Petter Northug on töppäillyt raskaasti, mutta pitäisikö meidän myös ymmärtää häntä?
Petter Northugin latu vie hänet seuraavaksi vankilaan ja ikuiseen ajokieltoon. Aiheesta, mutta pitäisikö meidän silti tuntea häntä kohtaa myös sympatiaa? Edes hieman?
Petter Northug on tehnyt väärin – tehdään se heti selväksi. Ajanut monta kertaa ylinopeutta ja erilaisten päihteiden vaikutuksen alaisena. Pitänyt hallussaan huumeita.
Mutta onko kaikki kuitenkaan niin mustavalkoista?
Suurempi kysymys on se, kuinka entiset huippu-urheilijat ajautuvat tilanteeseen, jossa he tekevät asioita, joissa ei ole mitään järkeä. Jotka ovat kaukana niistä rutiineista, joiden mukaan he ovat eläneet koko elämänsä.
Jokainen toimittaja, penkkiurheilija ja tavallinen kansalainen voi katsoa peiliin ja miettiä sitä maailmaa, jossa huippu-urheilijat elävät. Jos onnistuvat, heitä palvotaan – jos he epäonnistuvat, palaute on usein rajua. Kyllä siinä saattaa pää hiukan sumentua.
Kun sellaiseen palvontaan tottuu ja yhtäkkiä elämässä ei ole enää mitään. Pitäisi elää tavallista elämää ja rakentaa kaikki ihan alusta.
Toki myös jokaisella urheilijalle on oma vastuunsa. Ura ei voi jatkua ikuisesti ja huippu-urheilu-uran jälkeiseen elämään voi varautua tai olla varautumatta. Ne, jotka eivät varaudu, voivat syyttää vain itseään.
Mutta ei se varautuminenkaan helppoa ole. Jokainen voi ajatella tavallista ihmistä, jolta otetaan pois työ ja normaalit työrutiinit yhdeksästä viiteen toimistolla. Lapset muuttaneet pois kotoa. Kenties avioliittoakaan ei enää ole. Kukaan ei odota enää vastuuta ja kurinalaisuutta. Ei ole työyhteisöä, ei kehuja työpaikalla. Ei koe enää olevansa osa yhteiskunnan normeja. Kaikki, mikä on ollut normaalia 15 vuotta, lähtee pois. Sellaista elämänmuutosta voi olla vaikea käsitellä. Ja siinä tilanteessa pää saattaa saada outoja ajatuksia.
Hulluuden rajamailla
Huippu-urheileminen, etenkin kestävyysurheilussa, on lähellä hulluutta. Se vaatii aikaa ja uhrauksia. Se ei oikeuta hölmöilemään, mutta jos sellainen ihminen jää yksin ja ilman tukea, ja jos sellainen ihminen lynkataan ensimmäisen pienen virheen jälkeen, ei ole kovinkaan iso ihme, että virheet toistuvat isompina. ”Hulluus” ja yksin jääminen eivät ole paras yhdistelmä kenenkään elämässä.
Psyykkisestä valmennuksesta puhutaan paljon ja sen voimaa ja merkitystä ei voi väheksyä. Siitä, miten paljon psyykkistä valmennusta urheilussa käytetään aktiivisesti hyväksi, ei ole olemassa tarkkoja lukuja, mutta varmasti sitä voitaisiin ja pitäisi hyödyntää enemmän. Lajissa kuin lajissa. Eikä vain kisapaineiden käsittelyssä, vaan valmistautumisessa uran jälkeiseen elämään.
Toinen asia, missä jokainen kotikriitikko voi katsoa peiliin, on urheilijoiden arvosteleminen hänen omista valinnoistaan. Jos esimerkiksi nuori lupaava urheilija päättääkin ensin opiskella ammattiin ja laittaa vasta sitten all in urheiluun, otsikot huutavat herkästi ”Mitä tapahtui huippulupaukselle?”
Miksi emme näe sitä, että hän teki oman valintansa. Katosi kenties hetkeksi treenaamaan ja samalla opiskelemaan. Ja tulemaan sitten vahvana ja vielä nuorena takaisin kisoihin, kuten hiihtäjä Jasmi Joensuu.
Tai kun Anita Korva lähti armeijaan ja ”pilasi” meidän toivomme mitalista jossain kisassa.
Tai kun joku on paineiden alla vetänyt itsensä ylikuntoon ja lähtee parantamaan itsensä, kun urheilu-uraa on vielä paljon jäljellä.
Huippu-urheilijoilla on oikeus tehdä omat ratkaisunsa elää omaa elämäänsä ja unelmaansa. Ei heidän tarvitse toteuttaa meidän muiden unelmia tai kohottaa Suomen kansan itsetuntoa. Me kaikki toki halutaan samaa, menestystä suomalaisille urheilijoille, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Esimerkiksi sillä hinnalla, että loppuelämä on sumussa kulkemista, kun uran jälkeiseen elämään ei varauduttu. Kun kansa vaati enemmän ja enemmän.
Hylkääkö Norja sankarinsa?
Ja vielä Nortuhugiin. Ehdoton vankilatuomio ja ikuinen ajokielto ovat kovia tuomiota. Toki se jää nähtäväksi, kuinka ison osan hän vankilatuomiostaan kärsii. Ja anooko viiden vuoden jälkeen ajolupaa takaisin.
Mielenkiintoisin juoni tarinassa on kuitenkin se, hylkääkö Norjan kansa entisen sankarinsa. Pyyhkiytyvätkö kaikki voitetut mitalit ja uran saavutukset näillä hölmöilyllä? Vai löytyykö joku ystävällinen sielu, jolla on pienen pienen pieni sympatia langennutta kansallissankaria kohtaan. Sellainen sielu, joka haluaa auttaa hänet jaloilleen ja luoda uuden elämän.
Eikö me jokainen toivottaisi sellaista, kun toivumme isoista elämänmuutoksista ja mahdollisista vääristä valinnoistamme?
Elmo on UUDISTUNUT!
Tai osta joulukuun Elmo
irtinumerona tai lue se diginä
