä vuonna Daniil Medvedeviä vastaan Australian avointen finaalissa nuori vastustaja saattoi jopa olla jo lähtökohtaisesti Djokovicia freesimpi urheilija, ja olisi hyvin voinut taitojensa puolesta voittaa. Oli jopa hieman outoa, ettei Thiem 2020 voittanut 2–1-eräjohdosta. Djokovic ikään kuin valutti uratulivuorensa laavat kentälle ja Thiem suli. Mitään sen kummempaa Djokovic ei tehnyt, hän lähinnä voitti, ja siinäpä se!

Tällä viikolla Rooman Mastersissa Nadal voitti ”seuraavan suuren” Jannik Sinnerin. Sinnerillä oli aivan samanlaisia paikkoja ratkoa, mutta ratkaisevilla hetkillä Sinnerin hyökkäyslyönti saattoi suuntautua 2 metriä sivurajasta keskustaan ja jäädä 3 metriä vajaaksi takarajasta. Kun Nadal kiihdytti pisteen sisällä, hän löi 2–3 lyöntiä peräkkäin kymmenen sentin päähän viivoista. Kyse ei ole siitä, että Sinner ei osaisi myös lyödä viivoille. Kyse on siitä, mitä ottelun henkisessä asetelmassa saa toteutettua.

Maailmasta löytyy satojatuhansia miehiä, jotka syöttävät tai lyövät kämmenlyönnin yhtä lujaa tai lujempaa kuin Federer, Nadal tai Djokovic. Niitä on meidän kaikkien tuntemilla tennishalleilla Suomessakin. Omista valmentajakollegoistani ainakin kaksi syöttänee lujempaa kuin nämä.

Mutta päästä suurille keskuskentille ja osata toteuttaa siellä!

Tietoisuus saavutetusta asemasta, tekninen vaativuus ja pistelaskun monimutkaisuus sekä karmeat paineet, joita pistelaskutapa itse asiassa vain kasvattaa, suosivat kovimmissa paikoissa pelaajia, jotka ovat kerran saavuttaneet tietyn aseman. Tätä kaikkea korostaa vielä se, että enemmän kuin 75 prosenttia ajasta pallo ei ole pelissä. Se on ennen muuta pelin vaatimustasoa nostava tekijä; on aikaa miettiä, on aikaa mennä solmuun tai syödä vastustaja vanhoilla meriiteillä.

Pete Sampras voitti 2002 vielä yhden US Openin, kun hän ei enää ollut kahteen vuoteen voittanut titteliäkään missään pienissäkään kisoissa. Ja ironista on, että hänen kaksi viimeistä kisavoittoaan vuosina 2000 ja 2002 olivat Wimbledon ja US Open – selvästi taantuneena pelaajana. Tämä on yksi parhaita esimerkkejä siitä, kuinka pitkälle tietoisuus ja asema kantavat juuri tenniksessä.

Toissa kesänä minulla oli ”agentti” paikalla, kun uransa vuosia aiemmin lopettanut Jarkko Nieminen treenasi eräällä helsinkiläisellä massakentällä suomalaisen ammattilaispelaajan kanssa. Nieminen oli kertoman mukaan voittanut treenierän 6–2.

Pienimuotoisesti täysin sama juttu kuin maailmaa hallitsevalla kolmikolla. Ei tenniksessäkään 45-vuotiaat mitään voita, mutta se, että juuri tenniksessä lajin kaikkien aikojen parhaat pelaajat ovat pystyneet jatkamaan huipulla kauan, ei ole mikään ihme.