Tuntemattomassa sotilaan lukeneet muistavat Lammion ärtyneet sanat, ettei ”tämä ei ole mikään punakaarti, jossa komppanianpäälliköt valitaan huutoäänestyksellä”.

Ilmeisesti The Unknown Sodier on jäänyt lukematta Southamptonin johtokunnan jäseniltä, sillä englantilaisten mediatietojen mukaan Jesse Marschin nimittäminen Southamptonin uudeksi manageriksi kaatui juuri Lammion mainitsemaan demokratian äärimuotoon – huutoäänestykseen.

Southamptonin johtokunta oli jo päättänyt tarjota tehtävää Marschille, mutta samaisten mediatietojen mukaan Southamptonin pukukopin ”johtavat äänet” olivat tyrmänneet Marschin nimityksen.

Heidän mukaansa potkujen saaminen Leedsistä vain muutamaa päivää aikaisemmin ei varsinaisesti ollut mikään meriitti. Pikemmin se oli todiste siitä, ettei Marsch ole riittävän hyvä manageri pelastamaan Valioliigassa viimeiseksi juuttunutta Southamptonia.

***

Ymmärrän toki, että potkujen saaminen Leedsistä ei näytä cv:ssä parhaalta mahdolliselta suositukselta – mutta se ei ole varsinainen ongelma.

Varsinaisia ongelmia on kaksi.

Ensimmäinen on se, millaisella prosessilla valmentajia tänä päivänä jalkapallossa ja urheilussa valitaan.

Ne ovat kauniisti sanottuna kirjavia. Ammattimaisten prosessien vastapainona on prosesseja, joissa jylläävät mielikuvat. Ajatellaan, että Frank Lampard on loistava manageri, koska hänen sukunsa on tunnettu jalkapallosuku – tai, että José Mourinho voittaa mestaruuksia, koska hän on voittanut niitä ennenkin.

Sen vielä jotenkin ymmärtää, että joku pieni amatööriseura voi valita valmentajan hatusta repäisemällä, mutta sitä on vaikea käsittää, että niin tekevät satojen miljoonien eurojen liikevaihtoja pyörittävät ammattilaisseurat.

Enkä nyt puhu pelkästään Tottenhamin, Manchester Unitedin tai Evertonin kaltaisista kaikkien rienaamista managerivalintojen irvikuvaseuroista. Samalla tavalla vipuun saattavat mennä säällisillä prosesseillakin toimivat seurat.

Kun Arsenal valitsi Arsène Wengerille keväällä 2018 seuraajan, se laati tarkan prosessin ja valitsi kahdeksan kandidaattia, joille esitettiin samat kysymykset. Lopulta valinta kohdistui Unai Emeryyn.

Emeryllä oli toki näyttävä cv, mutta Arsenalin johtokunta ilmoitti valinnan jälkeen julkisesti, että Emery vakuutti kaikki sillä, että hän tunsi kaikkien Arsenalin edustusjoukkueiden pelaajien taustat ja tilastot.

Ehkä tunsi, mutta sen kriteerin täyttäminen ei olisi vaatinut keneltäkään muuta kuin kolme tunnin googlettamista.

***

Toinen ongelma on se, ketkä valmentajien valinnoista päättävät.

Toki tänä päivänä monien seurojen rekrytointiprosessit ovat ammattilaisten käsissä, mutta monissa seuroissa valmentajan valinta on enemmän statuskysymys kuin ammattitaitokysymys. Monet seurajohtajat ja lajiliittojen puheenjohtajat pitävät kunnia-asiana, että he päättävät päävalmentajan valinnasta.

Kysymys kuitenkin kuuluu, mikä heidän ammattitaitonsa on päättää valmentajista.

Hyvä esimerkki on Tottenhamin puheenjohtaja Daniel Levy. Levy on osoittanut olevansa raskaansarjan talousosaaja, mutta jalkapallosta hän ymmärtää sen, mikä tavallinen fani ymmärtää.

Siksi hänen managerivalintansa ovat olleet täyttä sirkusta – alkaen siitä, että hän erotti ensitöikseen George Grahamin vain siksi, että tämä oli entinen Arsenalin pelaaja ja manageri. Sen jälkeen Tottenhamilla on ollut 21 vuoden aikana yksitoista vakinaista manageria – ja heistä lyhyempien ura Spursin peräsimessä on kestänyt muutaman kuukauden.

Oleellista Levyn valinnoissa on ollut, että hän on onnistunut yhdessätoista valinnassa vain kerran – silloin kun hän oli shekkivihkonsa kanssa oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja palkkasi Mauricio Pochettinon.

Pochettino oli se jyvä, jonka sokeakin kana voi joskus löytää. Pochettino toi menestyksen, mutta lopulta hänellekin kävi samoin kuin kaikille muille Levy valinnoille. Myös Pochettino sai potkut – puoli vuotta sen jälkeen, kun hän oli luotsannut Tottenhamin ensimmäisen kerran seurahistorian aikana Mestarien liigan finaaliin.

Tyhmää, mutta sopi hyvin Levyn ja Tottenhamin tyyliin.

***

Southamptonin tyyliin nyt julkisuuteen nousseen Jesse Marcsh Show’n kaltaiset sirkukset eivät ole pitkään aikaan kuuluneet.

Antti Niemen ja Tim Sparvin entinen seura tuli 2000-luvulla tunnetuksi erinomaisesti akatemiastaan sekä loistavista pelaajarekrytoinneistaan.

Oman akatemian tähtiä ovat olleet muun muassa Gareth Bale, Theo Walcott, Luke Shaw ja Alex Oxlade-Chamberlain. Parhaita halvalla löydettyjä timantteja edustavat puolestaan Virgil van Dijk, Sadio Mané, Morgan Schneiderlin ja Adam Lallana. Mangaerirekrytointien ehdoton kärkinimi on Mauricio Pochettino.

Kuten nimilista kertoo, Southampton suuruus on menneiden aikojen suuruutta. Seuran toiminta alkoi rapautua, kun Southampton osake-enemmistö siirtyi 250 miljoonan euron kaupassa vuonna 2017 kiinalaiselle liikemiehelle Gao Jishengille.

Rapautumisesta antaa hyvän kuvan se, että kun Gao myi Southamptonin vuosi sitten serbialaisen mediamogulin Dragan Šolakin Sports Republicille, Southamptonin hinta oli reilussa neljässä vuodessa likimain puolittunut.

Sitä voi tänä aikana pitää jo melkoisena saavutuksena.

Southampton toimitusjohtaja Martin Semmens iloitsi Šolakin kaupan varmistuttua, että Southampton oli etsinyt kaksi vuotta hyvää ihmistä seuran pääomistajaksi – ja Šolakin myötä se oli sellaisen löytänyt.

Harmi vain, että ihmisyys hyvyys on eri asia kuin se, osaako hän johtaa ja organisoida jalkapalloseuran toiminnan.

Southampton on Šolakin aikana romahtanut keskitason Valioliiga-seurasta liigajumboksi – ja nyt se on jo toisen kerran tällä kaudella palkkaamassa itselleen uutta manageria. Edellinen komppanianpäällikkö, Nathan Jones, ehti valmentaa Saintsia vain 94 päivää.

Katsotaan nyt, kuinka kauan uuden huutoäänestyksen voittaja kestää virassaan.

Toivon mukaan ei kovinkaan kauan. Jalkapallon pitäisi pystyä oksentamaan tällaiset prosessit pihalle.