Jalkapalloilijoita jaetaan monenlaisiin kategorioihin. On parhaita pelaajia, surkeita pelaajia, upeita hankintoja, floppihankintoja, nuoria lupauksia – ties mitä.

Yksi harvinaisempi jakolinja jakaa pelaajat vihattuihin ja rakastettuihin pelaajiin. Sen äärimuoto on pelaajat, joita myös omat kannattajat vihaavat.

Tällaiselle epäkiitolliselle jalustalle on joutunut lukuisia loistavia pelaajia. PSG:n fanit vihaavat Lionel Messiä ja Neymaria, Manchester Unitedin kannattajat sylkevät David Beckhamin ja Real Madridin Gareth Balen muiston päälle, Arsenalissa kirotaan Robin van Persien nimeä ja Interin kannattajat eivät koskaan sano mitään kaunista Mauro Icardista.

Kysymys on joskus – kuten Messin, Neymarin ja Balen tapauksissa – siitä, etteivät tähtitieteellistä palkkaa nostavat pelaajat vastanneet odotuksiin pelikentällä. Beckham ja van Persie kirottiin siksi, että hylkäsivät omansa ja siirtyivät toiseen suurseuraan – Beckham Real Madridiin ja van Persie Manchester Unitediin. Icardi arvosteli kirjassaan Interin ultria ja sanoi haluavansa palkata heidän peräänsä salamurhaajan – sekä siksi, että hän meni naimisiin entisen seuratoverinsa vaimon kanssa.

Tottenhamista Los Angeles FC:hen siirtyvän Son Heung-minin kohdalla ei tarvitse kysyä, kummalle puolelle jakolinjaa 33-vuotias eteläkorealaispelaaja kuuluu.

Hän ei ole vain rakastettu jalkapalloilija omiensa keskuudessa. Häntä rakastetaan maailmanlaajuisesti – ja myös muissa seuroissa. Jopa ikoninen Arsenalin kannattaja Piers Morgan tunnusti julkisesti rakkautensa Sonia kohtaan:

”Paras kohteliaisuuteni Sonista on, että olisin rakastanut nähdä hänen pelaavan Arsenalissa, mutta valitettavasti minun on herjattava häntä Spurs-ikonina”, hän kirjoitti X:ssä.

***

Son on kaikilla mittareilla mitattuna loistava jalkapalloilija.

Hän pelasi Tottenhamissa kymmenen kauden aikana yhteensä 454 ottelua, teki niissä 173 maalia ja antoi 101 maalisyöttöä.

Kaudella 2021-2022 Harry Kanella oli heikompi kausi, sillä hän teki 37 sarjaottelussa ”vain” 17 maalia. Son kuitenkin nosti päätään ja iski 23 liigamaalia, millä hän voitti Valioliigan maalintekijätilaston yhdessä Liverpoolin Mohamed Salahin kanssa.

Son täytti heinäkuussa 33 vuotta ja monet olivat sitä mieltä, että ikä alkoi näkyä hänen pelaamisessaan päättyneellä kaudella. Ehkä alkoi, mutta tilastot olivat eri mieltä.

Son loi kauden aikana 90 minuuttia kohden viidenneksi eniten maalipaikkoja koko Valioliigassa – 0,68.

Spursin kausi oli äärimmäisen vaikea, mutta Sonin vaikutus näkyi Spursin voittosarakkeessa. Kun hän oli avauksessa, Tottenham voitti 24 prosenttia otteluista – mikä sekin oli toki surkea lukema Tottenhamin kokoiselle seuralle –, mutta kun Son ei ollut avauksessa, Tottenham voitti vain 7 prosenttia otteluistaan.

***

Se, että Sonia rakastetaan, ei selity pelkästään hänen loistavilla tilastoillaan tai hänen peliesityksillään kentällä.

Son on pelitaitojensa lisäksi poikkeuksellinen persoona. Valoa ympärilleen säteilevä positiivisuuden ja hyväntuulisuden suurlähettiläs.

Kaikki muistavat ne häkellyttävät kuvat, kun Sonin taklaus mursi Evertonin Andre Gomesin nilkan. Son purskahti itkemään – ei siksi, että hänet ajettiin ulos, vaan siksi, kuinka pahoillaan hän oli tapahtuneesta.

Yhdessä ottelussa noin kymmenenvuotias poika juoksi kentälle. Vartijat saivat hänet kiinni ja kun häntä oltiin taluttamassa kentältä, Son tuli lohduttamaan itkevää poikaa ja saattamaan hänet pois kentältä. Lisäksi Son riisui pelipaitansa ja antoi tämän pojalle.

Jalkapallossa on säännöt, mitä pelissä saa tehdä ja mitä ei. Sen lisäksi on kirjoittamattomat säännöt. Niihin kuuluu näkymätön kunniakoodi, jonka noudattaminen jakaa pelaajat hyviin ja pahoihin pelaajiin. Niihin, joita jalkapallomaailma rakastaa ja niihin, joita se vihaa.

Gomesin ja itkevän pikkupojan tapaukset kertovat siitä, millainen kunniakoodi Sonilla on jalkapalloilijana. Siksi häntä rakastetaan ja arvostetaan – jopa vihollisleirissä.

***

Sonin upeassa tarinassa on myös toinen ulottuvuus – se, miten hän on omien peliesitysten ja oman valoisan luonteensa kautta vaikuttanut aasialaisten pelaajien arvostukseen englantilaisessa jalkapallossa.

Englantilaisessa jalkapallossa elettiin monessa asiassa 1990- ja 2000-luvulle saakka liituaikakaudella.

Aasialaisten jalkapalloilijoiden kannalta ongelmana olivat rasismi ja rasistiset stereotypiat. Suurin osa englantilaisissa ammattilaisseuroissa työskennelleistä juniorivalmentajista oli työväenluokkaisia entisiä brittipelaajia, niitä kuuluisia kaiken potkijoita. Heidän arvomaailmassaan aasialaiset olivat pakeja, joilta puuttui fyysinen kovuus pelata jalkapalloa.

Siksi englantilaisessa jalkapallossa ei ollut tilaa aasialaisille pelaajille. Vielä 1990-luvulla Valioliigaan asti nousi vain yksittäisiä Jimmy Carterin ja Robert Rosarion kaltaisia aasialaistaustaisia pelaajia.

Tilanne on parantunut sen jälkeen, mutta vain osittain. Beckettiin yliopistossa Leedsissä työskentelevä tohtori Dan Kilvington arvioi huhtikuussa järjestetyssä Britannian sosiologiyhdistyksen vuosittaisessa seminaarissa, että maan 3700 ammattilaisjalkapalloilijasta vain 22 on Englannissa ja Walesissa kasvaneita aasialaistaustaisia pelaajia, vaikka koko väestössä heidän osuutensa on viisi prosenttia.

***

Sonin tarinasta löytyy myös mielenkiintoinen Suomi-yhteys.

Son aloitti ammattilaisuransa 18-vuotiaana saksalaisessa HSV:ssä. Sieltä hän siirtyi kesällä 2013 Bayer Leverkuseniin, jota valmensi muuan Sami Hyypiä.

Alku oli tahmea, mutta marraskuussa 2013 Son latasi uransa ensimmäisen hattutempun Bundesliigassa.

Kiitoksensa hän osoitti ”valmentaja Hyypiälle”, joka oli käskenyt hänen ottaa asiat rennosti eikä ottaa turhia paineita avauskaudellaan Leverkusenissa.