Suomen MM-kisat päättyivät tylyyn pettymykseen, kun Kanada tyrmäsi Leijonat maalein 4-1. Samuel, kun olen kuunnellut jupinaasi kisojen aikana, et ole ilmeisesti suuresti yllättänyt?

En. Tosin se on sanottava, että Leijonat pelasi Kanadaa vastaan yhden kisojen parhaista peleistä, kenties jopa parhaan pelinsä. Ja vaikka numerot olivat lopulta selkeät, marginaalit olivat loppujen lopuksi pienet.

Jokainen ymmärtää, että tällä tasolla maalivahtipelin pitää olla huippuluokkaa. Leijonilla se ei ollut sitä koko turnauksessa, ja myös Kanadaa vastaan avausmaali meni Emil Larmin taakse luvattoman helposti. Ei tämä ottelu siihen kaatunut, mutta yksi virhe toisessa päässä ja vastaavasti kaksi tuhrittua läpiajoa toisessa päässä, joista vaikkapa toisesta olisi tullut maali. Turha jossitella – kuten Jukka Jalonenkin sanoi – mutta eivät erot suuria olleet.

Se on sitten eri asia, pelasiko Leijonat hyvin vai antoiko Kanada Leijonien pelata hyvin? Kanadan 1-1-3-träppi ja vähäinen laitapaine antoivat Suomen laitahyökkääjille todella paljon tilaa hyökätä, mutta tätä tilaa ei saatu hyödynnettyä siinä mielessä, että Suomi olisi saanut luotua huippuvaarallisia maalipaikkoja.

Kanada osoitti, että muutkin maat ovat oppineet pelaamaan järkevää jääkiekkoa. Kanada puolusti tosi tiiviinä viisikkona ja ohjasi Suomen laukomaan vaarattomilta sektoreilta – ja sitten he odottivat kärsivällisesti tilaisuutta iskeä vastahyökkäyksillä. Tämähän on ollut tuttua Leijona-jääkiekkoa, mutta nyt sitä jääkiekkoa pelasi Kanada.

Vaikka Suomi pelasi Kanadaa vastaan kenties jopa kisojen parhaan ottelunsa, tätä tappiota ei voi katsoa pelkästään yhden ottelun kuvassa. Ongelmana oli, ettei Suomi saanut kehitettyä pelillistä prosessiaan ennen kisoja ja kisojen aikana sellaiseen iskuun, jollaisena Leijonien peli on ollut Jalosen ajan aiemmissa turnauksissa.

Mistä se johtui?

Suurin syy siihen olivat Leijonien NHL-pelaajat. He eivät sopeutuneet ja omaksuneet Jalosen jääkiekon keskeisiä periaatteita vaan pelasivat enemmän omaa jääkiekkoaan. Siksi kokonaisuus ei lähtenyt kehittymään ja toimimaan missään vaiheessa kisoja samalla tavalla kuin esimeriksi vuosi sitten.

Silloin NHL-pelaajat Mikael Granlundin ja Miro Heiskasen johdolla sujahtivat Jalosen pelitavan sisälle kuin käsi rukkaseen, mutta nyt varsinkin Mikko Rantanen, Kaapo Kakko ja Kasperi Kapanen eivät istuneet riittävän hyvin osaksi jaloslaista pelitapaa. Se sotki Leijonien pelaamista ja siksi joukkueen taidollista potentiaalia ei saatu irti koko kisojen aikana – ei myöskään Kanadaa vastaan.

Siitä, ettei 55 maalin NHL-kauden pelannut mies tehnyt MM-kisoissa yhtään maalia, puhutaan varmasti vielä pitkään, mutta eihän tätä faktaa voi karkuunkaan juosta. Jokainen ymmärtää, etteivät Rantasen taidot maalintekijänä kadonneet minnekään yhden Atlantin ylilennon aikana.

Mutta jos jalka ei sovi kenkään, silloin sillä on vaikea tanssia. Se on eri asia, syytetäänkö siitä kenkää vai jalkaa, mutta lopputulos on joka tapauksessa sama.

Eli minkälaisen arvosanan annat Leijonille näistä kisoissa?

Jos Suomi putoaa puolivälierissä eikä kisoissa voiteta yhtään suurmaata, ellei joku laske puolisuureksi maaksi Saksaa, niin eihän tässä hirveästi voi arvosanoilla pullistella.

Kaiken lisäksi näissä MM-kisoissa latu olisi ollut auki maailmanmestaruuteen asti, mitä kuvaa hyvin se, että välierissä ovat USA:n ja Kanadan lisäksi Saksa ja Latvia. Kaikki kunnia kummallekin maalle, mutta niiden välieräpaikat ovat myös käänteinen todiste kisojen tasosta.

Eli ei edes välttävä on Leijonien arvosana.

Miten kova takaisku tämä MM-katastrofi on suomalaiselle jääkiekolle?

Tämä onkin hyvä kysymys. Minusta tätä katastrofia ei pidä surra, vaan tämä pitää nähdä suurena mahdollisuutena.

Suomalaisessa jääkiekossa on tuudittauduttu siihen, että Leijonat on viimeisissä kolmissa MM-kisoissa voittanut kahdesti maailmanmestaruuden ja pelannut kerran MM-finaalissa sekä voittanut sen päälle vielä olympiakultaa.

Menestys on ainutlaatuista ja ansaittua, mutta se on myös saanut suomalaisen jääkiekon sairastumaan pöhötautiin, minkä seurauksena asioita on alettu tehdä puolivillaisella otteella.

Otan pari esimerkkiä:

Jääkiekkoliiton, Liigan ja monien seurojen avainpaikoille ei ole enää palkattu parhaita mahdollisia osaajia, vaan kavereita, kavereiden kavereita, hyviä jätkiä ja muita osaamattomia turisteja.

Ja jopa kaikista tärkeimmissä posteissa on tehty ihmeellisiä ratkaisuja. Kukaan ei epäile, etteivätkö Jukka Jalonen ja Antti Pennanen olisi maan johtavia jääkiekkoaivoja, mutta jos heidät tai Tomi Lämsä pannaan hoitamaan huippu-urheilujohtajan tehtäviä oman työnsä ohessa, jokaisen luulisi ymmärtävän, ettei aika kaikkeen riitä.

Tai mikä on se logiikka, miksi Liigan kahdella keskeisellä avainpaikalla, Liigan puheenjohtajana ja Liigan huippu-urheilujohtajana, istuu kaksi omissa seuroissaan epäonnistunutta seurajohtajaa?

On myös ollut surullista seurata, miten Mestiksen on annettu näivettyä tai millä tasolla juniorityö on monissa seuroissa ja monilla paikkakunnilla. Tai miten pöyhkeän ylimielisellä asenteella jääkiekko suhtautuu moneen yhteiskunnallisesti tärkeään ja herkkään asiaan – esimerkiksi seksuaaliseen häirintään tai viimeksi rasismiin.

Eihän tällainen toiminta ole suomalaisen jääkiekon edun vaalimista, vaan suomalaisen jääkiekon päälle kusemista.

Jos näissä kisoissa olisi menty finaaliin ja voitettu jopa maailmanmestaruus, pöyhkeys ja sinnepäin tekemisen mentaliteetti olisivat vain voimistuneet. Samalla olisi unohdettu, etteivät U20-, U18-, naisten ja tyttöjen maajoukkueet voittaneet tällä kaudella minkäänlaista mitalia.

Jos liitossa, Liigassa ja koko suomalaisessa jääkiekkoperheessä oltaisiin tehtävien tasalla, nyt olisi korkea aika herätä ja kysyä, millä tasolla suomalaisen jääkiekon arjen toiminta tällä hetkellä on?

En tiedä, miten herkällä tai kuurolla korvalla liiton ja Liigan korkein johto asioita kuuntelee, mutta kentällä suomalaisen jääkiekon ongelmat tunnistetaan ja niistä ollaan aidosti huolissaan.