Nuoret Leijonat nappasi MM-kisoista pronssia. Venäjä kaatui pronssiottelussa 4–1.

Se oli tyylikäs, ammattimainen ja jämäkkä päätös Suomelta. Ennen kaikkea pronssipeli osoitti, kuinka vahva Nuorten Leijonien selkäranka oli.

Antti Pennanen otti tukevan niskalenkin valmentajakokelaasta, Venäjän päävalmentajasta Igor Larionovista. Puhutaan prosessista, puhutaan turnausvalmentamista, puhutaan pelin laadusta ja kehittämisestä.

Venäjä pelasi parhaat pelinsä paineettomassa tilanteessa marraskuussa. Suomi pelasi parhaat pelinsä MM-kisojen ratkaisuotteluissa.

Mutta on tarinassa laajempikin konteksti ja opetus kuin pelkästään yksittäinen valmennusprosessi: koko suomalainen jääkiekko ja sen identiteetti.

Kotimaan kaukalot

Turnauksen alla ei kuulunut oikeastaan sanaakaan enää siitä, etteikö Suomen pelaamisessa olisi rytmit ja rakenteet kunnossa. Erityisesti se, miten korkealla pelin ymmärryksellä Suomen puolustajat toimivat kiekon kanssa koko turnauksen ajan, oli korkeaa pallopeliosaamista.

Ymmärrys pelin rytmistä ja virtauksesta oli vahvaa. Suomen puolustuksessa ei tässä suhteessa ollut yhtäkään heikkoa lenkkiä. Ei ollut yhtäkään puolustajaa, joka olisi toiminut toisteisesti kollektiivia rikkovasti. Suomalaisen jääkiekon peruslainalaisuudet ovat jalkautuneet.

Rima on asetettu nyt niin korkealle, että tämä tuntui jo itsestäänselvyydeltä. Eikä näihin asioihin edes prosessin aikana valmennus joutunut liiemmin keskittymään. Se ymmärrys on olemassa pelaajilla, ja se on syvällä.

Se, että Suomen joukkue koostui pääosin Liiga-pelaajista, aiheutti keskustelua. Oliko se Suomelle etu?

Ainakin siinä mielessä se oli, että kaikki Suomen pelaajat tulivat jossain määrin samanlaisesta pelikulttuurista. Pelin rytmin ja rakenteiden osalta työtä tehdään koko ajan seuratasolla. Nuo asiat luonnistuivat kuin itsestään.

Osuva vertaus on vuoden 2018 nuorten MM-kisat, joissa Suomi jäi puolivälieriin. Silloin joukkueessa oli liuta pelaajia Pohjois-Amerikan sarjoista. Lyhyessä turnauksessa pelaamisesta jäi uupumaan harmonia. Se kiteytyi erityisesti puolustajien pelaamiseen.

Muutenkin tällaisia pelaajia on nyt vähemmän kuin vielä jokin vuosi sitten. Nuoret hakevat läpimurtoa kotimaan kaukaloissa.

Korkea pelillinen vaatimus

Pennanen asetti Suomen pelaajille korkean pelillisen vaatimustason. Jos siihen ei yltänyt, tipahti nopeasti ketjuhierarkiassa. Ketjuruletti oli jopa poikkeuksellisen tiuhaa.

Kokoonpanomuutosten myötä pelaajat pysyivät valppaina, ja peliin saatiin tarvittaessa uutta virtaa.

Pelitapa oli kovatempoistakin kiekkokontrollijääkiekkoa, jossa vaadittiin jokaisessa vaihdossa jokaiselta pelaajalta korkeaa pelaamisen tasoa eri pelitilannerooleissa.

Kiekollisen pelin vaatimus oli Suomen nuorille pelaajille kova. Pelifilosofinen tausta pohjautuu kompleksiseen viitekehykseen, jossa iso painoarvo on pelaajan havainnointi- ja vuorovaikutustaidoilla pelissä. Niitä haastettiin koko ajan. Pienessä kaukalossa korostui vielä aivan eri tavalla yksittäisen pelaajan pelipään nopeus kuin Liigassa.

Suomen peli meni toisinaan siinä rajoilla, riittävätkö pelaajien kyvyt toteuttaa haastavaa pelitapaa. Se ehkä hitusen kostautui välierässä.

Ehkä toisenlaisella tavalla välieräottelusta Yhdysvaltoja vastaan olisi ollut otettavissa voittokin, mutta tässä tapauksessa tuo spekulaatio on turhaa. Pennanen oli linjansa valinnut ja toteutti sitä valmennustiiminsä tuella johdonmukaisesti ja laadukkaasti loppuun asti. Se toi Suomelle mitalin.

Pelaajakehityksen huoli?

Parhaat olivat parhaita, kun sen aika oli. Suomen pelaajistosta nousee esiin muutamia onnistujia.

Kärkipelaajat, Anton Lundell ja Ville Heinola, nostivat tasoaan turnauksen edetessä. Ratkaisupeleissä he olivat kentän parhaimmistoa.

Heinolan kyky pelata kiekolla, ohittaa vastustaja, syöttää laadukkaasti ja rytmittää peliä, se on NHL-tasoa.

Lundellin monipuolisuus ja kokonaisvaltaisuus on tyylikästä. Vaikka Lundell on kategorisoitu nimenomaan kahden suunnan pelaajaksi, turnauksen 10 tehopistettä osoittavat, että Lundellissa on ainesta NHL-kärkisentteriksi.

Roni Hirvonen ja Aku Räty kuuluvat niin ikään onnistujien kategoriaan, samoin puolustuksesta Topi Niemelä. Kasper Simontaival oli vedossa välieräpelissä.

Kuopus Brad Lambert väläytteli osaamistaan. Välillä oli viisikkopelin vastaisiakin ratkaisuja, mutta sitten tuli isoja tasonnostoja kokonaisvaltaisesti. Lambert erottui hyökkäystaidoillaan ja nopeustaitavuusominaisuuksillaan jo edukseen.

Iso pettymys oli Roby Järventien pelaaminen. Ilveksessä tehoja iskenyt maalintekijä ei saanut turnauksessa pistetiliään auki.

Ilveksessä hyökkääjä on pisteitä tehnyt, vaikka onkin usein pyöriskeleekin pelin ulkopuolella. Nuorissa Leijonissa MM-turnauksessa pelin vaatimustaso nousi, eikä Järventie seurannut mukana.

Suomalaisen jääkiekkoilijan prototyyppi on voittava joukkuepelaaja. Niitä Suomen joukkueessa oli liuta. Pelaajia, jotka hallitsevat melko hyvin kaikki pelitilanneroolit ja jotka ymmärtävät voittavan joukkuepelaamisen konsepteja.

Kun katsotaan sitä, minkälaista nopeustaitavuutta, yksilön pelinopeutta ja luisteluosaamista kahdella turnauksen kärkimaalla, Yhdysvalloilla ja Kandalla oli ketjusta toiseen, voi syystä olla myös huolissaan.

Pelaajien evoluutio kulkee kovaa vauhtia. Se asettaa isoja vaatimuksia jokapäiväiselle harjoittelulle sekä luistelu- ja taitoharjoittelulle. Kärki ei saisi karata, ja siinä on suomalaisessa jääkiekossa työsarkaa.