Teemu Selänne on pyhä mies, jonka edessä journalismikin on ollut polvillaan

Teemu Selänne - kansallinen ikoni.

JääkiekkoLeijonatNHL

Teemu Selänne on pyhä mies, jonka edessä journalismikin on ollut polvillaan

Teemu Selänne on yksi kaikkien aikojen aikojen ikoneista suomalaisessa urheilussa. Hänen edessä jopa journalismi on joutunut polvistumaan.

Samuel Savolainen
TEKSTI Samuel Savolainen
@SSavolainen1
JULKAISTU 31.8.2021 | KUVAT All Over Press

Se alkoi kirjeestä.

Elettiin alkuvuotta 1996, jolloin olin yhdeksänvuotias. Teemu Selänne oli myyty Winnipeg Jetsistä Anaheimiin.

Pian sen jälkeen Selänteen perheeseen syntyi esikoispoika.

Vanhempani olivat kannustaneet minua aina kirjoittamaan, ja he ehdottivat, että kirjoittaisin Teemulle kirjeen. En muista tai edes jälkikäteen tiedä, mistä ihmeestä saimme osoitteen.

Selänteen sanat eivät ole tavallisen kadunmiehen sanoja. Ne ovat palvotun urheilijan sanoja.

Muistan lähettäneeni kirjeen ja ajatelleeni, että se kuitenkin hukkuu valtavaan määrään fanipostia.

Kun joitain viikkoja myöhemmin tulin koulusta, postiluukusta oli yllätykseni kilahtanut Winnipeg Jetsin kuoressa ollut kirje. En ollut uskoa silmiäni.

Avasin kirjekuoren tärisevin käsin. Sen sisällä oli muutamia Selänteen jääkiekkokortteja asianmukaisissa suojamuoveissa sekä varsinainen kirje.

Kirjeen kirjoittaja ei kuitenkaan ollut Teemu, vaan hänen äitinsä Liisa. Hän oli pitänyt riemukkaana sutkautustani ”jos tarvitset neuvoja lastenhoidossa, voin neuvoa, olenhan lapsena asiantuntija.”

Itse en sitä kovin hauskana pitänyt, kunhan töhersin paperiin jotain.

Teemun äidin kirje oli lämminhenkinen, ja olin siitä enemmän kuin otettu.

Siinä hetkessä tapahtui jotakin.

Fani

Aloin seurata Selänteen uraa tarkkaan, ja muistan omistaneeni erilaisia Anaheim-aiheisia vaatteita. Pienen miehen ajatuksiin Selänteen yhteydessä alkoi syntyä jokin merkitys.

Olin yksi niistä monista, joita Selänteen faneiksi kutsuttiin. Tein jopa hetken aikaa nettiin Selänteen fanisivuja, joilla lähinnä käänsin suomalaismedioiden juttuja englanniksi.

Selänne oli Suomen kaikkien aikojen paras maalintekijä.

Hänellä oli silmiinpistäviä ominaisuuksia, kuten kyky karata räjähtävillä ensimmäisillä luistelupotkuilla irtiottoon vastustajasta. Hänellä ei ollut maailman kovin laukaus, mutta se oli yllätyksellinen ja sähäkkä. Oli samanlaista kykyä ampua suoraan syötöstä vaikeistakin asennoista kuin Patrik Laineella.

Sen lisäksi, että Selänne oli loistava jääkiekkoilija, hän oli myös valloittava ja sympaattinen persoona. Hän ei ollut tuppisuu, eikä hänessä ollut tippaakaan leuhkaa.

Jari Litmanen voitti aikoinaan Ajaxissa Mestarien liigan ja oli huippuvuosinaan yksi maailman parhaista jalkapalloilijoista. Litmanen ei kuitenkaan saanut koskaan samanlaista sädekehää kuin Selänne. Litmanen piti yksityiselämänsä visusti piilossa ja oli muutenkin introvertimpi luonne kuin Selänne. Kuten oli myös vuosia ennen Selännettä NHL:n valloittanut Jari Kurri.

Coloradoko suurin suosikki? Käy lyömässä vastavalkeat Expektin NHL-kertoimille!

Selänteen kaltaiselle valovoimaiselle supertähdelle oli 90-luvun Suomessa tilauksensa. Kaupallisuus oli vyörymässä suomalaiseen urheiluun, ja kansainvälisen tv-urheilutarjonnan määrä kasvoi räjähdysmäisesti.

Olin silloin vielä liian nuori laittaakseni Selännettä isompaan viitekehykseen, mutta ymmärsin myöhemmin, että Selänne edusti jotain uutta suomalaisessa urheilijatähtikatalogissa noustessaan 90-luvulla maailman terävimmälle huipulle. Kaupallisesti hänessä oli paljon keskeisiä tähteyteen vieviä ominaisuuksia. Hän oli hyvännäköinen, kannattajansa huomioonottava, terävähuumorinen ja nauravainen luonne.

Syntynyt tähdeksi

Ja sen lisäksi hän teki uskomattomia asioita jäällä.

Nykyään urheilumediassa puhutaan usein, miten ennakkoluulottomasti nuoret suomalaiset jääkiekkoilijat uskaltavat lähteä NHL:ään, mutta mitä ennakkoluulottomuutta olikaan Selänteen temppu, kun hän ensimmäisellä kaudellaan NHL:ssä niittasi ennätykselliset 76 maalia!

Tulokaskausi alleviivasi sitä, että Selänne oli syntynyt tähdeksi.

Alkoi kehittyä ennennäkemätön tarina päiväkotiapulaisena ennen huippuvuosiaan työskennelleestä unelmavävystä, joka esiintyi Valion mainoksissa maitopoikana ja oli Lastenklinikan kummi. Hänen tähtiarvonsa oli jotain sellaista, että erään Lastenklinikan lääkärin mukaan vaikeita sairauksia sairastaneiden lasten kipulääkitystä voitiin laskea moneksi päiväksi, kun Selänne vieraili osastolla.

Olen jälkeenpäin miettinyt, kuinka todellinen Selänteestä syntynyt tähtikultin piirtämä kuva oli. Voiko kukaan olla oikeasti sellainen kultapoika, jonka teflonmaiseen pintaan ei tartu mikään lika?

Vai oliko se vain se kuva, jonka me kaikki halusimme Selänteestä nähdä?

Huippu-urheilijoihin kohdistuva ihailu on voima, joka vaikuttaa jopa tavallisten ihmisten itsetuntoon. Kun jumaloitu urheilija tai Leijonien kaltainen kansallisomaisuutta oleva joukkue onnistuu tai epäonnistuu, asiaan millään tavalla liittymättömät ihmiset kokevat jotenkin onnistuneensa tai oikeuden pettyä.

Huippu-urheilijat tekevät toki asioita, joita me muut emme pysty tekemään. Selänne teki NHL:ssä 684 maalia runkosarjassa. Se on saavutus, johon kukaan muu meistä suomalaisista ei ole pystynyt.

Tuollaisia ainutlaatuisia saavutuksia on helppoa ihailla.

Ihailu voi kuitenkin johtaa ajatusharhaan. Yksi niistä on se, että urheilijoilla olisi suurenmoisia kykyjä muuallakin kuin urheilun suorituspaikoilla.

Ja sitä ajatusharhaa olemme pönkittäneet kaikista eniten me, urheilutoimittajat.

Urheilujournalismissa on toimittu ja on saatu toimia aina erilaisella logiikalla kuin suurimmassa osassa muuta journalismia. Sankaritarinoita on hehkutettu avoimesti, mikä on usein ollut lukijoiden ja jopa toimitusten johtohenkilöiden näkemyksen mukaan suotavaa.

Politiikan journalismissa samanlaista henkilökulttia sen sijaan harvoin katsotaan yhtä suopeasti, vaikka toki toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy.

Ero tulee siinä, miten ja mistä esimerkiksi politiikoista voi kirjoittaa verrattuna urheilijoihin.

Hyvä esimerkki on Yhdysvaltoja 1970-luvulla ravistellut Watergate-skandaali. Presidentti Richard Nixonin eroon johtaneen skandaalin paljastaneet The Washington Postin toimittajat Bob Woodward ja Carl Bernstein nousivat kansallissankareiksi. Kun Veikkaaja-lehti kertoi 1990-luvulla muiden Winnipeg Jetsin pelaajien olleen iloissaan Selänteen myymisestä Anaheimiin, eräs Veikkauksen johtaja oli pyytänyt juttuja anteeksi Selänteeltä. Kansallisaarteiden päälle kun ei ollut soveliasta likasankoja kaadella.

Teemu Selänne

Teemu Selänne valittiin NHL:n Hall of Fameen marraskuussa 2017.

Journalisti

Suomalaisessa urheilujournalismissa uskalletaan toki nykyään kritisoida, mutta kritiikki kohdistuu yleensä heikompiin ja vähemmän suosittuihin henkilöihin, kuten harmaisiin pukumiehiin tai ulkomaisiin tähtipelaajiin, jotka eivät välttämättä edes tiedä tulleensa kritisoiduksi.

Varsinainen mittari tulee eteen siinä, mennäänkö tähtipelaajien edessä kontalleen, kun kritiikkiin olisi aihetta.

Esimerkiksi Lance Armstrongin dopingsotkut paljastanut irlantilaistoimittaja David Walsh kertoo kirjassaan Seven Deadly Sins, miten hän onnistui 13 vuoden mittaisella työllään paitsi tekemään yhden urheilujournalismin historian kovimmista paljastuksista – Lance Armstrongin dopingvyyhdin avaamisen – myös siitä, miten hän joutui kollegoidensa syrjimäksi. Walshin koettiin keikuttavan yhteistä venettä.

Walsh on myöhemmin sivaltanut, että suurin osa urheilutoimittajista on ”faneja, joilla on kirjoituskone”.

Olen nähnyt omakohtaisesti, miten suomalaisessakin urheilujournalismissa tähtien kanssa käydään eräänlaista anekauppaa. Siinä kaupassa valta on tähdillä.

He ovat kuin portinvartijoita, jotka päättävät, ketkä ovat riittävän hyviä ja luotettavia maineenvartijoita. Jos kuuluu ”hyvien” puolelle, pääsee osaksi hovia.

Toimittajilla on suuri kiusaus lähteä eräänlaisiksi tähtien PR-tekijöiksi. Kriittisen urheilutoimittajan tie on useimmiten yksinäinen tie. On paljon helpompi olla hyvää pataa ja pidetty kuin spitaalinen.

Journalistin ohjeiden toinen ohje, ja kenties jopa niistä kaikkein tärkein, sanoo selkeästi, että ”tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.”

Samaan aikaan urheilutoimittajat saattavat kuitenkin sanoa julkisuuteen ilman omantunnon tuskia, että tähtipelaajien kanssa on ylläpidettävä suhteita tai haastatteluja ei saa.

Mutta jos tähtien kritisoiminen estää osan omasta työstä tekemisen, kysymys on silloin tähtikultin vallasta. Eikö journalistista päätäntävaltaa ohjaa silloin jo ulkopuoliset?

Jos toimittaja päätyy kirjoittamaan jotain muuta, miten asia oikeasti on, onko se hyvää journalismia?

Tai onko se edes journalismia?

Lapsuuteni sankari

Teemu Selänne oli kiinteä osa lapsuuttani ja nuoruuttani.

Hän oli pelaajana kenties suurin kimmoke sille, että minulla syntyi kipinä ja kiinnostus jääkiekkoon. Myöhemmin siitä kimmokkeesta on tullut ammattini.

Olin yksi niistä, joilla oli juliste seinällä ja numerolla 8 koristettu pelipaitakin kaapissa.

Kotikasvatuksessakin Selänne oli yksi käyttökelpoinen keino. Kun piti syödä vihanneksia, vanhempani vetosivat siihen, että Teemukin syö terveellisesti. Aseettomaksihan siinä jäi, ja vihannekset tulivat syödyksi.

Menivätpä vanhempani jopa niin pitkälle, että erotessaan he muistuttivat siitä, että Teemunkin vanhemmat erosivat saman ikäisenä kuin omani. Jostain selittämättömästä syystä sillä oli lohduttava vaikutus.

Eron jälkeen isäni vei minut Denveriin katsomaan Colorado Avalanchessa pelanneen Selänteen pelejä.

Olimme katsomassa kahta ottelua, toisessa niistä Colorado pelasi Vancouveria vastaan. Se oli ottelu, jossa Steve Moore taklasi Markus Näslundia, mikä aiheutti joukkueiden välille syvää vihaa.

Vähänpä tiesimme silloin, että tuo taklaus kylväisi vihan siemenen, joka myöhemmin lukeutui NHL:n yhteen synkimmistä hetkistä. Vancouverin Todd Bertuzzi tulisi kostamaan Moorelle ja murtamaan siinä rytäkässä tämän niskan.

Tämä ei kuitenkaan jäänyt retkestä mieleen. Se sen sijaan jäi, kun eräänä aamuna Denverissä isäni heräsi puhelinsoittoon. Muistan hämmästyneen vastauksen, kun hän vastasi puhelimeen ja ojensi sen minulle ja sanoi hölmistyneenä, että ”tämä puhelu on sinulle.”

Teemu Selänne

Teemu Selänne ja Patrik Laine ovat maalintekijöinä veljeksiä.

Olin vielä unenpöpperössä, mutta en kauan. Havahduin siihen, että langan toisessa päässä oli kukas muukaan kuin Teemu Selänne.

Siinä hän välittömällä tyylillään kyseli, mitä olimme tykänneet Denveristä. Jäin änkyttämään hämmästyneenä jotain, mitä nyt teini-ikäinen sai tuollaisessa tilanteessa sanotuksi. Selänne kertoi jättävänsä lippuluukulle passit, joiden kanssa pääsisimme pukuhuonealueelle hänen vieraakseen.

Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö se kaikki ollut ihan uskomattoman hienoa. Ja kun kerroin siitä koulussa, eihän siihen kukaan edes uskonut. Vanhempieni ammatista toimittajina oli tiettyjä etuja.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kaverit pitivät valehtelijana. Pääsimme istumaan Helsinki Thunder-DTM-ajoja Team Rosbergin VIP-tiloissa. Pöytään istui myöhemmin myös Selänne, joka veti tussilla nimikirjoituksensa Anaheim-lippikseeni.

Yhdeksänvuotiaana kyselin kaikenlaista tyhmää. Ehkä uuvutinkin NHL-tähteä, mutta sen Teemu piti taitavasti piilossa. Hän jaksoi vastata kaikkiin kysymyksiini vaikuttaen vielä vilpittömältä ja ei-kyllästyneeltä, vaikka sitä todennäköisesti olikin.

En ole varmasti ainoa Suomessa, jolla on tällainen vastaava kokemus Selänteestä.

Herääminen

Aika lensi Selänteen uralla, niin myös omassa elämässäni. Pienestä Teemu-fanista kasvoi yhden ison mutkan jälkeen toimittaja, jolle yhtenä päivänä maksettiin palkkaa Selänteeltä kysymisestä.

Seurasin Anaheimin kotiotteluita paikan päältä Kaliforniassa Urheilulehden NHL-kirjeenvaihtajana. Joukkueessa pelasi Selänteen lisäksi myös Saku Koivu, mutta Selänne oli aina jotenkin lähestyttävämpi.

Pudotuspelien aikana pyysin häneltä jotain hieman pidempää haastattelua ja sain sen.

Tuntui oudolta kirjoittaa lapsuutensa kiinnostuksen kohteesta työkseen. Se sai myös miettimään omaa etiikkaani urheilujournalismissa.

Pikkuhiljaa lapsuuden ja nuoruuden sankarit eivät olleet enää sankareita, enkä taputtanut Suomen maaleja. Ei ollut enää suosikkeja, oli vain urheilevia hahmoja, joihin oli suhtauduttava kriittisesti ja journalistisen etäisesti. Sekin tuli opittua kotioloista kahden päätoimittajana toimineen vanhemman lapsena.

Muistan, että minulla alkoi hiljalleen vahvistua ajatus, mitä tekisin, jos minun pitäisi kirjoittaa kriittisesti Selänteestä. Aloin valmistaa itseäni hiljalleen siihen hetkeen, jotta pystyn sen tekemään. Koin sen velvollisuudekseni journalistina.

Kritiikkiin oli pelillisten esitysten perusteella harvemmin syytä, mutta joskus jäin miettimään, sorruinko itsekin kirjoittamaan asioista liian ylistävään sävyyn.

Varmasti näinkin saattoi käydä.

Vuosi 2010

Miettiessäni suhdettani urheilujournalismiini olen palannut monta kertaa vuoteen 2010.

Olin Urheilulehden NHL-kirjeenvaihtaja ja päässyt hyvin nuorena toimittajana Vancouverin olympialaisiin. Olin onnistunut keksimään suunnitelman, miten kävisin samalla matkalla Calgaryssä ja Anaheimissa tekemässä juttuja suomalaisista NHL-tähdistä.

Matkabudjetti oli pieni ja asuin ystävieni luona. Ducksin ottelun jälkeen eräs kokenut ja kriittises-

säkin maineessa oleva suomalainen NHL-toimittaja kysyi, olisinko Anaheimista menossa seuraavana päivänä Ducksin ja Kingsin otteluun Los Angelesiin.

Vastasin nolona, että se ei valitettavasti mahdu matkabudjettiini.

Toimittaja yllätti minut täysin ystävällisyydellään. Hän ehdotti, että jos tulet huomenna takaisin juna-asemalle, hän ottaa kyytiinsä. Eikä siinä vielä kaikki. Hän kertoi voivansa majoittaa minut jossain esikaupunkialueella sijaitsevaan hotelliinsa, sillä hänen huoneessaan sattui olemaan kaksi erillistä sänkyä. Olin kiitollinen, että joku oli minulle noin hyvä.

Tämä tunnettu toimittaja oli kuin kala vedessä pelaajien kanssa. Hän tunsi heidät ja oli sosiaalisesti luontevan lahjakas.

Hän ei ollut kuin ne vanhemmat suomalaistoimittajat, joiden ääni ja haastattelunauhuria pitävä käsi tärisivät nuorten pelaajien edessä. En koskaan ymmärtänyt, miksi elämää nähneen kokeneen urheilutoimittajan pitää jännittää 20 vuotta nuoremman pelaajan edessä. Siinä oli jotain merkillistä – ehkä juuri sitä, mitä David Walsh sanoi urheilutoimittajista ”faneina, joilla on kirjoituskone”.

Tämä toimittaja oli kuitenkin toisenlainen. Tarkkailin hänen toiminnassaan kaikkea sivusta. Opin yhden jos toisenkin asian.

Kun seuraavana päivänä ajoimme kohti Kingsin Staples Centeriä, hän sanoi kuitenkin jotain, mikä veti minut mykäksi. En saanut sanotuksi mitään.

En muista sanoja enää täysin sanatarkasti, mutta ajatus oli se, että ”olemme onnellisessa asemassa, kun voimme mennä peleihin ja elää tätä elämää näiden jätkien siivellä”.

Mitä ihmettä?

En minä tuon takia tätä työtä halunnut tehdä. En silloin enkä nyt.

Sanat elokuvassa

Nuo sanat palasivat elävästi mieleeni, kun katsoin JP Siilin ohjaamaa Selänne-elokuvaa. Siinä oli paljon puhuva kohta.

Elokuvassa tuo Ilta-Sanomien toimittaja, Vesa Rantanen, kertoi kirjoittaneensa Selänteeltä penkin alleen mennen Colorado-kauden jälkeen, että yleensä on kirjoitettu, pääseekö Selänne Leijoniin, mutta nyt kysymys kuuluu, mahtuuko Selänne Leijoniin?

Olihan se siihen aikaan kova väite, varsinkin kun se lohkaistiin tuolloin kenties kaikkien aikojen urheilija-asemaa nauttineesta Selänteestä.

Mutta oliko väite huonosti perusteltu – tai edes poikkeuksellisen tyly viilto?

Jutun lukeneena ajattelin, että ei todellakaan.

Selänne kertoi elokuvassa, että hän koki Rantasen jutun loukkauksena ja piti sitä ”ylilyöntinä”. Jutusta edelleen pahoillaan ollut Selänne myös kertoi Rantasen tulleen pyytämään juttua anteeksi ja pitäneen sitä yhtenä uransa pahimmista mokista.

Totuus kuitenkin oli, että polvivammasta kärsineellä Selänteellä oli ollut vaikea kausi. Kukaan ei tiennyt sillä hetkellä sitä, pystyykö Selänne palaamaan tulevaisuudessa huipulle – koska se olisi mahdotonta tietää.

Oliko Rantanen väärässä? Selänteen mielestä kyllä, minusta ei – ei ainakaan täysin.

Asiassa häiritsi kuitenkin eniten se – olettaen Selänteen puhuneen totta – että Rantanen pyysi juttuaan anteeksi.

Tällainen Selänteen asema kuitenkin oli.

Teemu Selänne

Ajattelija

Maailma muuttuu kovaa vauhtia, niin myös se, mitä urheilijoilta odotetaan ja vaaditaan – myös kentän ulkopuolella.

Kun Selänteen nuoruudessa ihailtiin hänen maalejaan, autojaan ja talojaan, nykyään huippu-urheilijalta odotetaan paljon enemmän.

Odotetaan myös saatujen etujen – esimerkiksi rahan ja vaikutusvallan – käyttämistä johonkin yhteisen hyvän edistämiseen. Kenenkään ei ole pakko ottaa poliittista kantaa, mutta sitä kuitenkin odotetaan, varsinkin jos kyse on ilmiselvästä epäkohdasta. Enää ei välttämättä riitä, että on hyvä urheilija, on edustettava jotain.

Selänne nousi kaiken loisteen keskipisteeseen loistavana urheilijana, valloittavana persoonana ja Lastenklinikan kummien näkyvimpänä mainoskasvona.

Mutta peliuran jälkeen julkisuudessa alettiin nähdä aivan toisenlainen Teemu Selänne, mihin olimme tottuneet. Se Selänne ei enää vastannutkaan sitä kuvaa, jonka olimme hänestä saaneet.

Ensin hän tunnustautui Apu-lehdessä Trumpin kannattajaksi ja pian sen jälkeen vaati Twitterissä maahanmuuttopolitiikan kriitikkona raiskauksista kovia rangaistuksia ja hyysäilyn loppumista.

Tämä kaikki johti siihen, että Selänteen nauttima – ja välillä täysin koskemattomana pidetty – asema alkoi rapistua yhä useamman suomalaisten silmissä.

Esimerkiksi Tuomas Enbuske kirjoitti Twitteriin:

”Paavo Nurmi juoksi Suomen maailmankartalle. Ja Teemu Selänne twiittasi meidät sieltä pois.”

Selänne oli myös nostamassa Vladimir Putinin kanssa maljaa Venäjällä ottelussa, jota markkinoitiin ”Venäjän ja Suomen ystävien” kiekkopelinä. Sen jälkeen maailmalle esiteltiin Selänteen ja Roman Rotenbergin hanke maalintekoakatemian perustamisesta – Sirpa Selänteen lautasliinalle piirtämien suunnitelmien pohjalta – Rotenbergin tuolloin omistamaan Långvikin hotelli- ja kylpyläkeskukseen.

Korona-aikana Selänne kirjoitti Twitterissä:

”Arvoisat Sanna Marin, Sauli Niinistö ja kumppanit. Teidän linjaukset, kehotukset ja varoitukset tätä kauheaa virusta kohtaa eivät näköjään kaikille tehoa, nyt on viimeistään aika laittaa stop tähän hulluuteen. Ollaan jo nyt myöhässä. Apteekit ja ruokakaupat auki, toivottavasti muut kiinni.”

On jokaisen päätettävissä, onko Selänne erilaisissa kannanotoissaan oikeassa tai väärässä. Sitä voi kuitenkin pohtia, oliko Selänne oikea ihminen kommentoimaan esimerkiksi koronarajoitteita asiassa, jolla on vaarana aiheuttaa valtavaa kahtia jakautuneisuutta jo muutenkin voimakkaan kahtiajaon aikana.

Selänteellä on sananvapaus siinä missä kenellä tahansa meistä, mutta hänen sanansa eivät ole tavallisen kadunmiehen sanoja. Ne ovat palvotun urheilijan sanoja. Siksi Selänteen sanoilla on poikkeuksellisen vahva painoarvo – ja siksi hänen sanoissaan tulisi olla myös erityinen vastuu.

Selänteellä on sanoissaan suuri vastuu myös pienemmässä mittakaavassa, urheilun sisällä.

Ja siksi voi miettiä, onko hän puheenvuoroillaan edistänyt kehitystä vai aiheuttanut taantumusta?

Hän on esimerkiksi todennut, että jos jääkiekosta haluttaisiin lajina ”superhieno”, sitä tulisi pelata neljällä neljää vastaan.

Siinä ajatuksessa jää vain vierastamaan sitä, että näinkö helposti lajia voitaisiin muuttaa oman mieltymyksen mukaan? Olisi vaikeaa kuvitella, että Lionel Messi ehdottaisi jalkapalloa pelattavan kahdeksalla kenttäpelaajalla. Ja olisiko tämä edes jääkiekon kehitystä vai sisälsikö se jossain alitajunnassa ajatuksen siitä, että se sopisi Selänteelle itselleen paremmin?

Selänne on myös puhunut, miten suomalaisen jääkiekon keskeinen doktriini, Meidän Peli, on hänelle ”kiinaa”. Jukka Jalosen pelitavasta hän puhui alentuvasti ”Euro Hockey Tourin taktiikoina”.

Myöhemmin näillä eurotaktiikoilla on voitettu kuitenkin kolme maailmanmestaruutta, jotka ovat yhtä lailla olleet tärkeitä kulmakiviä suomalaisen jääkiekon menestystarinan kannalta kuin Selänteen maalit.

Eikä Selänteellä ollut ongelmaa esimerkiksi 2016 Helsingissä pelattujen alle 20-vuotiaiden MM-kisojen suojelijana ilmaantua halaamaan Jalosta, kun tämä voitti Kiina-kiekollaan yhden näistä kolmesta maailmanmestaruudestaan.

Taaksepäin viejä

On jotenkin jopa murheellista, että Selänne – tai Jari Litmanen – ei ole kyennyt viemään lajikehitystä eteenpäin vaan pikemminkin taaksepäin.

Esimerkiksi vuodenvaihteen nuorten MM-kisoissa Discoveryn studiossa oli vaikea ymmärtää, miksi Teemu Selänne oli vain pelkkä latteuksia puhuva pää, jonka tyhjänpäiväisiä jorinoita oli turhauttavaa seurata.

Monet haastattelut Selänteen kanssa tehneenä tiesin, että hän pystyisi puhumaan monesta asiasta perusteellisemmin ja välittämään uran varrella kertynyttä syväymmärrystä.

Muistan esimerkiksi puhuneeni Selänteen kanssa maalinteosta – ja sen, kuinka detaljintarkasti hän purki maalinteon yksityiskohtia. Kuinka hän oli katsonut tabletiltaan vastustajan maalivahdin kymmenen edellistä maalia, jotta hän näkisi maalivahdin taipumuksia tietyissä tilanteissa. Nykypäivänä tämänkaltaiset asiat eivät tunnu erikoisilta, mutta melkein kymmenen vuotta sitten ne olivat nuorelle toimittajalle uusia.

Vielä mielenkiintoisempaa oli se, miten Selänne kertoi maalinteossa olevan tärkeää esimerkiksi lavan piilottaminen. Lavan piilottamisella Selänne osasi avata, miten paljon lavan asennolla pelaaja saattaa tiedostamattaan tulla paljastaneeksi maalivahdille. Siksi hän sanoi pyrkivänsä piilottamaan maalivahdilta viimeiseen saakka, syöttääkö vai ampuuko hän vai tekeekö hän jonkun muun liikkeen tai siirron.

Tällaisella puheen tasolla Selänne saattoi antaa jollekin nuorelle jääkiekkoilijan alulle tärkeitä oivalluksia.

Ehkä Discoveryn löysät kommentit eivät olleet Selänteen syytä, vaan laiskojen tuottajien. Joka tapauksessa niistä puheenvuoroista ei mitään jäänyt suomalaiselle jääkiekolle käteen.

Vaarojen miehet

Menestyneiden urheilijoiden ihailemisessa on muitakin vaaroja. Ajatellaan, että jos on hyvä urheilija, hän voisi siltä istumalta nousta uran jälkeen valmentajaksi tai muihin johtotehtäviin ja pelastaa suomalaista urheilua.

Tai että huippu-urheilijat olisivat suurenmoisia ajattelijoita, vaikka ajatukset olisivat kuinka keskinkertaisia hyvänsä.

Teemu Selänne osasi tehdä maaleja, Kimi Räikkönen ajaa autoa ja Kalle Palander pujotella, mutta onko heissä tai muissa huippu-urheilijoissa automaattisesti myös muuten jotakin suurempaa?

Miksi me ylipäätään odotamme, että huippu-urheilijoiden pitäisi olla jotenkin erityisen älykkäitä tai suuria ajattelijoita? Ja miksi urheilujournalismi rakastaa kysyä entisiltä huippu-urheilijoilta ja entisiltä valmentajilta mielipiteitä asioista, joiden asiantuntijoina he ovat oikeasti pelkkiä amatöörejä?

Teemu Selänne oli hieno urheilija, jopa uskomaton urheilija. Sitä hän oli minullekin – ja on vieläkin.

Kun katson kaikkien näiden vuosien jälkeen niitä kuvia, joita minulla – ja varmasti meillä kaikilla suomalaisilla – oli Selänteestä, jään pakostakin miettimään, mitkä kuvista olivat oikeita ja mitkä vääriä?

Kukaan ei voi viedä hänen maalejaan ja saavutuksiaan urheilijana, mutta se on vain yksi kuva Teemu Selänteestä. Toinen kuva on paljon koruttomampi. Siinä kuvassa maalit ja Stanley Cupin voittopokaalit ovat taka-alalla ja etualalla on viisikymppinen suomalainen mies, jolla on samanlaisia ajatuksia ja samanlainen maailmankuva kuin monella muullakin viisikymppisellä suomalaisella perusmiehellä.

Ehkä joku on kokenut tulleensa jopa petkutetuksi, kun tämä toinen kuva ei vastaa sitä ensimmäistä kuvaa ja siihen liittyvää suuruutta.

Mutta kuka silloin on petkuttanut?

Teemu Selänne vai me muut, jotka nostimme hänet jalustalle, jota kenenkään on mahdotonta elää todeksi?

Se on hyvä kysymys suomalaiselle urheilujournalismille.

Ja minulle itselleni.

Teemu Selänne

Näistä hetkistä me hänet muistamme.