Pesäpallolla on edessään historiallinen vuosi, mutta sillä on edessään myös vuosi, jossa sen on ratkaistavanaan kaksi haastetta.

Haasteista pienempi on, miten pesäpallon satavuotista taivalta juhlavuonna juhlitaan. Varmasti juhlia ja tapahtumia riittää ja sadan vuoden aikana ansioituneita palkitaan, sillä palkitsemisen ja lasimaljakoiden jakamisen pesäpallo on aina osannut. Mutta saadaanko juhlavuodelle sellaista näkyvyyttä ja sellaista huipentumaa, joka pysäyttäisi koko valtakunnan, tai saadaanko juhlavuoden avulla sellaisia tulovirtoja, jollaisesta Hyvinkään Tahkoon siirtyvän Jonne Kemppaisen ideoiman ja neuvotteleman Olympiastadion-hankkeen yhteydessä puhuttiin?

Nyt näyttää sille, että vastuu siirtyy tässäkin asiassa voimakkaammin seuroille, jopa sen kohutun Olympiastadion-ottelun järjestämisestä.

***

Toinen haaste on pesäpallon kannalta paljon suurempi ja kriittisempi.

Se on se, mikä on pesäpallon tulevaisuuden suunta? Mihin se on lajina menossa ja mihin asemoimassa itsensä suomalaisessa yhteiskunnassa?

Pesäpalloliiton johdolla pesäpallolle laadittiin viisi vuotta sitten strategia, jossa luodattiin sitä, miten laji kehittyisi ja missä se olisi silloin, kun pesäpallo täyttää sata vuotta. Nyt se vuosi on käsillä. Tarvitaan uusi strategia yksistään jo siksi, että edellinen strategia päättyy.

Tuossa strategiapaperissa oli hyviä ja oikeita asioita, miten lajia kehitettäisiin ja sen harrastemääriä ja suosiota kehitettäisiin. Uusi johtamisjärjestelmä operatiivista johtoryhmää myöten näytti paperilla hyvältä, samoin kun se, että pesäpalloliikkeen operatiiviseen johtoon tarvittiin uudenlaisia tekijöitä.

Monessa asiassa on toki otettu askeleita eteenpäin ja onnistuttukin, mutta isossa kuvassa tilanne on huolestuttava. Itse asiassa monessa mielessä jopa hälyttävä.

***

Tämän syksyn ja tämän hetken suurin puheenaihe on, miksi Pesäpalloliiton kolme tärkeintä operatiivista johtajaa lähtee lajiliitosta historiallisen juhlavuoden kynnyksellä.

Toiminnanjohtaja Petri Pitkäranta erosi syksyllä ja urheiluyksikön johtaja Mikko Huotari siirtyi Joensuun Mailan pelinjohtajaksi. Nyt myyntijohtaja Jonne Kemppainen lähtee vetämään Tahko Pesis Oy:tä. Varsinkin Kemppaisen ja Huotarin lähdöt tekevät kipeää ja heidän korvaamisensa tulee olemaan haastavaa. Myös Pitkärannan paikalle palkatulle Vesa Rämetillä on edessään kova paikka, jos hän aikoo saada liiton rattaat rallattamaan.

Toinen polttava puheenaihe on Pesäpalloliiton ja huippupesisseurojen välillä oleva syvä juopa. Tuossa viiden vuoden strategiapaperissa yhtenä kehitystoimena nähtiin Superpesis Oy:n alasajo, joka toteutettiin vuonna 2019. Monet huippuseurojen toimijat kysyivät jo silloin, miksi? Siksikö, että kaksipäinen organisaatiomalli oli huono vai siksikö, että Superpesis Oy:tä ei yksinkertaisesti osattu johtaa?

Kysymys vastaa kysymykseen jo itsessään. Superpesis Oy ajautui 1990-luvun jälkeen tuuliajolle ja katosi lopulta kokonaan ulapalle. Superpesis Oy:n tarve ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Uskaltaisin lukuisten keskustelujen perusteella väittää, että suurin osa ainakin miesten Superin seuroista haluaisi Superpesis Oy:n kaltaisen organisaation palauttamista.

***

Pesäpalloliiton ja huippuseurojen juopa ja kuumottavat henkilökysymyksen liiton johdossa ovat isoja ja elintärkeitä asioita, mutta niiden yläpuolella on vieläkin suurempi kysymys – pesäpallon tulevaisuus. Missä pesäpallo haluaa olla kymmenen tai kahdenkymmen vuoden päästä?

Vanhan viisauden mukaan tavoitteen on aina ohjattava toimintaa. Jos toiminta ohjaa tavoitetta, silloin taloa rakennetaan väärinpäin.

Kysymys pesäpallon tulevaisuudesta on mittava ja haasteellinen. Itse asiassa kysymys on jättiläismäinen, mutta Pesäpalloliitolta löytyy omasta historiastaan loistava ja rohkaiseva esimerkki siitä, että kysymykseen voidaan vastata. Jopa oikein.

1980-luvulla Pesäpalloliitossa laadittiin Markku Pullisen johdolla ainutlaatuinen strategiasuunnitelma. Siinä katsottiin ensin suomalaista yhteiskuntaa – mitä sille oli tulevaisuudessa tapahtumassa ja mihin se oli menossa. Sen jälkeen alettiin miettiä, mikä on pesäpallon rooli ja asema ja mikä sen mahdollisuus muuttuvassa tulevaisuuden Suomessa.

Tehtiin lukematon määrä linjauksia ja ratkaisuja. Tarvittiin toki idearikkautta, mutta tarvittiin ennen kaikkea raakaa loogista ajattelua. Jos esimerkiksi nähtiin, että ihmisten kulutustottumukset katsojina ja urheilun seuraajina olivat muuttumassa, kysyttiin, miten pesäpallon pitää noihin muutoksiin reagoida.

80-luvun strategiatyö johti pesäpallon kaikkien aikojen häikäisevimpään kultakauteen ja Pesäpalloliitosta tuli Suomen edistyksellisin ja parhaimmin johdettu lajiliitto, jota monissa suurissa lajiliitoissa Palloliitosta alkaen kadehdittiin.

***

Nyt pesäpallossa olisi samanlaisen strategiatyön paikka.

Siihen, miten tällainen strategiatyö teknisesti toteutettaisiin, on monta mallia, mutta tärkeintä olisi ensin ymmärtää ja tunnustaa tällaisen samanlaisen strategiatyön tarve ja sen jälkeen toteuttaa se.

On tärkeää, että pesäpalloliike hyödyntää maksimaalisella tavalla ainutlaatuisen juhlavuotensa, mutta vielä tärkeämpää on ratkaista pesäpallon tulevaisuuden suuret kysymykset. Ja mikä sen työn käynnistämiseen ja tavoitteiden määrittelyyn olisikaan sopivampi paikka kuin pesäpallon 100-vuotisjuhlavuosi.

Juhlavuosi tuskin huipentuu Olympiastadionille, kuten oli ajateltu. Nyt vuoden huipennukseksi ollaan suunnittelemassa kaikkien aikojen Lemmenlaivaa.

Siitä vaan laivaan tai mihin tahansa, mutta pitäisikö pesäpallokauden päätyttyä järjestää koko pesäpalloliikkeen seminaari, jossa koko pesäpalloväelle kerrottaisiin mihin Suomi ja suomalainen yhteiskunta ovat menossa ja millaisesta urheilusta ja millaisesta pesäpallosta tulevat sukupolvet ovat kiinnostuneita ja mikä heidät saa innostumaan?

On selvää, että yhdessä seminaarissa tämän mittaluokan strategisia kysymyksiä ei ratkaista, hyvä jos niitä ratkaistaan edes yhdessä vuodessa, mutta 80-luvun strategisen työn opetus oli, että jos hienot suunnitelmat ja visiot halutaan oikeasti toteuttaa, visioita miettimään ja niiden taakse pitää saada myös kenttäväki. Yhdessä ja yhtenäisesti.

Nyt tilanne on se, etteivät huippuseurat – Joensuun Mailaa lukuun ottamatta – luota liiton kykyyn ratkaista pesäpallon arkisia haasteita tulevaisuuden haasteista puhumattakaan. Siksi niiden keskuudessa vahvistuu koko ajan tuo edelle esittämäni ajatus Superpesis Oy:n tyyppisen organisaation perustamisesta uudelleen.

***

Asetelma, jossa huippuseurat ajattelevat omaa etuaan, saattaa kuulostaa huolestuttavalta, mutta siinä voi olla myös pesäpallon suuri mahdollisuus.

Huippuseurat, joita vapaasti laskien on 20–25, hoitavat jo nyt huippupesäpallon lisäksi suurimmaksi osaksi myös junioritoimintaa ja ylipäätään urheilullista puolta. Ne ovat pesäpallon kannalta täysin korvaamattomia seuroja ja siksi niiden ääntä pitää kuunnella.

Se ei tarkoita kuitenkaan Pesäpalloliiton joutumista sivuraiteelle tai työttömäksi. Sille jää edelleen pitkälti se sama tehtävä kuin 80- ja 90-luvun kultaisina vuosina. Silloin Pesäpalloliitto vastasi suurista linjoista. Se loi verkostot ja suhteet valtakunnallisiin päättäjiin ja yrityselämään, ja piti huolta, että pesäpallo oli tämän maan tärkeimmissä kabineteissa, silloin kun asioista päätettiin. Se vastasi ruohonjuuritasosta. Koulutti ja kasvatti uusia tekijöitä ja uuden sukupolven johtajia pesäpalloon. Piti huolta tuomarikoulutuksesta, oli kehittämässä seurojen rinnalla olosuhteita ja ottelutapahtumia sekä viestintää ja tilastointia sekä organisoimassa pesisleirejä ja Itä–Länsiä.

Siitä, mitä liitto teki, ei kirjoitettu yhtä paljon ja yhtä suurilla otsikoilla kuin otteluista ja mestaruuksista, mutta ilman Pesäpalloliittoa pesäpallon kultaiset vuodet eivät olisi koskaan olleet mahdollisia.

Ja mikä tärkeintä. Silloin Pesäpalloliitto ja huippuseurat puhalsivat samaan hiileen, vaikka ne toimivatkin kahdessa eri organisaatiossa. Niillä oli yhteinen visio ja yhteinen tavoite, jota kohti kaikki kulkivat samassa rintamassa.

Maailma on sen jälkeen muuttunut, mutta strategisen suunnittelun ja yhteistyön arvo ja merkitys eivät.