Thomas Tuchelin nimitys Englannin maajoukkueen uudeksi päävalmentajaksi on odotetusti jakanut Englannin kahtia.

Toisella puolella aitaa ovat ne, jotka pitävät ulkomaalaisen päävalmentajan palkkaamista Englannin kansallisylpeyden päävalmentajaksi verisenä loukkauksena englantilaisen jalkapallon pitkää historiaa ja englantilaista valmentajaperinnettä kohtaan.

Toisella puolella aitaa lähdetään siitä, että paras ansaitsee parasta. Kun riittävän hyvää englantilaista päävalmentajaa ei löydy, silloin on englantilaisen jalkapallon edun mukaista palkata puikkoihin parempi vaihtoehto ulkomailta.

Jakoprosentteja ei ole vielä näkynyt, mutta molemmilla näkökulmilla on kannattajansa. Jopa Englannin tuleva kuningas, Prinssi William otti kantaa asiaan ilmoittamalla, että olemme kaikki takanasi, Thomas!

***

Keskustelu ei ole vieras muissakaan jalkapallomaissa. Saksassa on jo ehditty ilkkua englantilaisille, ettei Saksassa tulisi koskaan kuuloonkaan englantilaisen tai ulkomaalaisen valmentajan palkkaaminen.

Saksalaisilla on vara niin sanoa, sillä se on ainoa jalkapallon suurmaa, jota ei ole koskaan valmentanut ulkomaalainen päävalmentaja.

Koskaan tarkoittaa kuitenkin eri asiaa kuin tätä päivää tai eilistä. Englanti on ainoa jalkapallon suurmaa, joka on palkannut ulkomaalaisia päävalmentajia 2000-luvulla – ja vieläpä kolme.

Jos kaksoiskansalaisia ei lasketa, Argentiinaa valmensi ulkomaalainen päävalmentaja viimeksi 1930-luvulla, Italiaa, Espanjaa ja Brasiliaa 1960-luvulla ja Ranskaa 1970-luvulla.

***

Englannin kohdalla kysymys kuuluukin, miksi Englannissa on jouduttu turvautumaan ulkomaalaisiin päävalmentajiin?

Kysymykseen ei ole yhtä vastausta, mutta ongelman ydinjuuri löytyy historiasta.

Englanti on jalkapallon kotimaa, jossa vallitsi pitkään ajattelutapa, ettei heille tarvitse opettaa jalkapalloa, koska he keksivät koko lajin.

Siksi Englannissa ammattilaisseurojen päävalmentajiksi ei palkattu pelin opettajia, vaan managereita, jotka olivat enemmänkin asioiden hoitajia.

Kun maailman sen hetken parhaimpana jalkapalloseurana pidetyn Arsenalin manageri Herbert Chapman – joka hänkin oli enemmän asioiden hoitaja kuin suuri taktikko – kuoli tammikuussa 1934, hänen paikkansa Arsenalin managerina otti seuran toimitusjohtaja George Allison, joka oli Arsenalia ennen ansioitunut BBC:n historian ensimmäisenä urheilutapahtumien selostajana.

Ja sama tarina jatkui. Kun Arsenal erotti kesällä 1966 silloisen managerinsa Billy Wrightin, hänen seuraajakseen palkattiin seuran fysioterapeutti Bertie Mee.

Ja jotta tarinalle saataisiin perspektiivi, Allison voitti Arsenalin managerina kaksi kertaa liigamestaruuden ja kerran FA Cupin – ja Mee luotsasi Arsenalin legendaariseen tuplamestaruuteen kaudella 1970-71 sekä UEFA Cupin edeltäjän, Messukaupunkien Cupin, voittoon 1970.

***

Allison ja Mee ovat jo miehiä historianlehdillä, mutta valmentajuutta vähättelevän perimän jäänteet näkyvät edelleen englantilaisessa jalkapallossa. Muissa maissa kulovalkean lailla levinnyttä tieteellistä lähestymistapaa jalkapallovalmennuksessa vieroksuttiin Englannissa pitkään ja vieroksutaan vieläkin.

Tässä kuvaava esimerkki:

Manchester Unitedin entinen tähtihyökkääjä, 187 liigamaalia urallaan latonut Andy Cole päätti suorittaa vaadittavat valmentajatutkinnot, mutta lysti loppui lyhyeen harjoituskentällä. Cole näytti harjoituksiin osallistuneille pelaajille oman kokemuksensa perusteella, miten puolustajat ohitetaan – kunnes nuori kouluttaja tuli Colen luokse ja sanoi, että menetelmäsi on täysin väärä.

Siihen katosi Colen suurin into luoda uraansa huippuvalmentajana.

***

Kun Valioliiga perustettiin vuonna 1992, sarjassa oli avauskaudella 16 englantilaisia manageria. Tänä päivänä heitä on neljä – Eddie Howe Newcastlessa, Kieran McKenna Ipswichissa, Sean Dyche Evertonissa ja Gary O’Neil Wolverhamptonissa.

Englantilaisten ja ulkomaalaisten valmentajien suhde kertoo siitä, mitä Englannissa on viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut pintatasolla.

Varsinainen murros on tapahtunut kuitenkin syvemmällä.

Ulkomaalaisten valmentajien virta Englantiin käynnistyi 1990-luvun lopulla. Kysymys ei ollut vain managereista, vaan ulkomaalaisia valmentajia ja ulkomaalaista valmennusymmärrystä alkoi virrata myös valmennustiimeihin, seurojen akatemioihin ja seurojen taustaorganisaatioihin.

Vallankumous on näyttäytynyt ulospäin monella tavoin, mutta englantilaisen valmentajakulttuurin kannalta suurin muutos on ollut ideologinen. Englannissa on viimeinkin alettu ymmärtää ja hyväksyä se, että vanhat hokemat, joiden mukaan jalkapallo on yksinkertaisten miesten yksinkertaista peliä, jota ei voi keksiä uudelleen, ovat historiaa.

Jos tänä päivänä jalkapalloa haluaa valmentaa menestyksellisesti, on ymmärrettävä se, miten valtavasta määrästä yksityiskohtia jalkapallo ja jalkapallovalmennus koostuvat. Silmällä voi edelleenkin nähdä asioita ja nenällä haistaa, mutta huippujalkapallossa peliä ja valmennusta on lähestyttävä tänä päivänä samalla tavalla kuin mitä tahansa tieteenalaa.

Jalkapallotieteenala sanana saattaa särähtää jalkapalloromantikon korvaan, mutta se korva ei päätä, missä jalkapallon evoluutio menee ja mitä siinä tapahtuu. Sen päättävät jalkapallovalmennuksen huippuorganisaatiot ja huippuosaajat.

***

Ongelmana Englannissa on, että tähän uuteen maailmaan pitää kasvaa – ja prosessi on vasta nostamassa sukupolvimielessä päätään.

Roy Keanen, Gary Nevillen, Paul Scholesin, Chris Suttonin, Paul Mersonin ja Jamie Carragherin sukupolvet kasvoivat jalkapalloilijaksi maailmassa, joka oli vanhaa brittimaailmaa. He ehtivät haistaa uusia tuulia pelaajina sen verran, että näkivät maailman muuttuvan ja ymmärsivät, kuinka haasteellista uudessa maailmassa olisi valmentaa, menestyä ja pysyä kehityksen mukana.

Sen sijaan, että he olisivat vastanneet uuden maailman haasteisiin, he valitsivat helpomman tien. He alkoivat laukoa mielipiteitään televisiossa ja nyhtää jättiläismäisiä palkkoja tv-yhtiöiltä ilman valmentajien paineita, vastuuta ja sitä valtaisaa paskamyrskyä, joka heitä olisi epäonnistuessaan odottanut.

Skottilegenda Sir Alex Fergusonin vetäydyttyä areenoilta Valioliigan mestaruutta ei ole voittanut yksikään brittimanageri. Viimeinen liigamestaruutta juhlinut englantilaisvalmentaja on Howard Wilkinson, joka johti Leedsin liigamestariksi Valioliigan perustamista edeltävällä kaudella 1991-92.

Toisin sanoen 32 vuotta sitten.

***

Myös tämän hetken Valioliigan sarjataulukko on kuvaava. 15 kärkiseuran managerin joukossa on vain yksi englantilainen manageri – Newcastlen Eddie Howe. Muiden englantilaismanagereiden joukkueet ovat sijoilla 16, 17 ja 20.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Englannin Jalkapalloliitto katsoi Gareth Southgaten seuraajaa palkatessaan muualle kuin Englantiin. Jos se olisi katsonut vain Englantiin, vaihtoehtoina olisivat olleet joko Eddie Howe tai Lee Carsley.

Tilanne on kuitenkin väistämättä korjautumassa sitä mukaa, kun englantilainen jalkapallo kasvattaa uusia valmentajasukupolvia, joille jalkapallon nykyopit ja nykyvaatimukset ovat juurtuneet dna:han juniorivuosista lähtien.

Eddie Howe johtaa uusien englantilaisten valmentajasukupolvien esiinmarssia ja hänen perässään tulee useita nuoria ja lupaavia englantilaisvalmentajia, joista joku – esimerkiksi Liam Rosenior, John Mousinho tai Mike Williamson – voivat tehdä läpimurron myös Valioliigaan.

Suurin englantilainen valmentajatoivo valmentaa tällä hetkellä kuitenkin Ipswichia. Jos Manchester Unitedin kantti riittäisi, he voisivat kutsua 38-vuotiaan Kieran McKennan saman tien takaisin Old Traffordille ja sanoa, että aja!

Nyt englantilaisten jalkapallopatrioottien on kuitenkin nieltävä ylpeytensä. Jos joku pitää Thomas Tuchelin valintaa kansallisena häpeänä, kannattaa katsoa peiliin. Kysymys ei ole häpeästä, vaan raakojen tosiasioiden tunnustamisesta – siitä, ettei Englannista löydy riittävän hyvää päävalmentajaa Englannin maajoukkueelle.