Ristomatti Hakola ja Joni Mäki onnistuivat MM-hiihtojen parisprintissä täydellisesti.

Kisa oli melkoista kohellusta: haastavat lumiolosuhteet, ruuhkaiseksi porukan kasannut reitti, hieman liian täyteen pakatut erät…Kaikki se johti niin miesten kuin naistenkin parikisat sekamelskaan, jota ennakoimme näiden MM-kisojen erityispiirteeksi jo ennen kisoja.

Parisprinttien päivä oli kaatumisten, kolareiden ja välinerikkojen sekamelskaa, että hieman alkaa jo askarruttaa onko tässä kisamuodossa enää yhtään mitään järkeä.

Joku voi tietysti väittää, että saadaan yleisölle viihdettä, mutta vastaavasti voi kyllä kysyä, että kannattaako huippu-urheilua uhrata ihan mihin tahansa pelkän halpahintaisen viihdekikkailun vuoksi?

Mutta vähät siitä, näillä kisamuodoilla mennään, ja tällä kertaa juuri suomalaiset onnistuivat tuurilla, taidolla ja pelisilmällä kikkailemaan itsensä aivan ominaisuuksiensa mukaiseen maksimisuoritukseen. Olkoonkin, että Joni Mäen kaatuminen karsinnassa oli viedä jatkopaikan – ja olisi luultavasti vienytkin, ellei myös brittien kokonaisaikaa olisi kasvattanut vastaavanlainen kompurointi.

Myös finaalissa Mäki oli vähällä kolaroida itsensä kumoon juuri ennen vaihtoa, jonka jälkeen hiihdettiin viestin kannalta erittäin ratkaiseva osuus. Kun hän pysyi pystyssä, Ristomatti Hakola pääsi omalle osuudelleen hyvässä paikassa, sai koneensa käyntiin optimaalisesti ja päätyi lopulta suorittamaan finaalissa koko arvokisauransa ylivoimaisesti parhaan ja fiksuimman hiihdon.

Oikeastaan juuri Hakolan suoritus oli tänään olennaisinta. Vihdoinkin hän sai itsestään jotakin erityistä irti juuri siinä paikassa, missä pitikin saada. Kokemuksella voi olla Hakolan uran jatkon kannalta äärimmäisen iso, jopa dramaattinen, merkitys.

Myös se, että Joni Mäki pystyi kaiken koheltelunsa jälkeenkin hiihtämään kisan ratkaisuhetkillä niin kylmästi ja terävästi kuin hän teki, on iso asia uran jatkon kannalta. Juuri tässä uravaiheessa pitäisi saada niitä henkisiä kokemuksia, joiden avulla opitaan ottamaan ote aidon huipputason saavutuksista.

Ja juuri nyt Suomessa ei ole ketään muuta hiihtäjää, joka Mäen ikäisenä on ottamassa itselleen niitä kehityskokemuksia, joita aidoksi huipuksi hamuavan pitää juuri tässä iässä ottaa.

Tuuria, taitoa ja luistava huoltotiimi

Tämän päivän kisa oli romuralli, jossa pärjätäkseen piti olla oikeassa kohdassa onnekas. Suomalaisilla kävi se tuuri mikä nyt tarvittiin.

Mutta mitalin ja siinä tarvitun tuuritekijän ohella kannattaa havaita itse hiihtosuoritus. Molemmat hiihtäjät ottivat ison askeleen urallaan eteenpäin, saivat kokemuksen siitä, että arvokisaoloissakin voi hiihtää omien ominaisuuksien mukaisen parhaan mahdollisen hiihdon.

Lisäksi saatiin näyttö siitä, että yhdessä asiassa suomalainen hiihto tuottaa edelleen maailman absoluuttista huippulaatua: huoltotiimin osaamisessa.

Tämä mitali ei vielä muuta mihinkään sitä huolestuttavaa perusnäkymää, mikä suomalaisessa maastohiihdossa juuri nyt vallitsee. 2020-luvun menestyjäehdokkaita ei montaa ole.

Mutta pientä toivoa on yksittäisiin valopilkkuihin, kun huoltotiimi pitää tasonsa ja kun löytyy yksittäisiä hiihtäjiä, jotka osaavat hyödyntää yksittäisen kisapäivän erikoisolosuhteissa oman osaamisensa maksimaalisesti.

Tuuriakin tarvitaan, kun näillä eväillä yritetään. Toki. Mutta tuurikaan ei auta, jos ei osata edes hetkellisissä erikoistilanteissa nousta tasoille, joissa pieni tuurinpotku nostaa mitaliin kiinni.

Kaiken tämän voisikin nivoa yhteen seuraavasti: tätä mitalia on hiihtoporukoissa syytä juhlia, monestakin syystä.

Tämä on iso mitali Joni Mäelle ja Ristomatti Hakolalla henkilökohtaisesti, tämä on iso apu suomalaisen maastohiihdon uskottavuudelle huippu-urheilun tuottajana.

Mutta tätä mitalia on syytä juhlia myös siksi, että nykyisten realiteettien vallitessa, näitä erikoiskisoja, joissa suomalainenkin voi nousta mitalitasolle, on tarjolla yhä vähemmän.

Tätä herkkua ei lähivuosina liian usein tarjolle tule.