Leijonat sai MM-kisoista hopeaa. Kanada voitti finaalin 3–2 jatkoajan jälkeen.

Jokainen voi tehdä tietysti omat johtopäätöksensä tästä turnauksesta, jos tällainen Kanada yltää finaaliin ja vielä voittaa koko turnauksen. Sillä tällainen Kanada oli heikohko Kanada. Loppuottelussa oli nyt kieltämättä se asetelma, että keihästä heitetään tässä nyt korkeintaan se 70 metriä.

No, onnittelut joka tapauksessa Leijonille. Jukka Jalonen teki erittäin laadukkaan peli- ja turnausprosessin jälleen. Kanada syötiin finaalissa lähes elävältä.

Nyt se ei toki riittänyt voittoon. Peli oli tasainen

Siitä, kumpi valmennustiimi tässä nyt maksimoi oman joukkueensa potentiaalin, ei ole kahta sanaa. Puhutaan ihan eri kaliiperin toiminnasta.

Kanada kasasi sirkuksensa kisojen alla, ja sattui nyt voittamaan, koska heillä oli paljon hyviä pelaajia.

Kanada hukassa

Leijonat tiesi, että sille riittäisi hyvä, oma peruspelaaminen, koska sen pelaamisen organisointi oli niin paljon täsmällisempää kuin Kanadan. Leijonat ei tarvitsisi ihmettä, ei tarvitsisi venymistä. Vaan laadukasta peruspelaamista.

Avauserä näytti paljon hyvää.

Ensimmäinen avaintekijä oli se, että Leijonat hyökkäsi riittävän huolellisesti, säilytti tasapainon ja sai pidettyä hyökkäyksiensä pituuden hyvänä. Näiden tekijöiden myötä Kanada ei voinut luoda nopeita transitiohyökkäyksiään, jotka olivat lähtökohtaisesti sen ainoa merkittävä ase, jolla se voisi kyetä Leijonia haavoittamaan.

Avauserän avausminuutilla Michael Bunting oli puolittain läpi Anton Lundellin ketjun hieman huolimattoman kiekollisen ratkaisun seurauksena. Tuossakin tilanteessa Leijonien puolustajapari, Olli Määttä ja Oliwer Kaski, ehtivät puolustamaan keskilinjaa. 

Siihen Suomi ei ollut ihan riittävän hyvin varautunut, että Kanada kyttäsi alivoimallakin niin hanakasti transitiohyökkäyksiään. Se olisi voinut avauserässä kostautua, toki niissäkin tilanteissa Leijonat pystyi puolustamaan keskilinjan riittävän hyvin.

Leijonat kontrolloi peliä. Suvereenisti. Se ei hallinnut, vaan kontrolloi. Se tarkoitti sitä, että tilanteet olivat Leijonien kontrollissa: se antoi Kanadalle ne tilanteet, jotka se laskennallisesti pystyi sille antamaan.

Kanadan pelaamisen epätäsmällisyydestä hyvä esimerkki oli joukkueen puolustusmuoto ja mekanismit Leijonien viivelähtöjä. Se oli katastrofi, kerrassaan katastrofi. Ei noin huonolla valmistautumisella voi tulla finaaliin!

Ilmeisesti päävalmentaja Gerard Gallantille tuli uutena asiana tällaisella tavalla organisoidut viivelähdöt, joita Suomi tykitti, ja niiden puolustaminen, sillä siinä Kanada epäonnistui härskisti. Tai sitten pelaajien taktinen kapasiteetti ei riittäisi tuohon täsmälliseen keskialueen puolustamiseen. 

Lundell-riski kostautui

Leijonien heikko lenkki oli Anton Lundellin, Arttu Ruotsalaisen ja Niko Ojamäen ketju. Sen vastuu pieneni pelin aikana ja oli päätöserässä vain neljän minuutin luokkaa. Se ei ollut sattumaa.

Etenkin keskushyökkääjä Lundellin kapasiteetti pelata voittavaa, kurinalaista ja kontrolloitua jääkiekkoa ei ollut finaalin vaatimalla tasolla. Kun peli vaatii, että jokainen kiekollinen suoritus on tärkeä. Yhtäkään tilannetta ei voi antaa valua.

Lundellilla oli muutama heikko kiekollinen ratkaisu, joista peli kääntyi tai joiden seurauksena Leijonat joutui rikkomaan.

Muutama voi kuulostaa vähältä, mutta tällaisessa pelissä se on paljon, erittäin paljon. Kun jokainen peliteko kaukalossa ratkaisee. Jokaisella on merkitystä, koska ne voivat kääntää pelin virtausta.

Toisen erän alussa Lundell hidasteli omalla alueella kiekollisessa ratkaisussa. Häneltä riistettiin kiekko, Suomi joutui rikkomaan. Ja tuo käynnisti Leijonien heikon toisen erän vyöryn.

Kanada oli tehdä toisessa erässä johtomaalin. Siinä ensinnäkin Lundell haukkasi hyökkäysalueella tavalla, jota ei saisi Jalosen Leijonissa tapahtua. Siitä suora hyökkäys, jossa Ojamäki ja Ruotsalainen möhlivät täytön omiin. Paitsio pelasti Suomen. 

Se aivan viimeinen kypsyys voittaa puuttui. Suomi oli parempi joukkue. Sen olisi pitänyt naulata peli toisessa erässä.

Lundellin vitjaa peluutettiin kyllä, koska se oli, rehellisesti, silti se ainoa, joka kykeni luomaan ihan aitoa hyökkäysuhkaa muutenkin kuin ampumalla siniviivalta. Se oli hyökkäyksellinen mahdollisuus, puolustuksellinen riski. Finaalissa jälkimmäinen otti niskalenkin.

Toinen heikko lenkki oli Leijonien alivoima. Ja periaatteessa ylivoimakin. Koska sitä oli tarjolla, ja aikaansaannos oli lähes mitätöntä.

Mutta Kanada teki kaksi ylivoimamaalia. Ehkä siinä näkyi osaltaan se, että Leijonilla on aiemmin turnauksesta vähän kokemusta alivoimapelaamisesta. Eikä Suomi ollut valmis siihen, millä tavoin ja minkälaisella voimalla Kanada rynnii neliön sisälle. Suomen neliö oli passiivinen.

Mielisairas jatkoaika

Asetelma päätöserään oli mielenkiintoinen. Siihen lähdettiin tasatilanteesta. Molemmilla joukkueilla oli ollut hyviä hetkiä pelissä.

Siinä nyt mitattaisiin kummankin joukkueen kyky pitäytyä omassa pelitavassaan. Ja vähemmän yllättäen Leijonat sen taiston vei. Leijonat oli tiukasti voitossa kiinni.

Leijonien johtomaali oli niin jaloslainen jääkiekkomaali kuin vain voi. Ensin Kim Nousiaisen taidokas rytmitys omalla alueella, siitä lähtö, kiekko syvään, sieltä viivaan, liikkuva maski ja Petteri  Lindbohmin laukaus takakulmaan.

Tuon Leijonat osaisi unissaankin. 

Mutta yksi hieman huolimaton jäähy keskialueella käänsi pelin tasoihin. Ja jatkoaika kolmella kolmea vastaan on sitten aika kolikonheittoa. Se on julma, mielisairas ja hirvittävä tapa ratkaista MM-finaali, mutta näin oli nyt päätetty.