1980-luku

Kullan kylvämisen vuosikymmen

1980-luvulla Pesäpalloliitossa tehtiin Markku Pullisen johdolla historiallinen linjaus. Nähtiin, että Suomi ja suomalainen yhteiskunta olivat muuttumassa ja sille pesäpallolle, jota oli pelattu 60 vuotta, piti tehdä jotain. Sille piti tehdä jotain pelinä ja sille piti tehdä jotain isommassa kuvassa – siinä, millä tavalla pesäpallo asemoi itsensä muuttuvassa Suomessa. Maaseutu oli tyhjenemässä ja kyläpelikulttuuri ja sen pesäpalloa ruokkinut voima olivat kuolemassa. Tarvittiin uudet voimavirrat.

Aloitettiin systemaattinen työ, jonka aikana luotiin perusta pesäpallon uudelle tulemiselle. Syntyi POPS eli Pesis on peleistä suomalaisin -projekti, jolla pesäpallon uudesta tulevaisuudesta vietiin siementä kentälle – seuroihin, kunnallisille päättäjille ja medialle. Alettiin luoda systemaattisesta suhteita päättäjiin, virkamiehiin ja yrityselämään. Alettiin satsata markkinointiin ja näkyvyyteen. Päätettiin, että pesäpallosta tehdään televisiotuote – jos ei muuten, niin tehdään siitä sellainen vaikka itse. Syntyi P-Mediat.

Nähtiin, että asiat piti muutenkin organisoida uudelleen. Syntyi Superpesis Oy, miesten ja naisten pääsarjaseurojen oma markkinointiorganisaatio. Palkattiin uuden sukupolven nuoria tekijöitä.

Nähtiin, että oli satsattava olosuhteisiin. Saatiin ensimmäinen hiekkatekonurmi. Alettiin puhua olosuhteista, pesäpallostadioneista. Alettiin puhua ottelutapahtumista. Millainen kokemuksen pitäisi olla. Pantiin jytämusa soimaan.

Nähtiin, että Suomi muuttaa kaupunkeihin. Alettiin puhua suurkaupungeista, Helsingistä, Tampereesta, Oulusta, Turustakin. Alettiin puhua seurojen sijasta paikkakunnista. Sarjataulukoissa ei lukenut enää IPV, HP tai Tahko, vaan Imatra, Hamina ja Hyvinkää. Haluttiin, että ollaan osa suurempaa identiteettiä – paikallisuutta ja juuria, ja että saadaan kuntapäättäjät näkemään pesäpallon laajempi merkitys paikkakunnalle ja koko maakunnalle.

Nähtiin myös, että otteluita piti saada lisää ja niihin piti saada uudenlaista sytykettä. Tuli ensin mitali- ja putoamissarjat, ja sitten, 1987, pudotuspelit. Tuli myös erikoinen uusi pelaaja, jokeri. Aluksi sitä vieroksuttiin, mutta kun jokeri ei enää vienyt sisäpelaajalta lyöntivuoroa, joukkueet oivalsivat nopeasti niiden arvon.

Eikä otteluiden haluttu enää päättyvän automaattisesti yhdeksään vuoropariin. Jos peli oli tasan, pelattiin sellainen erikoisuus kuin supervuoro.

Pelillisesti peli kehittyi huippu-urheilun suuntaan. Harjoiteltiin enemmän ja tehokkaammin, ja peli muuttui entistä taktisemmaksi. Tulivat videot ja vastavakoilu, tulivat tilastot ja data, joiden hyödyntämisen vei pisimmälle Sotkamon Jymyn Aulis Väisänen. Kaksi muuta pelin merkittävää kehittäjää olivat Aulis Paski ja Pekka Peltomäki.

Pesäpallovalta oli keskisuurissa kaupungissa. Vuosikymmenen alussa Hyvinkäällä, sitten Jyväskylässä, Seinäjoella ja Imatralla. Tuon rintaman rikkoi vain vuosina 1988 ja 1989 mestaruudet vienyt Alajärvi. 80-luvun erikoisuus oli se, että yksikään sen ajan valtaseuroista ei pysynyt vallassa – vaikka Hyvinkää voitti 2007 Suomen mestaruuden ja on pelannut pääsarjassa yhtäjaksoisesti vuodesta 1975 lähtien.

Vuosikymmenen pelaaja: Kari Kuusiniemi

Kari Kuusiniemessä oli pelaajana kaikki. Hän oli huippunopea, taktinen, röyhkeä ja rohkea etenijä, joka hallitsi kaikki lyönnit – myös kotiutuslyönnit, vaikka pelasikin pitkään kärkimiehenä. Ulkona hän pystyi pelaamaan melkein pelipaikkaa kuin pelipaikkaa ja oli pelinlukutaitonsa ansiosta ohittamaton pelaaja.

Mutta sen kaiken päällä oli vielä yksi taso. Se taso, kun Kuusiniemi veti pelipaidan ylleen. Silloin muuten kiltinoloinen ja hiljainen mies muuttui pedoksi, jota antoi kentälle sielunsa, henkensä ja ruumiinsa Sellaisella intohimolla, että jos joku asia oli hänen tiellään poikkiteloin, Kuusiniemi oli tulta ja tappura ja sanoi sanottavansa suoraan ja peittelemättä – oli kyseessä sitten tuomari, vastustaja, oma pelaaja tai vaikka katsoja. Siksi Kuusiniemeä rakastettiin ja jotkut vihasivatkin.

Hyvinkään 80-luvun taitteen mestarijoukkueessa pelasi muitakin huipputaitavia pelaajia Antti Laurilan, Stig Tainion, Ilkka Muston ja Pertti Wirtasen johdolla. Jyväskylän 80-luvun kirkkaimmat tähdet olivat Kalevi Luoma, Risto Tuominen, Jari Koski, Raimo Hirvi, Jyrki Falin ja Mikko Vitikainen. Vitikainen oli voittanut jo vuonna 1976 mestaruuden Kouvolassa ja Kiristä lähdettyään hän voitti mestaruuden myös 1986 Imatralla, jossa muita 80-luvun suurpelaajia olivat Kari Stenberg ja Pentti Lipponen.

Seinäjoen suurimmat legendat olivat Mauri Pyhälahti, Ari Rinta-Rahko, Hannes Rajala ja Jukka Peltoniemi. Alajärven 80-luvun tärkeimmät pelaajat olivat myöhemmin pelinjohtajaksi siirtynyt Pekka Peltomäki, Matti Iivarinen, Tuomo Tallbacka, Jouko Etula ja Veijo Turpela. Valtaseurojen ulkopuolisista pelaajista nousi esille ennen muuta kaksi pelaajaa, Kiteen Jarmo Rönkä ja Siilinjärven Hannu Litmanen.

1990-luku

Nousun ja tuhon vuosikymmen

Sitä, mitä pesäpallossa kylvettiin 80-luvulla, niitettiin 90-luvulla. Pesäpallo ei ollut enää omaa elämäänsä elänyt junttilaji, vaan sitä tuli valtakunnallinen ilmiö, puheenaihe. Katsojamäärät nousivat nousemistaan ja Superpesis ajoi komeasti Veikkausliigan ohi Suomen kesän suosituimmaksi palloilusarjaksi. Naisten Superpesis oli valtakunnan ylivoimaisesti seuratuin naisten palloilusarja.

Katsomot pullistelivat suurilla ja pienillä paikkakunnilla. Hurjimmillaan Hyvinkäällä ja Oulussa ylitettiin 7000 katsojan raja ja Sotkamossa yli 6000 kainuulaista huusi kuolemaa vastustajille

Kun televisioyhtiöt pompottelevat vaivautuneina Veikkausliigaa kanavalta toiselle, pesäpallo meni paraatiovista Maikkarin prime timeen – ja jopa tavallisia sarjaotteluita seurasi parhaimmillaan yli 300 000 katsojaa. Ja ohjaamossa lähetyksiä ohjasi pesäpalloliikkeen oma mies, Timo Hakala.

Tilastoinnissa pesäpallo kulki eturintamassa jopa maailmanlaajuisesti. Varsinkin otteluiden reaaliaikainen tilastointi ja tilanteiden välittyminen reaaliajassa tekstitelevisiolle olivat kovan luokan edistysaskeleita tiedonvälityksessä.

Rakennettiin myös uusia pesäpallostadioneita. Sotkamoon, Vimpeliin, Seinäjoelle, Ouluun ja monelle pienemmälle pesäpallopaikkakunnalle. Ja kun Superpesis päätti, että jokaisella Superpesis-paikkakunnalla pitää olla hiekkatekonurmi, ne tehtiin sormia napsauttamalla, koska pesäpallolla oli suorat yhteydet niin valtakunnallisiin kuin paikallisiin päättäjiin. Myös pesäpalloliikkeen suhteet yritysmaailmaan olivat raskainta mahdollista sarjaa.

Myös suurkaupunkivisioihin tuli uusi hohde. Hjallis Harkimo ehti teettää Jokereille jo oman pesislogonsa, mutta Helsingin valloittajaksi nousi lopulta Kaisaniemen Tiikerit, joka nostettiin kabinettipäätöksellä Superiin kaudeksi 1997. Suurkaupunkivisiota ruokki myös se, että Oulun Lippo voitti 90-luvulla kaksi mestaruutta. Oltiin oikealla tiellä, ajateltiin.

Huima kasvu näkyi kaikkialla – myös pelaajapalkkioissa. Kun 80-luvulla parhaille pelaajille maksettiin 150 000 markkaa kaudessa, 90-luvulla ylitettiin ensin 300 000 markan raja ja sitten 400 000 markan raja. Pesäpallossa oli siirrytty lopullisesti puoliammattilaisuuteen. Parhaat pelaajat olivat täysammattilaisia.

Ja kun rahaa tuli, tuli myös vauhtisokeus. Kun Veikkaus aloitti vuonna 1993 vedonlyönnin, pesäpallossa siirryttiin saman tien yhdeksän vuoroparin ottelusta jaksopeliin, jotta pesäpallo istui paremmin Pitkävedon kohteeksi. Harva kuitenkin näki, mihin se johtaisi – varsinkin, kun jaksopeli mahdollisesti sen, että sama tulos saattoi tarkoittaa voittoa kentällä, mutta tasapeliä pelikupongilla.

Oli vain ajan kysymys, milloin nousukausi ja sen miinat räjähtäisivät.

Ja sitten ne räjähtivät, elokuussa 1998.

90-luvulla pesäpallossa siirryttiin muutenkin uuteen aikaan – Sotkamon Jymyn aikaan. Jymy oli voittanut Suomen mestaruuden 1963, mutta vajonnut sitten vuosikausiksi kadotukseen. Mutta kun se tuli takaisin, se tuli ennennäkemättömällä ryminällä. Jymy palasi kultakantaan syksyllä 1990 ja se on voittanut 32 viimeistä Superin mestaruudesta peräti 18, kun muut seurat ovat voittaneet yhteensä 14 mestaruutta. Toiseksi eniten mestaruuksia vuoden 1990 jälkeen on Kiteellä ja Vimpelillä, molemmilla kolme.

Aulis Väisänen loi vahvat pelillisesti pohjat, joilta Juha Tanskanen ja myöhemmin 2000-luvulla Janne Vuorinen ja Mikko Kuosmanen veivät uudelle tasolle. Tanskanen oli yksi 90-luvun merkittävimmistä hahmoista pesäpallossa. Hän oli monilahjakkuus, joka teki pelinjohtamisen lisäksi kovaa jälkeä koko Jymy-ilmiön luojana.

Pelillisesti 90-luvulla korostui entisestään roolittaminen ja valtakuntaan saatiin ensimmäiset todelliset superjokerit. Ulkopelissä tehtiin 90-luvun puolivälissä kenties sen historian suurin muutos, kun Sotkamo ja Muhos esittelivät oman versionsa sumppupelaamisesta.

Vuosikymmenen pelaaja: Jarkko Kokko

90-luvun pelaajaksi on monta vaihtoehtoa. Jos käsitettä laajentaisi, vuosikymmenen pelaajaksi tekisi mieli valita Sotkamon Jymyn 90-luvun legendaarinen ykköskärki, Sami Sirviö–Janne Vuorinen–Kari Hakkarainen. Mutta jos kysymys on yhdestä pelaajasta, se pelaaja on Sotkamon Jarkko Kokko. Kokko oli loistava pelaaja niin sisällä kuin ulkonakin. Sisällä hän oli huippuvaarallinen kotiuttaja, ulkona kovakätinen etulukija.

Kokon suuruus perustui kuitenkin hänen jäätävyyteensä ratkaisupaikoissa. Sotkamo olisi voittanut ilman Kokkoakin mestaruuksia, mutta kun otteluita, mitaleita ja mestaruuksia piti ratkaista, silloin katsottiin ennen muuta Kokon mailaa ja kättä.

90-luku oli suurpelaajien vuosikymmenen. Sotkamossa Kokon, Vuorisen, Hakkaraisen ja Sirviön lisäksi pelasi useita raskaansarjan pesäpalloilijoita. Heistä on mainittava ainakin kolme: Unto Väisänen, Olli Hartikainen ja Markus Meriläinen. Kiteen nousu henkilöityi ennenmuuta Pasi Piriseen, Sami Aholaan, Toni Kohoseen, Janne Monniin ja Tuomas Tervoseen. Oulun Lipon 90-luvun pelaajia olivat jo vuonna 1991 Suomen mestaruuden Imatralla voittanut Riku Kytösalmi, Jan Hautala, Timo Keränen, Jari Viitasalo ja Kari Kallio. Hyvinkään suurimmat tähdet 90-luvulla olivat Simo Eerikäinen ja Asko Laine. Myös Vimpelin kasvatti Vesa Liikala, useissa seuroissa pelannut Pasi Pohjola, Imatran Vesa Mikkola ja Seinäjoen Jari Tyynelä olivat 90-luvun eliittiä.

Ja sitten oli yksi erityismaininnan ansaitseva soturi – lukkari Jukka Holttinen. Holttinen on harvoja pelaajia, joka on voittanut Suomen mestaruuden kolmessa eri seurassa – Imatralla, Oulussa ja Kiteellä –, mutta sen lisäksi hänelle oli ihmeellinen kyky nousta aina tuhkasta uudelleen ja uudelleen. Periksi antamatta.

2000-luku

Häpeän vuosikymmen

Vuoden 1998 sopupeliskandaali löi pesäpallon kyykkyyn. Enää ei puhuttu suuria, eikä uhottu suuria. Oltiin kiitollisia, jos pesäpallosta kirjoitettiin tai sitä televisiossa näytettiin. Ja vedonlyöntiinkin palattiin nöyränä ja jumalaa pelkäävänä, kun se armo viimein suotiin.

Suurten visioiden sijasta palattiin arkeen, kenttätyöhön. Kyyristeltiin, pidempään kuin olisi syytä ollut ja tarvinnut. Pelaajamäärät alkoivat laskea, juniorimyllyt ehtyä. 90-luvun nuorten leijonien sijasta Pesäpalloliittoa ja Superpesistä johtivat kasvottomat politrukit, viranhaltijat.

Sotkamo jatkoi jyräämistään, mutta sillä oli 2000-luvun alussa kiusallinen haastaja, Kitee, joka vei vuosien 1999, 2000 ja 2005 Suomen mestaruudet. Myös Hyvinkää ja Pattijoki pääsivät mestaruuden makuun, Hyvinkää 2007 ja Pattijoki 2008. Suurkaupungeista ei puhuttu, kunnes huomattiin, että Kouvola ja Joensuu ovat nostamassa päätään – mutta eivät nekään mitään helsinkejä tai tampereita olleet.

Vuosikymmen pelaaja: Toni Kohonen

Toni Kohosen nousu kaikkien aikojen pesäpalloilijaksi alkoi jo 1990-luvulla, mutta lopullinen aatelointi pesäpallon suurimmaksi tähdeksi tapahtui 2000-luvulla. Kohonen pelasi 2000-luvun kuutena ensimmäisenä kautena joka vuosi loppuottelussa. Hän voitti Suomen mestaruuden ensin Sotkamossa 2001, 2002 ja 2003, kunnes palasi Kiteelle, jonka hän vei vuonna 2004 loppuotteluun ja vuonna 2005 Suomen mestariksi.

Syksyllä 2006 Kohonen lähti nostamaan sarjapaikkansa Imatran luopumisen kautta takaisin saanutta Kouvolaa – ja sai vedettyä sen miltei yksinään vuosien 2009 ja 2010 loppuotteluihin.

Kohonen ei ollut vain ylivoimainen lukkari. Hän oli myös erinomainen sisäpelaaja, joka pelasi valtaosan joko numerolla 4 tai 5.

Sotkamossa oli Kohosen ohella toki muitakin loistavia pelaajia. Jarkko Kokko oli edelleen rautaa, Mikko Kuosmanen pelasi uransa parhaita vuosia ja Jani Komulaisesta, Roope Korhosesta ja Antti Hartikaisesta kuoriutui Sotkamon uuden sukupolven johtohahmot. Myös Jarmo Heikkinen, Jimi Heikkinen ja Mikko Korhonen olivat takuuvarmaa Jymy-betonia.

Kiteellä Pasi Pirinen jatkoi edelleen yhtenä valtakunnan johtavista pelaajista. Toinen uusi suurpelaaja oli toinen Kitee-legenda, Sami Partanen. Kiteen yhteydessä on mainittava myös pelinjohtaja Pasi Varonen, joka johti Kiteen peliä yhteensä kautta kautta ja voitti tuona aikana kolme Suomen mestaruutta, yhden SM-hopean ja yhden pronssin.

Pattijoen tähtitroikan muodostivat Topi Kosonen, Pertti Mäkelä ja Marko Rasinkangas. Myös Sami Haapakosken ja Henri Puputin urat alkoivat osoittaa uusia korkeuksia.

2010-luku

Vallanvaihdon vuosikymmen

2010-luvulla pesäpallo alkoi viimeinkin toipua sopupeliskandaalista. Yksi osoitus tästä oli Vimpelin Suomen mestaruuden ratkaisseen Jere Dahlströmin lyönnin valitseminen Vuoden 2010 sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi.

2010-luvun alku oli seurojen valtarakenteessa kiveen hakattu. Sotkamo voitti vuosina 2011-2015 viisi Suomen mestaruutta peräkkäin ja löi joka kerta finaalissa Vimpelin. Vimpeli voitti puolestaan vuosien 2016 ja 2017 mestaruudet – ja löi finaalissa molemmilla kerroilla Sotkamon. Kaiken lisäksi Joensuu voitti vuosina 2013–2017 viitenä vuotenä peräkkäin pronssia.

Mutta sitten vanha valta alkoi murtua ja siirtyä viimeinkin sinne, minne sen piti siirtyä jo 90-luvulla – kaupunkeihin. Joensuun Maila nousi pitkän pronssikauden jälkeen Suomen johtavaksi pesäpalloseuraksi ja vuosien 2018 ja 2019 Suomen mestariksi. Samaan aikaa myös Kouvolan Pallonlyöjät nousi hakkaamaan mestaruuskannun kylkeä. Ja eräänä päivänä myös joukkue tamperelaisia liikemiehiä päätti, että täältä mekin tulemme.

Peli alkoi jälleen selvästi kehittyä ja taso laajentua. Aiemmin hieman heikompia ulkopelaajia oli voitu ”piilottaa” muiden taakse, mutta 2010-luvulla se ei ollut enää mahdollista. Kaikilla pelipaikoilla oli oltava huippupelaajia, jos halusi menestyä. Pelin fyysisyys ja pelin tempo nopeutuivat entisestään ja aiemmilta vuosilta tuttu verkkaisuus katosi. Myös pompun käyttö varsinkin syksyn ratkaisupeleissä alkoi vähentyä.

Vuosikymmenen pelaaja: Roope Korhonen

Sotkamon Jymyn 2010-luvun Suomen mestaruuksilla on kolmen pelaajan kasvot – Toni Kohosen, Jani Komulaisen ja Roope Korhosen. Kun mestaruudet kivikovaa Vimpeliä vastaan piti ratkaista, päätaistelut käytiin aina tutulla rintamalla, jossa Kohonen, Komulainen ja Korhonen katsoivat silmästä silmään Sami Haapakoskea, Henri Puputtia ja Janne Mäkelää. Kaksikon seitsemästä finaaliyhteenotosta viisi meni Sotkamoon, kaksi Vimpeliin.

Korhonen pelasi vuoteen 2015 asti ulkona, kunnes siirtyi pysyvästi jokeriksi. Hän oli erinomainen hakeva koppari, mutta jo kopparina pelatessaan hän näytti, millaisesta jäästä hänet on tehty mailassa. Jokerina tuo jäisyys koveni entisestään.

Se, kenet kolmikosta valitsee vuosikymmenen pelaajaksi, on makuasia. Vaaka kallistuu kuitenkin Korhoseen siksi, että Komulainen päätti oman peliuransa kauteen 2017 ja Kohosenkin hurjuus alkoi samoihin aikoihin muuttaa muotoa. Korhonen seisoi kuitenkin koko vuosikymmenen järkähtämättä paikallaan kuin tammi.

Sotkamossa oli myös lukuisia muista loistavia pelaajia. Rautiaisen veljekset, Immo ja Kosti, tekivät omaa arvokasta työtään, ja Jymy sai Niilo Piiponniemestä ja Niko Korhosesta uuden superkärjen, jota vei eteenpäin Antti Hartikainen. Vimpelissä Haapakosken, Puputin ja Mäkelän lisäksi nousi esille uusi komeetta, Mikko Kanala. Joensuun nousu mestarijoukkueeksi kulminoitui Tuomas Jussilaan, Juha Puhtimäkeen ja kahteen lyöjäjokeriin, Juha Niemeen ja Aleksi Rautiaiseen. Kouvolan menestys henkilöityi Anssi Lammilaan, Matti Latvalaan, Janne Kivipeltoon ja Tommi Mäentaustaan.

2010-luku oli lyöjäjokereiden vuosikymmen. Kun esimerkiksi Sotkamo pelasi pitkään ilman lyöjäjokeria, nyt jokaisella huippujoukkueella alkaa olla kaksi lyöjäjokeria. Tämä kehitys alkoi kiihtyä 2010-luvun lopulla. Roope Korhosen, Mäkelän, Niemen ja Rautiaisen lisäksi lyöjäjokeriosaston aatelisia olivat Jukka-Pekka Vainionpää, Juha Korhonen, Jere Dahlström ja Sami Joukainen.

Lue myös: Löydätkö tästä kuvasta yhden pesäpallohistorian erikoisimmista kummallisuuksista?