Veikkausliigassa ollaan viimeinkin pääsemässä kansainväliseen vauhtiin ainakin yhdessä asiassa – valmentajien potkunopeudessa.

KTP erotti keskiviikkona Jussi Leppälahden, torstaina saman tempun teki IFK Mariahamn Daniel Norrménille ja perjantaina AC Oulu ilmoitti erottaneensa Ricardo Duarten. Näin 12 Veikkausliiga-seurasta kuusi on jo vaihtanut päävalmentajaa kesken kauden ja kautta on vielä pelaamatta kaksi kuukautta.

Jokaiset potkut ovat aina pohjimmiltaan itsenäisiä tapauksia. En löytänyt mitään logiikkaa Leppälahden potkuille ja Juha Malisen palkkaamiseksi hänen tilalleen. Norrménnin ja Duarten potkuissa on sen sijaan oma logiikkansa, joskin erilainen.

Norrménin kohdalla voidaan jopa kysyä, miksi vasta nyt. IFK on ollut juuttuneena sarjan pohjamutiin koko kauden eikä mitään pelillistä signaalia paremmasta ollut näkyvissä. Saarella jouduttiin pakon edessä miettimään, voidaanko sarjapaikan säilyttämiseksi tehdä vielä jotain ja mitä se jotain olisi. Tällaisessa tilanteessa oli odotettua, että vaihdetaan valmentajaa.

Duarten potkut eivät myöskään tulleet yllätyksenä sen jälkeen, kun AC Oulu ja Duarte julkistivat, ettei erinomaista työtä tehnyt portugalilainen käytä sopimuksessaan olevaan optiota koskien ensi kautta.

Se on oma tarinansa, miksi Duarte päätti olla käyttämättä optiota, mutta tällaisissa tapauksissa käy usein niin, että lähtö aikaistuu – aivan, kuten Duarten edeltäjän Jyrki Aholan kohdalla kävi kaksi vuotta sitten. Silloin Ahola vihelsi itse pelin poikki, kun selvisi, ettei seura jatka hänen sopimustaan kauden päätyttyä.

***

Valmentajien potkuissa on aina kysymys kahdesta toisiinsa liittyvästä asiasta – potkuista ja seuraajasta.

Siksi Maarianhaminassa ja Oulussa ollaan isojen ratkaisujen äärellä, kun molemmat seurat päättävät, kuka niitä jatkossa luotsaa. Loppukauden IFK:ta luotsaa Jimmy Wargh ja AC Oulua Rauno Ojanen ja Jussi-Pekka Savolainen.

IFK Mariehamn on monessa mielessä omalakinen seura, jonka liikkeitä on mahdoton ennakoida. Uusi valmentaja saattaa tulla Suomesta tai Ruotsista, hän voi olla moderni valmentaja tai joku jaripyykölä pienellä kirjoitettuna – ja eihän Pekka Lyyskikään ole lähellekään Roy Hodgsonin ikäluokkaa.

AC Oulun tilanne on sen sijaan moniulotteisempi ja siihen tiivistyy suomalaisen jalkapallon kannalta paljon suurempi kysymys kuin se, kuka joukkuetta jatkossa valmentaa.

AC Oulu on siinä mielessä tyypillinen suomalaisseura, että sen sisällä kohtaa kaksi erilaista maailmaa.

Toinen maailma on jalkapallon ammatti-ihmisten maailma, jota seurassa edusti Duarte sekä urheilutoimenjohtaja Markus Heikkinen.

Duarte on maailmankuulun portugalilaisen valmennuskoulutuksen ja valmennusideologian tuote, Heikkinen entinen ammattilaispelaaja, joka pelasi Suomen A-maajoukkueessa 61 maaottelua ja vuosikausia ulkomailla. Hän ehti nähdä vanhan- ja uuden liiton – ja viimeiset vuodet hän on katsonut jalkapalloa urheilujohtajan silmin.

Toisen maailman muodostavat AC Oulussa seuran puheenjohtaja Tomi Kaismo ja seuran johtokunta. Siinäkin maailmassa on varmasti omiensa alojensa ammattilaisia, mutta jalkapallon pelillisten kysymysten suhteen he ovat amatöörejä – paitsi omasta mielestään.

Siksi avainkysymys kuuluu, kumman maailman asiantuntemus ratkaisee sen, kuka AC Oulua valmentaa ja kumman ei?

Ei liene salaisuus, että ilman Makkosen jyrkkää vastustusta ja arvovaltaa AC Oulu olisi hyvinkin saattanut valita kaksi vuotta sitten Duarten sijasta Toni Korkeakunnaksen – ja nyt apuun olisi hälytetty kaupungin oma poika Juha Malinen. Kun Malinen ei AC Oulun paikkaa saanut, hän meni loppukaudeksi toiselle puolelle Suomea.

***

Se, onnistuvatko AC Oulu ja IFK Mairehamn valmentajavalinnoissaan, on yksi asia. Toinen asia on paljon vakavampi. Siinä kysymys tiivistyy siihen, millaisella ammattitaidolla ja ymmärryksellä suomalaisia jalkapalloseuroja tällä hetkellä ja tulevaisuudessa johdetaan.

En yhtään väheksy, etteikö tukkukauppias olisi omalla alallaan ammattilainen ja etteikö hallitusten jäsenillä voisi olla arvokasta osaamista taloudellisissa, markkinoinnillisissa ja muissa seuratoimintaan liittyvissä asioissa, mutta pidän sitä vaarallisena, jos tällaiset ihmiset kuvittelevat, että tukkukaupassa hankittu ammattitaito tekee hänestä ammattilaisen myös pelillisissä asioissa.

Pelkään pahoin, että tämä ristiriita ymmärretään vain harvassa suomalaisessa seurassa – ja niissäkin varsin heikosti. Eipä silti, että tilanne olisi yhtään sen parempi maailmallakaan, kuten esimerkiksi Chelsean lahjakas sählääminen on osoittanut

Kun ammatti-ihmisten ja amatöörien maailmat kohtaavat, silloin arkisissakin tulee helposti kitkaa ja yhteentörmäyksiä.

AC Oulu, KTP, IFK Mariehamn! Check the odds for teams in the spotlight and play at Stake.com – in Finnish!

Voin hyvin kuvitella, että esimerkiksi Duarte väsyi siihen, ettei jaksanut väitellä enää jalkapalloamatöörien kanssa siitä, mitä seurassa olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä tai millaiset syy- ja seuraussuhteet pelin sisällä ja harjoituksissa vaikuttavat toisiinsa ja miten niitä pitää ja voidaan mitata ja analysoida.

En olisi yllättänyt myöskään siitä, että samoista syistä aidan toisella puolella Duartea – aivan kuten Leppälahteakin – olisi pidetty raskaana ja joustamattomana päävalmentajana ja syyllisenä siihen, jos seuran sisällä oli ristivetoa.

Mutta mitä Duarten ja Leppälahden olisi pitänyt tehdä?

Kuunnellako amatöörejä?

***

Tässä asiassa on turha syyllistää yksin jalkapalloseurojen johtoportaita. Myös suuri osa suomalaisista jalkapallon seuraajista on samalla tavalla pelin ja pelillisten kysymysten suhteen amatöörejä.

Jokaisella kannattajalla on toki oikeus mielipiteisiinsä, mutta vaarana on, että jos emme tiedosta heikkoa ymmärrystämme jalkapalloilullisissa ja pelillisissä kysymyksissä, miten me voimme oppia uutta ja kehittyä?

Otan esimerkin:

Suomessa on ollut muotia haukkua ja pilkata ”v*** pimputtelijoiksi” Mika Lehkosuon, Simo Valakarin, Vesa Vasaran ja viimeisimpänä Duarten ja Leppälahden kaltaisia valmentajia. Niin ovat tehneet jopa toiset valmentajat tavallisista kannattajista puhumattakaan.

Näille pimputteluheitoille on helppo nauraa, mutta miksi me emme naura silloin yhtä makeasti Pep Guardiolan, Jürgen Kloppin ja Mikel Artetan kaltaisille valmentajille, koska hekin ovat näitä ”v*** pimputtelijoita” ja lehkosoiden, valakarien, vasaroiden, duartejen ja leppälahtien ideologisia oppi-isiä?

Nyt me sen sijaan kumaramme mieluummin korkeakunnaksia ja malisia ja heidän sattumajalkapalloaan – ja olemme siitä jopa ylpeitä.