Me emme nähneet sitä silloin, me vain tunsimme sisällämme syvän vihlauksen. Muistutuksen siitä, kuinka kohtalo oli meitä suomalaisia jalkapallohulluja vuosikymmenten aikana kohdellut.

Me olimme uskoneet ja luottaneet yhä kiihtyvällä vimmalla Roy Hodgsonin maagiseen voimaan ja Kultaisen sukupolven viimeisiin suuriin loistonpäiviin, mutta tuona maaliskuisena iltana 2007 meidän uskomme alkoi murentua.

Kysymys ei ollut yhdestä ottelusta, eikä yhdestä tappiosta. Ei edes siitä, että tuo tappio tuli Suomen EM-karsintalohkon heikointa joukkuetta, Azerbaidzania, vastaan.

Kysymys oli siitä, millä tavalla tuo tappio tuli.

Jalkapallossa voidaan puhua kauniista jalkapallosta. Kauniista pelistä. Siitä, että hyökättäisiin torvet soiden ja jos kaaduttaisiin, kaaduttaisiin silloin saappaat jalassa.

Niin kuin soturit kaatuvat.

Mutta me olimme oppineet noissa EM-karsinnoissa, että jalkapallossa asioita voidaan ajatella toisellakin tavalla – ja sekin tapa voi olla yhtä kaunista kuin se paljon puhuttu kaunis peli.

Sen tavan oli meille opettanut suomalaisen jalkapallon suuri löytö norjalaisen vuonon pohjukasta, Roy Hodgson. Hodgson oli kertonut meille suomalaisille, että arvokisojen karsinnoissa on paljon tärkeämpikin asia kuin voitto – tappioiden välttäminen.

Hodgson oli laskenut, että jos Suomi pystyisi minimoimaan tappioiden määrän, sillä olisi realistinen mahdollisuus tehdä historiaa ja selviytyä vuoden 2008 EM-kisoihin.

Hodgsonin lähestymistavalle oli vahvat perusteet. Suomalaisen jalkapallon Kultaisen sukupolven parhaat vuodet oli hukattu Antti Muurisen surrealistisen päävalmentajakauden aikana, muta Hodgson laski, että jopa Jari Litmasen vanhoissa jaloissa oli vielä sen verran taikapölyä jäljellä, että kannatti yrittää.

Hodgsonin yritys tarkoitti käytännössä inhorealistista taktista lähestymistapaa. Hodgsonin ajattelun peruskivenä oli, että pallon alla olisi aina kahdeksan pelaajaa – ja kun pallo riistettäisiin, se pelattaisiin Litmaselle, jonka aivoissa ja maagisissa jaloissa asui Hodgsonin laskentakaavan tärkeimmät numerot.

Kohtalokas ilta

Hodgsonin alku maajoukkueen päävalmentajana ei ollut lupaava. Suomi oli pelannut ennen EM-karsintojen alkua Hodgsonin alaisuudessa seitsemän ottelua voittamatta niistä yhtään.

Suomessa oltiin vajottu ihmeelliseen hybriditilaan: suurin osa suomalaisista jalkapallohulluista oli huolissaan – mutta ne, joiden herkät varpaat ylimielinen ja itsetietoinen Hodgson oli ehtinyt jo talloa, olivat salaa iloissaan ja kuiskuttelivat meidän mediantekijöiden korvaan, että ”Kalkkunan päivät ovat luetut”.

Eivät olleet.

Kun Suomi voitti EM-karsintojen avausottelussa vieraskentällä Puolan 3–1, jalkapallo-Suomi heräsi uudenlaiseen toivoon. Se toivo ja siihen liittyvä unelmointi kestivät siihen saakka, kunnes tuli maaliskuun 28. päivä 2007 – ja sen päivän ilta.

Bakussa oli ollut päivällä keväisen lämpimät kymmenen astetta, mutta iltaa kohti tultaessa lämpömittarin lukemat olivat pudonneet nollan tuntumaan.

Olisi helppo sanoa, että tuossa viimassa karsikin mies voi jäätyä, jos hänellä ei ole riittävästi lämmintä yllä, mutta Roy Hodgson ei jäätynyt siksi, ettei hänellä ollut riittävästi lämmintä yllään.

Hän jäätyi sisältä – aivan samalla tavalla kun hän jäätyi yhdeksän vuotta myöhemmin EM-lopputurnauksessa Englannin maajoukkueen päävalmentajana pudotuspelivaiheen ensimmäisessä ottelussa Islantia vastaan.

On totta, että Hodgsonin ajattelu perustui tappioiden välttämiseen ja hän perusteli kaikkia ratkaisujaan omalla tappioiden välttämisen ideologiallaan, mutta oliko tuona iltana kysymys oikeasti ideologiasta vai siitä, että Hodgsonia ohjasi onnistumista enemmän epäonnistumisen pelko?

Vastaisin siihen kysymykseen, jos tietäisin vastauksen, mutta en tiedä, sillä kuka meistä suomalaisista oikeasti tuntee Roy Hodgsonin?

Veikkauksen entinen toimitusjohtaja Risto Nieminen oli todennäköisesti Hodgsonin läheisin suomalainen ystävä, mutta Nieminen ei lähde ystäviensä luonnetta analysoimaan, vaikka hänellä olisi varmasti siihenkin asiaan mielipide.

Siksi voin esittää vain kysymyksen: Kuinka kova ihminen Roy Hodgson oikeasti on?

Jäätynyt mies

On yksi asia ymmärtää jalkapalloa. Valmentaa sitä, organisoida pelaamista, valita joukkue, roolittaa pelaajat, rakentaa pelitapa ja johtaa prosesseja.

Toinen asia on se, miten millaisia ja ennen kaikkea miten kovia ratkaisuja valmentaja uskaltaa tehdä valmentaessaan joukkuetta. Uskaltaako hän tavoitella voittoa ja menestystä tekemällä sellaisia ääriratkaisuja, joilla hän laittaisi itsensä alttiiksi arvostelulle ja maineensa vaakalaudalle?

Eräs tunnettu englantilainen jalkapalloavalmentaja sanoin – ennen Englannin maajoukkueen päävalmentajaksi nimittämistään –, että Englannin maajoukkueen päävalmentajien pelaajavalintoja ohjaa aina yleinen mielipide ja ympäristön paine, koska he eivät halua ja uskalla tehdä yleisen mielipiteen vastaisia ratkaisuja, koska riskien lyödessä takaisin, heidän oma syyllisyytensä taakka olisi monin verroin suurempi kuin silloin, jos kaikki muutkin olisivat olleet valinnoista samaa mieltä.

Hodgsonin näytti Bakun illassa maaliskuussa juuri tuollaiselta päävalmentajalta.

Kukaan ei epäillyt hänen ymmärrystään jalkapallosta tai hänen taktista tietämystään, mutta noina toisen jakson synkeinä ja piinaavina hetkinä nousi esille kysymys, joka huusi kovalla äänellä, että herra jumala, miksi tuo mies ei reagoi mitenkään siihen, että Suomi on matkalla kohti maalitonta tasapeliä lohkon heikointa joukkuetta vastaan.

Suomelle olisi ollut tuona iltana kaikki mahdollisuudet täyteen kolmeen pisteeseen – mikä olisi ainakin teoreettisesti laskettuna tuonut Suomelle EM-kisapaikan –, mutta Hodgsonin ajattelua ohjasi voittamisen ja onnistumisen sijasta epäonnistumisen pelko. Kun Suomen olisi pitänyt nostaa riskitasoja ja hyökätä, Hodgson päätti kyyristellä ja välttää mieluummin tappion kuin hakea voittoa.

Lähellä vai kaukana?

Hodgson voi puolustautua sillä, että lähellä se oli – niin nuhjuinen maaliton tasapeli Bakussa kuin EM-kisapaikkakin, mutta elämässä kaikki ei mene aina suunnitelulla tavalla. Ei edes kyyristelijöiden ja pelkureiden elämässä.

Tuona iltana se tarkoitti Emin Imamalievia, tuntematonta azerbaidzhanilaista jalkapalloilijaa, joka vaihdosta kentälle päästyään teki ottelun ja uransa ainoan maajoukkuemaalin.

83 minuutin pelin jälkeen.

Siinä vaiheessa Hodgson uskalsi olla rohkea ja heittää ottelun vaihdossa värjötelleet Shefki Kuqi ja Mikael Forssell Suomen kärkeen – mutta vahinko oli jo tapahtunut.

En käyttänyt ilmaisia, että paska oli siinä vaiheessa jo housussa, sillä sanavalinta väheksyisi Hodgsonin ammattitaitoa, eikä siihen ole mitään syytä tai perusteita. Hodgson oli ja on edelleenkin maailmanluokan valmentaja, siitä ei ole kahta sanaa, kuten hänen upea uransa on osoittanut.

Kysymys on vain siitä, että Hodgson on aina pelannut valmentajana mieluummin varman päälle kuin hakenut omia ja joukkueensa äärirajoja korkeilla riskeillä. Se on ollut varmasti pitkässä juoksussa viisasta Hodgsonin itsensä kannalta, mutta kahden jalkapallomaan sydämet hän on pelokkuudellaan särkenyt.

Suomen ja Englannin.