Sotkamon mestaruuden takana on syvempiä virtoja kuin Mansen yhden ottelun virheet
Sotkamon Jymy voitti seurahistoriansa 21. Suomen mestaruuden. Pekka Arffman avaa, mikä Jymyn ja Mansen finaalisarjan ratkaisi.
@JukkaRonka
Sotkamo voitti seurahistoriansa 21. Suomen mestaruuden kaatamalla kolmannessa finaalissa Tampereella Mansen 2-0 (5-4, 1-0). Pekka, käydään ensin läpi tämä kolmas finaali. Mihin se ratkesi?
Nämä kaikki kolme finaalia olivat kaikki omalla tavalla erikoisia. Kahdessa ensimmäisessä Manse hallitse selvästi ottelua, kunnes Sotkamo tuli lopussa takaa ohi.
Nyt Sotkamo pelasi ensimmäisellä jaksolla selvästi parasta sisäpeliä tässä sarjassa.
Oli kova temppu parantaa sisäpeliään, kun ottaa huomioon, miten rankasta avausjaksolla satoi. Tätä taustaa vasten 12 kolmostilannetta ja viisi lyötyä juoksua olivat kovia lukemia.
Toisella jaksolla tilanne sitten muuttui. Sotkamo sai vain yhden kolmostilanteen ja sekin tuli harhaheitolle, kuten tuli myös Elmeri Purmosen tuoma jakson ainoa juoksu. Kärkilyöntejä Sotkamo sai toisella jaksolla seitsemän. Vaikka Jymy pelasikin vain kolme sisävuoroa, lukemat olivat vaatimattomia, mutta ne riittivät.
Manselle jäi koko ottelusarjassa paljon jossiteltavaa. Vaikka Sotkamo pelasikin tänään finaalisarjan parhaan pelinsä, Manse voi katsoa peiliin, miksi se hävisi ottelun.
Sotkamo teki ottelu kuusi juoksua, joista vain yksi, Roope Korhosen lyömä ottelun ensimmäinen juoksu, oli lyömällä lyöty juoksu. Kaikki muut viisi juoksua tulivat ulkokentän avustuksella.
Mansella oli ottelussa 12 kolmostilannetta, mutta mikä ratkaisevaa: Manse tuhri kolme kolmostilannetta siten, ettei etenijä lähtenyt kolmoselta, vaikka jokaisesta tilanteesta olisi todennäköisesti tullut juoksu. Se on sitten eri kysymys, oliko vika etenijässä, mailamiehessä tai merkissä, mutta Manse menetti joka tapauksessa kolme selvää juoksua.
Jokainen osaa laskea, että peli olisi saanut erilaisen käänteen, jos Mansen ulkokentällä olisi ollut parempi päivä ja etenijät eivät olisi jääneet kolmessa selvässä juoksutilanteessa kolmospesälle.
Mitä Manselta jäi puuttumaan, ettei se pystynyt muuttamaan otteluiden hallintaansa voitoiksi ja miksi sille tuli tässä kolmannessa finaalissa näin paljon virheitä?
Se on hyvä kysymys, johon vastaus löytyy ennen muuta henkiseltä puolelta. Mansellakin on Juha Puhtimäen ja Henri Puputin johdolla kylmähermoisia ratkaisijoita, mutta kaikki pelaajat eivät ole vielä hoituneet niin armottomiksi pelimiehiksi, että he kestäisivät kaikista kovimpien otteluiden paineita.
Yksi iso tekijä näissä finaaleissa oli se, ettei Mansen ykköskärki ja siinä ykkösenä ja kakkosena pelanneet Severi Tikkakoski ja Juuso Myllyniemi eivät olleet parhaimmillaan finaalisarjassa. Kun ykkönen ja kakkonen eivät kulkeneet, Manse hukkasi tässä finaalisarjassa osittain Elmeri Liedon ja Henri Puputin vahvuuden sisäpelissä.
Tänään Mansen ykköskärki oli avausjaksolla vahva, mutta toisella jaksolla sen peli alkoi sakata ottelun kriittisillä hetkillä. Kaiken lisäksi juuri Tikkakoski nukkui myös sen yhden selvän ja elintärkeän juoksun toisella jaksolla kolmospesällä. Tänään sellaisiin virheisiin ei olisi ollut varaa.
Manse on erittäin hyvä joukkue, vaikka se hävisi finaalisarjan suoraan kolmessa ottelussa. Marginaalit olivat todella pienet ja joukkueiden pelillinen ero olematon. Kysymys oli pitkälti siitä, että siinä missä Mansessa tietyn pelaajat eivät kestäneet otteluiden ratkaisupaikkoja, Sotkamon pelaajat kestivät.
Avasivat jo viikko sitten, mihin Sotkamon voittamisen kulttuuri perustuu ja miksi Jymyn juniorimylly tuottaa niin valmiita pelimiehiä, että heidät voidaan heittää heti kaikista kovimpiin paikkoihin ja he kestävät nämä paineet. Mutta jos katsot tämän kauden kaarta, niin mikä nosti Sotkamon repalaisen runkosarjan jälkeen Suomen mestariksi?
Tietenkin kaiken takana ja pohjana on vuosikymmenten aikana kehittynyt ja hioutunut jymyläinen pesäpallomylly ja kasvatuskulttuuri, jollaista esimerkiksi Tampereella ei vielä ymmärrettävästi ole.
Tähän myllyyn kuuluu oleellisena osana myös ymmärrys siitä, miten joukkue rakennetaan.
Kaikki kohisivat vuosi sitten Niko Korhosen lähdöstä Joensuuhun, mutta ei se Jymyn junaan hetkauttanut.
Ykköskärki on edelleen huippuluokkaa ja vaikka Jymy onkin pelannut tällä kaudella sisäpeliä valtaosin vain viidellä ensimmäisellä pelaajalla ja jokereille, sekin riitti Suomen mestaruutta.
Eikä Korhosen poissaolo ole näkynyt ulkopelissä yhtään sen enempää. Jymyn ulkokenttä on edelleen sellainen, että siinä käytännössä kaikki avainpelaajat ovat omien pelipaikkojensa parhaita tai ainakin TOP3-pelaajia.
Aapo Komulainen on sarjan TOP3-lukkari, Hannes Pekkinen aateloi varsinkin finaalipelien aikana tämän kauden parhaaksi etukenttäpelaajaksi koko sarjassa, Kalle Kuosmasesta on Jymyn ulkopelin johtava pelaaja ja pelipaikkansa ylin aatelinen, ja onhan se hienoa, miten Sotkamo on hionut jopa Ville Kotrosta korvaamattoman osan nykyistä ulkopeliään.
Jere Vikstöm pelasi myös yhden uransa parhaista kausista polttolinjassa, vaikka häntäkin pidettiin pari vuotta sitten menneenä ulkopelaajana.
Jussi Korhonen ja Iivari Vihanto muodostavat Superin parhaan koppariparin.
Ja sitten ovat Huotarin veljekset, jotka ovat uusimpia esimerkkejä siitä, miten valmiit ja kovakanttisia pelaajia Jymyn juniorimylly tuottaa.
Samuel pelasi alkukauden lainalla JymyJusseissa ja hän ei juuri otsikoissa loistanut, mutta Jymyyn palattuaan tahti on ollut toinen. Tänäänkin hän löi kaksi juoksua ja teki ottelun kriittisillä hetkillä vuorenvarmoja kiinniottoja ja paloja jäätävällä rauhallisuudella, vaikka nuoempi Huotari on vasta 17-vuotias.
Myös pelinjohtaja Iiro Haimille ja koko valmennusryhmälle on annettava tämän kauden läpiviemisestä tunnustus.
Paineet olivat varsinkin Haimilla välillä varmasti kovat, mutta hän uskoi omaan tekemiseensä ja mitä pidemmälle kausi kypsyi, sitä selvemmin Haimin rohkea peli alkoi tuottaa tulosta.
Kysymys ei ollut vain yllätysotoista ja yllätysvienneistä, vaan samanlaisesta reagoinnista, josta Mikko Kuosmanen oli viime kaudella tunnettu. Jos otteluiden sisällä tai pidemmässä kaaressa asioihin piti reagoida ja niitä piti muuttaa, asioita myös muutettiin.
Tämä kausi piirsi ennen muuta upean kuvan siitä, mistä Jymy on tehty. Se on tehty kokonaisuudesta, jonka ytimessä ovat sotkamolainen pesäpallokulttuuri, juniorikasvatuksen korkea laatu, tinkimätön vaatimustaso ja työntekemisen moraali sekä syvällinen ymmärrys siitä, mitä menestyminen pesäpallossa vaatii – niin pelaajilta, joukkueelta kuin seuraorganisaatiolta.
Tämä kokonaisuus kantaa yli vaikeiden hetkien otteluiden sisällä, kausien aikana ja vuosikymmenten mittakaavassa.
Monet näkivät Sotkamon tulevaisuuden uhattuna, kun Toni Kohonen, Jani Komulainen, Antti Hartikainen, Rautiaisen veljekset ja Niilo Piiponniemi tulivat Jymy-uriensa päätepysäkeille, mutta sieltä se Jymy on tullut. Se on luonut nahkansa uudelleen ja voittanut 2020-luvun viidestä mestaruudesta kolme, ja nyt sillä on koossa niin nuori joukkue, että Jymy voi hallita pesäpallokenttiä vuosikausia eteenpäin.
Se ei tarkoita, että Jymy voittaisi vuosi toisensa jälkeen mestaruuden, mutta se on niin lähellä kärkeä, että se voi voittaa mestaruuden minä vuonna tahansa, vaikka se menettäisikin yhden tai kaksi avainpelaajansa.