NHL, tarunhohtoinen jääkiekkosarja. Siellä pelaavat maailman parhaat pelaajat.

Pelillisesti NHL ei ole tarunhohtoinen. Sarjassa pelataan melko keskinkertaisella tavalla invaasiopeliä nimeltä jääkiekko.

Monessa NHL-joukkueessa olisi valtava potentiaali pelata loogista ja johdonmukaista viisikkotason hyökkäyspeliä, mutta koko sarjaa leimaa älyllinen laiskuus.

NHL:ssä on jotenkin erikoinen lähtökohta pelin organisointiin. Valtaosa joukkueista on organisoinut erikoistilannepelaamisen kauttaaltaan hyvin. Osalla joukkueista on myös selkeitä ja havaittavia viisikkotason periaatteita puolustuspelaamisessa.

Hyökkääminen onkin sitten lähinnä oman onnen nojassa. On toki joitain joukkueita ja joissain joukkueissa ehkä joitain ketjuja, joilla on joitain periaatteita omassa hyökkäyspelaamisessaan.

Silti ne periaatteet ovat pääosin löyhiä. Nyanssitasoa ei ole. Runnotaan menemään.

Jääkiekossa voidaan nähdä olevan hyökkäyspelaamisessa on kolme pääprioriteettia, järjestyksessään maalinteko, eteneminen ja rakentelu eli tilan tekeminen. Hyökkäyspelin organisoinnin puute NHL:ssä näkyy nimenomaan kahdessa jälkimmäisessä.

NHL:ssä rytmitetään peliä jo melko järkevästi. Siis tunnistetaan tilanne, milloin hyökätään nopeasti, milloin hitaasti.

Ongelma käytännössä kaikilla joukkueilla on se, että rakenne hitaassa hyökkäyksessä, eli silloin, kun vastustaja ehtii saamaan kaikki viisi pelaajaa kiekon alle, on keskimäärin erittäin löyhä.

Saattaa olla jotain ylätason periaatteita. Esimerkiksi kolme hakee alhaalta, kaksi venyttää siniviivalle. Muu on herran hallussa. Nyanssitason puuttuminen konkretisoituu siten, että hyökkäyksessä ei ole selkeitä malleja, mitä haetaan ja miten pyritään murtautumaan vastustajan alueelle.

Tulee ehkä yksi hyökkäys, joka kiihtyy mukavasti vapaan pelaajan kautta keskikaistalla.

Sitten tulee kaksi hyökkäystä, joissa ensimmäinen syöttö ylöspäin katkaistaan.

Sitten tulee kaksi hyökkäystä, jossa kiekko pelataan täysin luonnottomaan peliasentoon keskialueelle. Tulee heikko jatko päätyyn ja myöhästynyt paine.

NHL-joukkueiden hyökkäyspelaamisen idiotismista osuvin osoitus ovat nimenomaan peliasennot. Kiekkoa syötetään siis hitaissa, organisoiduissa hyökkäyksissä sellaisista kulmista sellaisiin asemiin, että niistä on mahdoton jatkaa peliä millään tavalla edistävästi, vaikka NHL:ssä hyviä pelaajia onkin.

Nimenomaan täsmätason puute hyökkäysten organisoinnissa johtaa sattumanvaraisiin ja heikkoihin murtautumisyrityksiin. Hyökkäyksen onnistuminen on kiinni siitä, että vastustaja sattuu puolustamaan vähän löysästi tai että kaukalossa ovat jotkut tietyt pelaajat.

Puolustaminen on muodissa

Etenemis- ja rakenteluvaiheen heikko organisointi on peliteoreettisesta näkökulmasta on suorastaan käsittämätöntä. Invaasiopelissä on kyse tunkeutumisesta lähemmäksi vastustajan maalia, jotta maalinteon todennäköisyys kasvaisi.

Se, miten tuo eteneminen lähemmäksi vastustajan maalia tehdään on ratkaisevassa asemassa. Mitä paremmissa asemissa eteneminen tapahtuu, sitä todennäköisempää on murtautuminen lähelle vastustajan maalia ja sitä todennäköisempää on maalinteko.

Jääkiekossa esimerkiksi se, että siniviiva ylitetään kontrolloidusti kiekon kanssa nostaa merkittävästi maalinteon todennäköisyyttä hyökkäyksen seurauksena.

Kun jääkiekossa joukkue hyökkää hitaalla rytmillä omalta alueelta, siinä yhteydessä joukkueet usein vaihtavat uuden viisikon. Syntyy pausa, taukotilanne, jossa kiekko pysäytetään joko oman maalin eteen tai taakse.

Nämä niin sanotut seisovat tilanteet ovat pelin organisoinnin näkökulmasta niitä peruspilareja. Ne on hedelmällistä organisoida, koska niissä kaaoksen määrä on usein hyvin pieni. Ne on siis mahdollista organisoida hyvinkin täsmällisesti, koska peli on ikään kuin hetken aikaa tauolla. Siksi ne kannattaa organisoida ja niiden kautta kannattaa hakea etua suhteessa vastustajaan.

NHL-joukkueet laiminlyövät tätä pelin teoreettista peruslähtökohtaa. Siksi NHL:ssä pelataan hyökkäyksellisesti hyvin köyhää ja tympeää jääkiekkoa, joka on lähinnä yksilöiden ja joidenkin ketjukokonaisuuksien varassa.

Siksi monet joukkueet, kuten nyt New York Islanders, pystyvät kiusaamaan isompiaan pelkästään sulkemalla keskustan ja puolustamalla tiiviisti.

Tiivis puolustaminen on nyt muotia NHL:ssä, koska sillä on itse asiassa yllättävän helppo tehdä eroa vastustajaan. Syy on nimenomaan siinä, että NHL:ssä yleisesti puolustuspelin kollektiivinen nopeus on ajanut ohi hyökkäyspelin kollektiivisesta nopeudesta.

Väitän, että yhdelläkään NHL-joukkueella ei ole pelaamisessaan viisikkotason konsepteja esimerkiksi vastustajan liikuttamisesta, houkuttelusta tai toisen aallon ja vauhtieron hyödyntämisestä. Runnotaan vain kohti vastustajan keskialueen puolustussumppua ja toivotaan parasta.

On karua ja rajua katsoa maailman parhaiden puolustajien ampaisevan kerta toisensa jälkeen pitkän päämäärättömän vertikaalisyötön väsyneelle, seisovalle pelaajalle hyökkäyssiniviivalle yksi vastaan kolme -tilanteeseen, joka päättyy välittömään pelivälineen hallinnan menetykseen.

Se on sääli, sillä NHL:ssä, jos jossain, olisi valtava potentiaali pelata viisikkotasolla nopeaa yhteistyön hyökkäyspeliä. Hyvin organisoidusta pallopelistä nauttisivat katsojatkin.

NHL on profiililtaan taito- ja luistelusarja. Ero pelaajien profiilissa on iso siihen, mitä sarja oli vaikkapa 15 vuotta sitten.

Valitettavasti pelin organisoinnin näkökulmasta ei hirveän pitkälle olla 15 vuodessa tultu.

Elokuun Elmo on ilmestynyt.

Osta digilehden irtonumero tästä

tai tilaa Elmo edulliseen tarjoushintaan

4 kk 35 e – ja postiluukkusi heilahtaa.