Samuli Samuelsson ja Annimari Korte ovat nostaneet tällä viikolla yleisurheilun kuumaksi keskustelunaiheeksi sosiaalisessa mediassa. Samuli Samuelsson antoi keskustelulle osaltaan kierroksia (tyhmän)rohkealla ulostulolla Instagramissa, kuinka hyvä tulos ei riitä sponsorin saamiseksi. Samuelssonilla oli 2000 seuraajaa ja sponsori halusi – oikeutetusti – vähintään 10 000 seuraajaa.

Kyse on toki urheilusta, jossa tuloksen pitääkin vaikuttaa, sillä ilman ilman tulosta urheilija ei ole kiinnostava. Mutta onko sponsorin oltava vain hyväntekijä, joka maksaa siitä, että urheilija saa urheilla, ja sponsori saa logon näkyviin ja laittaa kädet ristiin, että menestystä ja näkyvyyttä tulee ja rahoille sitä kautta vastinetta?

Maailma on muuttunut ja urheilusponsorointi siinä mukana, hyvä niin. Se on mennyt parempaan suuntaan. Sponsorin näkökulmasta urheilijan tukeminen on tullut paljon kiinnostavammaksi, kiitos sosiaalisen median.

Toimivan parisuhteen kaava on keskinäinen kunnioitus, luottamus sekä yhteinen suunta ja tavoite. Se on myös toimivan sponsorisuhteen kaava. Jos suhteessa vain toinen antaa ja tekee kaiken työn, mitä sille toiselle osapuolelle jää? Jos urheilija ottaa, mutta ei anna, kuuluuko sponsorin olla tyytyväinen, koska juuri tuo urheilija oli niin suopea, että halusi juuri meidät sponsoriksi ja saimme sen logon paitaan. Parisuhteessakin tuli sormus sormeen, mutta ei mitään muuta. Ollako tyytyväinen?

Ymmärrä myös sponsoria!

Molempien osapuolten pitää kunnioittaa toisiaan sopimusta tehdessä ja noudattaessa. Urheilijan pitää osata vetää raja siihen, mitä pystyy tekemään, etteivät treenaaminen ja urheilusuoritukset kärsi. Sponsorin pitää ymmärtää, että urheilijan pääasiallinen tehtävä on urheilla, ei tanssia sponsorin pillin tahtiin.

Urheilijan pitää ymmärtää, että sponsori tekee liiketoimintaa ja urheilijan kanssa tehdyn yhteistyön pitää saada jotain liikehdintää aikaiseksi heidän asiakaskunnassaan.

Molempien pitää luottaa toisiinsa, molemmilla pitää olla samat arvot ja sama tavoite. Parhaimmillaan urheilusponsorointi on parasta markkinointia. Some tarjoaa oivan kanavan siihen ja urheilijallekin mahtavan mahdollisuuden kerätä rahoitusta omaan urheiluun.

Mutta myös urheilijan pitää kunnioittaa omaa sponsoriaan ja mahdollisia sponsoreita. Ensimmäisestä kieltävästä vastauksesta ja vastamäestä ei pitäisi nakella niskoja ja suuttua, vaikka ”oon käyttänyt teidän tuotteita jo pitkään”.

Kuka vaan kuluttaja voi tällä periaatteella vaatia ilmaisia tuotteita, kun ”olen teidän hyvä asiakas”.

Persoona peliin!

Urheilijalle haastavaksi kuvion tekee, että pitäisi olla myös personallisuutta, jotta on kiinnostava myös seuraajien, ihan tavallisten kansalaisten mielestä. Pitäisi laittaa oma persoona peliin ja kertoa, kuinka treeni kulkee, myös niinä vaikeina hetkinä.

Pelkkä tulos kentällä ja olemassa olo sosiaalisessa mediassa eivät riitä. Eihän kai kukaan työnantajakaan maksa siitä, että saavutaan työpaikalle. Palkan eteen pitäisi tehdä jotain työtäkin.

Sponsorin näkökulmasta se urheilullinen tulos ei riitä vastineeksi rahalle. Eikä pidäkään riittää. Mutta se on tekijä, millä urheilija saa sponsorin kiinnostumaan itsestään. Ja sen suuren yleisön, joka häntä seuraa, joiden takia sponsori kiinnostuu laittamaan rahaa yhteistyöhön ja tukemaan urheilijaa.

Urheilijan pitää pystyä miettimään valmiiksi mitä tarjoaa kumppanilleen. Näkyvyyttä omissa kanavissa, kumppanpäiviä ja kumppaneiden asiakkaita katsomaan treenejä ja kisoja. Kumppanin mainoskuvauksiin osallistumista. Mielikuvitus taitaa vaan olla rajana ja se, mikä tuntuu itselle luontevalta.

Suomessa on monta esimerkkiä, kuinka tehdään hyvin asioita kumppanin kanssa, katsokaa vaikka kaikkia Suomen huippunaisaitureita. Luontevia yhteistyökampanjoita ja juuri näille urheilijoille sopivia kumppaneita. Ja tietämättä sen tarkemmin, veikkaan, että myös tyytyväisiä sponsoreita ja urheilijoita.

Kuuluuko urheilijan sitten itse osata olla myyjä ja some-asiantuntija? Vai olisiko sellaisille urheilumanagereille enemmän tilausta tässä maassa? Voi olla, mutta sponsoroinnissa on kuitenkin olennaista, että urheilija pystyy itse aidosti seisomaan niiden firmojen arvojen takana, joita hänen paidassaan on logoina ja joiden kanssa tekee somessa kampanjoita. Ainakin jos sponsorisuhteesta haluaa saada jotain tulosta irti. Nykyurheilijan osaamiseen pitää kuulua myös sosiaalisen median käyttö.

Ja se tärkein ajatus, joka ehkä on monelta urheilijalta unohtunut: sosiaalisen median kanaviin pitää tarjota kiinnostavaa sisältöä säännöllisesti, jotta saa seuraajia, joiden avulla saa sponsoreita. Samuli Samuelsson sai toki nyt omalla ulostulollaan kerralla seuraajamäärän kuntoon, Seuraajia on nyt 22 000, mutta mutta jää nähtäväksi, kuinka hän jatkossa palkitsee seuraajansa, kuten minut: treenamalla piilossa ja tulemalla välillä kisoihin vai kertomalla omasta treenistä ja fiiliksistä useammin kuin kerran kuukaudessa, kuten hän on tehnyt tähän asti?

Toivottavasti tarjoamalla kiinnostavaa sisältöä ja olemalla kiinnostava niin sponsorin kuin seuraajankin mielestä. Kuusi kuvaa puolessa vuodessa ei riitä. Ei seuraajille, eikä sponsoreille. Nyt tarvitaan tekoja myös sosiaalisen median puolella, eikä vain ihmettelyä, että miten joku voi vaatia 10 000 seuraajaa, jotta yhteistyö alkaisi kiinnostaa.

Kirjoittaja on MM-tason aikuisurheilija ja markkinoinnin ammattilainen, joka vastaa Elmo Median digiliiketoiminnasta.