Miesten ja naisten Superpesis- ja Ykköspesis-seurat kokoontuvat viikonloppuna miettimään suuria ja pieniä kysymyksiä Huippuseurojen kehityspäiville Tallinnaan. Agendalla ovat varmaankin vedonlyöntimarkkinan tulevaisuus, yhteistyö- ja mediasopimukset, lisenssikysymykset ja sarjasopimus.

Tilaisuuden veturina on Superpesis Oy, joka kaivettiin ylös haudasta kaksi vuotta sitten johtamaan ja organisoimaan huippupesäpalloa.

Kahdessa vuodessa on saatu paljon hyvää aikaa.

Miesten Superpesiksen ja Ykköspesiksen joukkuemäärä on saatu pudotettua terveemmälle pohjalle – 12 joukkueeksi. Myös naisten Superissa pelaa tulevalla kaudella 12 joukkuetta.

Muutenkin huippupesäpallon taakse on saatu positiivista tuulta ja paljon puhuttua pöhinää. Valtakunnan medioissa on nähty tänä talvena jopa sivun kokoisia mainoksia TalviSuperpesiksen alkamista.

Myös TalviSuperpesis itsessään on ollut hyvä uudistus, vaikka kysymys ei olekaan niin radikaalista uudistuksesta kuin on hehkutettu.

Lisäksi pesäpallossa on tapahtumassa muitakin positiivisia asioita. Yksi merkittävimmistä asioista on Puna-Mustien nousu ja sitä kautta Helsingin paluu ennemmin tai myöhemmin Superpesis-kartalle.

Vaikka PuMu hankkikin syksyllä keulakuvakseen Juha Puhtimäen, PuMun suunnitelmat ovat pitkäjänteisiä ja maltillisia. Uutta Mansea Helsinkiin ei olla tekemässä – pikemmin uuden vuosituhannen PuMua.

***

Kaiken hyvän ja positiivisen kehityksen takana on kuitenkin synkeitä pilviä. Osa ongelmista on näkynyt jo julkisuudessa – ja osasta saa kuvan kuuntelemalla seurajohtajia ja pesäpallon arjen tekijöitä.

Viime kautta varjostivat ennen muuta taloushuolet. Seinäjoen JymyJussit jouduttiin sulkemaan maksurästien vuoksi Superpesiksestä kesken kauden ja Pattijoen Urheilijat oli hilkulla jättää kauden kesken juhannuksena.

Ongelmat eivät ole kadonneet kesän jälkeen minnekään. Hyvinkään Tahko kertoi avoimesti taloushaasteistaan syksyllä, mutta sama ongelma vaivaa käytännössä kaikkia miesten Superpesis-seuroja, myös kärkiseuroja. Erona on lähinnä vain se, että osalla seuroista mesenaatit kuittaavat tappiot ja meno jatkuu entisellään.

***

Seuroja taloutta rasittavat yleisen taloudellisen tilanteen lisäksi etenkin kohonneet pelaajapalkkiot.

Huippupelaajien palkkiot ovat nousseet jopa 70 000 euroon kaudessa, mikä on nostanut samassa suhteessa muitakin pelaajapalkkioita. Nyt myös keskitason ja hieman sitä paremmat pelaajat vaativat 30 000 – 40 000 euron palkkioita kaudessa.

Menestystä janoavat seurat ovat haastavassa tilanteessa. Jos ne aikovat pysyä massiseurojen – lähinnä Mansen ja Joensuun – tarjouskilpailuissa mukana, niiden on maksettava itsensä kipeiksi tai luovuttava pitkin hampain syömähampaistaan.

Sotkamon Jymyn kaksi peräkkäistä mestaruutta osoittavat, että kilpailussa voi pysyä mukana myös omien junioreiden ja maltillisten hankintojen voimalla, mutta helppoa se ei ole eikä Sotkamokaan kestä loputtomasti Aapo Komulaisen tasoisten pelaajien menettämistä.

Eikä ongelma koske vain miespesäpalloa. Sama ilmiö on nostamassa päätään myös naispesäpallossa. Pelaajia ei enää saada houkuteltua pelkillä opiskelu- ja työpaikoilla, vaan heille on alettu maksaa pesäpallon pelaamisesta nimellisten korvausten sijasta tuntuvia korvauksia.

Kehitys on looginen ja ymmärrettävä, ja naispelaajat ansaitsevat palkkionsa siinä missä miehetkin.

Haaste on kuitenkin sama kuin miesten puolella: Miten hyvin naisten seurat ovat varautuneet pelaajapalkkioiden nousuun – ja miten kehitykseen reagoidaan niissä seuroissa, joissa on sekä miesten että naisten joukkue kahdella korkeimmalla sarjatasolla?

Pelaajapalkkioiden nousua ei ole tähän mennessä juurikaan hillitty, muttei se olisi myöskään mahdotonta. Jalkapallossa ja pohjoisamerikkalaisessa ammattilaisurheilussa rahalla rellestämiselle on saatu realistiset ja toimivat rajoitukset, ja sama olisi mahdollista myös pesäpallossa, jos vain tahtoa löytyisi.

***

Taloushaasteiden lisäksi toinen iso kysymys, joka kaivertaa seurajohtajien mieliä, on Superpesis Oy:n konkreettinen tuki ja apu seuroille.

Monet seurajohtajat muistuttavat, että Superpesis Oy perustettiin kehittämään ja tukemaan ennen muuta huippuseurojen toimintaa, sillä ilman huippuseuroja ei olisi myöskään Superpesistä. Nyt Superpesis Oy on kuitenkin kentältä tulevan kritiikin mukaan keskittynyt lähinnä vain oman toimintansa kehittämiseen, mutta seurat ovat jääneet enemmän tai vähemmän heitteille.

On siis käynyt klassinen kuperkeikka, jossa hyvästä tarkoituksesta on tullut itsetarkoitus.

On myös hyvä kysymys, kaipaisiko Superpesis Oy kahden toimintavuotensa jälkeen lisää ulkopuolisia silmiä ja näkijöitä. Tällöin suurten strategisten kysymysten – kuten yhteistyösopimusten ja vedonlyöntimarkkinan vapautumisen – hoitaminen ja seurojen auttaminen arjen ongelmissa voitaisiin organisoida siten, että Superpesis Oy:n aika riittäisi molempiin.

***

Myös Superpesis Oy:n ja Pesäpalloliiton keskinäistä työnjakoa voitaisiin tarkentaa.

Superpesis Oy vastaa jo nyt huippupesäpallosta ja sen menestymisestä, joten olisi loogista, että Pesäpalloliiton tärkeimpänä tehtävänä – kilpailutoiminnan organisoimisen ja sääntöjen määrittelyn lisäksi – olisi koko lajin elinvoimaisuuden turvaaminen.

Yksi huolestuttava lajitasonkysymys on pesäpalloseurojen tilanne. Pelaajia riittää kyllä, mutta miten kauan riittää toimivia seuroja?

Länsi-Suomessa ongelmaa ei vielä ole, mutta Haminasta Sotkamoon ulottuvalla Itä-Suomen lohkolla on tällä hetkellä vain kymmenkunta seuraa, joilla on miesten tai naisten joukkue Suomensarjassa tai sitä korkeammalla sarjatasolla.

***

Tällaiset viikonlopun kaltaiset seuratapahtumat ovat tärkeitä ja tarpeellisia tapahtumia, mutta vain, jos niissä kuullaan aidosti seurojen ääntä ja niiden ongelmia – ja ongelmiin ja haasteisiin myös reagoidaan.