Päätössummerin soitua Nokia-areenassa, Jukka Jalosen käsi nousi jälleen ilmaan yhden maailmanmestaruuden merkiksi.

Niissä kuvissa on jo niin paljon tuttua. Jalonen on päävalmentajan ominaisuudessa ollut voittamassa niin monta kertaa kultamitaleita, että jatkuvaan voittamiseen on alkanut jo lähes turtua.

Jalonen on murtanut niin monta lasikattoa Suomen jääkiekossa Leijonien päävalmentajana, että niiden äärelle on hyvä pysähtyä hetkeksi.

Hän on ensimmäinen suomalainen päävalmentaja, joka on voittanut Leijoniensa kanssa MM-kultaa. Nyt niitä on kolme. Sen lisäksi hän on vienyt Leijonat historialliseen olympiavoittoon ja nyt vielä voittanut kolmannen aikuisten MM-kultansa kotikisoissa.  Tämän kaiken kylkeen hän on voittanut alle 20-vuotiaiden MM-kultaa, senkin kotikisoissa.

Tuollainen voittokulku ei ole enää yllätys. Jalonen on päävalmentajana tuonut prosessinsa myötä Suomeen voittamisen kulttuurin, jota ei voi olla kukaan näkemättä. Onko se ollut aina kaikkein kauneinta? Ei. Onko siihen joskus tarvittu tuuria, kuten sunnuntai-iltana? Kyllä.

Joka tapauksessa takana on nimittäin täysin mykistävää dominointia kansainvälisissä arvoturnauksissa. Kun otetaan huomioon voitettu finaali Kanadaa vastaan, se oli Leijonille arvoturnauksissa MM-kisat ja olympialaiset mukaan lukien jo 29:s perättäinen ottelu vailla tappiota varsinaisella peliajalla.

Se on ennenkuulumaton saldo.

***

Nyt kun kulkee, on helppo unohtaa se ilmasto ja ilmapiiri Leijonien ympärillä mistä on lähdetty ja mihin on tultu. Miten vaikeaa huipulle on ollut päästä ja miten vaikeaa huipulla on myös pysyä.

Suomen miesten maajoukkueen nykyistä valtakautta saatetaan myöhemmin katsoa kaiholla, että miten tuolle tasolle myöhemmin – kun sitten joskus on vaikeampaa – on mahdollista päästä takaisin.

Monen mielestä monen Jalosen voittamien kultamitalien arvo eivät ole kuitenkaan olleet aivan huipussaan, sillä MM-turnauksissa tai olympiaturnauksissa kentällä eivät ole olleet kaikki parhaat pelaajat. Niin on, mutta ei ole ollut Suomellakaan.

Suomen arvokisavoittojen hahmoja eivät välttämättä ole kaikki Mikael Granlundin kaltaisia NHL-tähtihahmoja, vaan ne ovat Sakari Mannisen ja Marko Anttilan kaltaisia lähes tuntemattomuudesta kansan huulille nousseita pelaajia. Matkan varrella on pudonnut useita NHL-tähtien ryydittämiä joukkueita. Kuten nyt sunnuntaina Tampereella.

Leijonaidentiteetin takana on tämä puoliäreäkin hahmo, joka ei jaksa kuin keskittyä asiaan eikä naureskele tyhjänpäiväisyyksiä toimittajien kanssa. Siksi monen käsi on ollut puristuneena taskussa nyrkkiin odottaen sitä selkeää epäonnistumista. Sitä ei kuitenkaan ole tullut.

***

Menestystä ei kuitenkaan pidä aliarvostaa, sillä helpolla tämä menestys ei ole tullut.

Silti matkan varrella on aliarvostettu.

Oli aika, jolloin Jalosen pelitapaa arvostelivat maamme suurimmat NHL-tähdet joko julkisesti tai vähemmän julkisesti. Se on ollut monelle kiinaa tai eurotourin taktiikoita. Vancouverissakin ovet paukkuivat ja niistä lähdettiin maajoukkueura lopettaen.

Ja edelleenkin kuulee puhetta, että Suomen pelikään ei viihdyttäisi tarpeeksi, mutta täytyy olla melko sokea, jos ei näe tv-katsojamäärien ja lipunmyyntilukujenkin kautta, että leijonakiekko kiinnostaa ja myy paremmin kuin ehkä koskaan.

On arvosteltu MM-leirityksiä ja niiden pituutta, mutta ei ole täysin ymmärretty niiden funktiota ja merkitystä. Miten jokaiselle niissä mukana olleille pelaajille jää takaraivoon myöhemmin yhteisiä kokemuksia pelitavasta ja tavasta toimia maajoukkueessa.

On pohdittu, että kehittääkö tämä pelitapa pelaajia maailman huipulle. Se on makuasia, mutta se ei ole, että NHL:ssä omia joukkueitaan johtaa tällä hetkellä aivan poikkeuksellinen sukupolvi, joka on kasvanut suomalaisen omalaatuisen jääkiekon piirissä. Heitä on toinen toistaan parempien pelaajien joukko Sebastian Ahosta, Aleksander Barkovista ja Mikko Rantasesta alkaen.

Ei voi olla yhdistämättä näitä asioita siihen, että Jalonen on toiminut maajoukkueen päävalmentajanakin pitkään. Ja kun Suomen maajoukkue toimii myös kautta maan eräänlaisena esimerkkinä, Jalosen Leijonien merkitystä koko suomalaiseen jääkiekkoon ei voi väheksyä.

 

***

Suurin osa suomalaisista jääkiekon seuraajista seuraa eniten NHL:ää, Liigaa ja maajoukkuepelejä.

Niiden pohjalta tällä kaudella on jäänyt pohdittavaksi se, että pitäisikö hyvän valmentajan löydyttyä pitää siitä prosessista kiinni niin seura- kuin maajoukkuetasolla enemmän kuin perinteiset 2-4 kautta.

Kaksi perättäistä mestaruutta ja kolmatta havittelevan Tampa Bayn päävalmentaja Jon Cooper on toiminut joukkueen päävalmentajana vuodesta 2013 alkaen. Tapparassa Jussi Tapola ja Jukka Rautakorpi ovat keskenään vaihtaneet kapulaa päävalmentajina, mutta sama johdonmukaisuus on säilynyt. Myös Jalonen on Leijonissa toiminut pitkään yhteensä yhdeksän kautta kahdessa eri jaksossa.

Sattumaa tai ei, Tampa Bay on NHL:n suunnannäyttäjä, Tappara on sitä Liigassa ja Leijonat kansainvälisessä turnausjääkiekossa.

Pitkillä prosesseilla ja niiden johdonmukaisuudella on merkitystä.

***

Iso kysymys Jukka Jalosen kohdalla kuitenkin silti edelleen on se sama jota on niin moneen kertaan kysytty: Pärjäisikö hän NHL:ssä päävalmentajana.

Voidaan tietysti miettiä ulkojääkiekkoilullisia sivuseikkoja, mutta tässäkin MM-turnauksessa saatiin jälleen yksi vastaus siihen, että pitäisikö.

Jalonen ja viiden NHL-pelaajan Leijonat peittosi yksi kerrallaan pudotuspeleissä 23:lla kaudella NHL:ssä pää- tai apuvalmentajana toimineen Craig Ramsayn Slovakian, New York Rangersin entisen päävalmentajan David Quinnin USA:n (ja voitti myös alkusarjassa) ja myös 1274 NHL-ottelua runkosarjassa luotsanneen Claude Julienin täynnä NHL-pelaajia olleen Kanadan.

Vastaus kysymykseen voidaan kuitenkin saada vain yhdellä tavalla heiltä, joilla on valtaa asiasta päättää: Palkkaamalla Jukka Jalosen NHL:ään.