Suomalaisen jääkiekkokauden huipennus, Liigan finaalisarja TPS:n ja Lukon välillä, alkaa perjantaina.

Finaaleissa kohtaavat tietysti tämän kauden parasta joukkuetta, mutta ei vastakkain ole vain kaksi joukkueellista pelaajia tai kaksi päävalmentajaa ja heidän valmennustiiminsä. Tai pelikirjat.

Vastakkain on kaksi seuraa, organisaatiota, huippu-urheiluympäristöä. Ja tietysti kaksi kaupunkia, Turku ja Rauma. Kaksi perinteikästä kiekkokaupunkia.

Huippu-urheiluympäristöinäkin TPS ja Lukko ovat tämän maan huippuja. Niiden U20-joukkueet menestyivät loistavasti. Lukko voitti mestaruuden, TPS runkosarjan. TPS tosin olisi ollut mestaruustaistelussa tiukasti mukana, ellei koronarajoitusten vuoksi sen kautta olisi jouduttu keskeyttämään juuri ennen välieriä.

Joka tapauksessa Lukon ja TPS:n menestys tällä kaudella Liigassa ei ole sinällään yhden projektin tähdenlento. Pohjaa on seuroissa rakennettu.

Tietysti miesten edustusjoukkue on aina tavallaan oma projektinsa, mutta ei se muusta organisaatiosta erillinen saareke ole. Kulttuuri, toimintatavat, ihmiset, yhteisö. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja edustusjoukkue on osa tätä kompleksista kokonaisuutta organisaatiossa ja koko kaupungissa. Ennen kaikkea, nimensä mukaisesti, edustaa sitä.

Vahvoissa seuroissa on aina jotain syvää ja implisiittistä.

TPS voitti välierissä HIFK:n, jota pidettiin ennakkosuosikkina. Sitten mietimme, että miksi TPS voitti. Peli, pelaajien taso ja pelitapa ovat osa kokonaisuutta. Mutta entä jos ratkaiseva tekijä välierässä olikin se seuran ja ympäristön tuottama ylpeys ja sitoutuminen. Merkitys, kulttuuri, sitä kautta intohimo ja voittaminen.

Entä jos TPS ei voittanut joukkueena vaan seurayhteisönä?

Se, että tehdään laadukasta huippu-urheiluympäristöä ja ollaan siitä ylpeitä, resonoi jollain, ehkä selittämättömälläkin tavalla kentälle ja pelaajiin. Tavalla, jota ei voi piirtää fläppitaululle, kirjata pelikirjaan tai syöttää Exceliin.

”Kaapo löi läpi ja se loi kulttuuria”

Ylpeyttä TPS on huokunut tällä kaudella. Nuorten, omien kasvattien esiinmarssi on ollut komea. Ei pelkästään siksi, että he ovat nousseet edustusjoukkueeseen vaan ennen muuta siksi, että he ovat olleet menestyvässä joukkueessa varsin merkittävässä, tai siis erittäin merkittävässä, roolissa.

Juuso Pärssinen finaalijoukkueen ykkössentteri. Kuka näki skenaarion viime syksynä?

Hermanni Vidman on TPS:n U20-joukkueen päävalmentaja ja pitkän linjan TPS-valmentaja. Hänen valmennuksensa läpi on mennyt oikeastaan Ruben Rafkinia lukuunottamatta jokainen nyt finaalisarjassa loistava TPS:n nuori kasvatti.

”Olemme tienneet, että meillä on monta lahjakasta pelaajaa. Enemmän kyse on ollut siitä, milloin he lyövät läpi. Pärssinen, (Lauri) Pajuniemi ja kumppanit ovat olleet jo junioreissa johtavia pelaajia. He ovat pelanneet nuorten maajoukkueissa ja arvokisoissa. Nyt he ovat sopivassa iässä läpimurrolle”, Vidman kertoo.

Kyse ei ole yhdestä tai kahdesta pelaajasta. Pärssinen, Rafkin, Pajuniemi, Markus Nurmi, Eemil Viro, Aleksi Anttalainen, Mikael Pyyhtiä, Aarne Intonen. Syntymävuosia 1998 ja 2001 välillä. Heistä Pyyhtiä ja Intonen aloittivat kauden Vidmanin valmentamassa U20-joukkueessa.

Pelaajien nousun selittäviä tekijöitä on paljon ja ne kietoutuvat ja nivoutuvat sitten lopulta jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, kutsuttakoon sitä tarinaksi. Jokaisella on tietysti omansa, mutta se, mikä yhdistää, on nimenomaan TPS. Ja Turku.

Nämä pelaajat ovat murrosiän kynnyksellä, vuodenvaihteessa 2014 nähneet Turun oman pojan, Rasmus Ristolaisen jatkoaikamaalin nuorten MM-kisojen finaalissa. Sen tunteen, intohimon.

On pompannut Turusta Mikko Rantanen NHL:ään. Tai Artturi Lehkonen, tai Mikko Lehtonen.

Ja tietysti nuorimpana Kaapo Kakko, 2001 syntynyt.

On käynnistynyt positiivinen kierre. Esikuvia, unelmia, tavoitteita ja paljon samanhenkisiä pelaajia.

”Ikäluokissa on ollut useampia hyviä pelaajia, jotka ovat keskenään kilpailleet. Kaapo on noiden jätkien kanssa pelannut aikaisemmin ja kun Kaapo löi läpi, se on luonut ympärille kulttuuria.”

”Samat pelaajat ja ikäluokat olleet samoissa treeneissä. Kyllä siinä se ympäristö on aika otollinen. Näillä pelaajilla on ollut nuoresta asti kovat tavoitteet”, Vidman taustoittaa.

Polku Liigaan

”Yksikään valmentaja ei tee yksinään yhdestäkään pelaajasta huippua”, Vidman painottaa.

Ehkä sellaisen kansallisromanttisen ajatusmallin mukaan on jossain intohimoinen valmentaja, joka puskee hurjalla vimmalla pelaajia ulos, kohti huippua.

Intohimoa, sitoutumista ja paneutumista valmentajalta luonnollisesti tarvitaan, mutta nuorten pelaajien valmentaminen on hyvin paljon nimenomaan yhteistyötä eri ihmisten ja tahojen kanssa. Se on eräänlainen ekosysteemi, ainakin Turussa.

Esimerkiksi varsin isossa roolissa TPS:n pelaajien kohdalla on ollut urheiluakatemia, jonka jääkiekkolehtorina toimi aiemmin TPS:n finaalivastustajan Lukon urheilujohtaja Kalle Sahlstedt.

Nyt lehtorina toimii Timo Hirvonen.

Urheiluakatemian kautta urheilijat ovat saaneet tukea kokonaisvaltaiseen urheilijana kehittymiseen sekä tietysti mahdollisuuden harjoitella koulunkäynnin ohella isoja määriä, erityisesti aamuharjoittelun kautta.

”Hirveä määrä tunteja on laitettu tähän juttuun. On 15-vuotiaina oltu Impivaarassa neljä aamua viikossa. Määrät ovat kovia viikossa”, Vidman kertoo.

”Onhan se 15–16-vuotiaalle kova paketti, kun lähtee aamulla seitsemältä kotoa. Ensin on tunnin aamujää, sitten koulua 5–6 tuntia, hallille syömään, jää ja oheisharjoitus, loppuverryttelyt ja on kotona illalla seitsemän, kahdeksan maissa. Ja sitten sama huomenna uudestaan”, Vidman jatkaa.

Sitten on Jääkiekkoliitto ja maajoukkueet. Siitä, että suomalainen järjestelmä toimii, kertoo osaltaan se, miten nuorten maajoukkuetoiminta tukee pelaajia ja seuroja heidän omassa arjessaan. Yhteistyö valmentajien välillä on tiivis.

Ja parhaimmillaan käy, kuten on käynyt nyt monelle TPS:n nuorelle pelaajalle. Pärssinen, Pyyhtiä, Viro ja Rafkin olivat vuodenvaihteessa alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa. Tuliaisina pronssimitali ja lisäbuustia loppukaudelle.

Kasvutarina esimerkiksi Pyyhtiän kohdalla on ollut melkoinen, sillä hän tosiaan aloitti kauden TPS:n U20-joukkueessa ja pelasi Liigan välierissä ykkösketjussa.

Ei Mestikseen

TPS:ssä U20-joukkueen toiminta, ja yleensäkin pelaajakehitys, on rakennettu niin, että nuoret pelaajat voisivat pysyä nimenomaan TPS:n organisaatiossa, eikä kehitystä tarvitsisi hakea Mestiksestä.

”Nyt nuorten pelaajien kohdalla on vähentynyt se, että lähetetään Mestikseen. Täällä on todettu, että kun arki on meillä riittävän hyvää ja kun me harjoitellaan täällä ja kehitetään pelaajia täällä, olemme lähellä Liiga-joukkuetta. He tietävät, missä mennään ja toisinpäin”, Vidman avaa.

Eipä TPS:n nuorilla liiemmin Mestis-taustaa olekaan. Pärssinen, Pyyhtiä, Intonen ja Viro ovat tällä tai viime kaudella murtautuneet Liigaan oikeastaan suoraan A-junioreista.

Kun pelaajat ovat päivästä toiseen samassa ympäristössä ja organisaatiossa, ja jos se on riittävän laadukas, vältytään turhalta huseeraamiselta. Voidaan keskittyä olennaiseen.

”Ei ole sellaista, että joku pelaaja on vielä Savonlinnassa ja jonkun pitäisi seurata ja huolehtia hänestä.”

Ja se, mitä nuoret pelaajat tarvitsevat, on nimeomaan laadukasta, kehittävää harjoittelua. Pelejä, totta kai myös, mutta kehittymisessä päästään tarvittavalle täsmätasolle nimenomaan laadukkaan ja määrällisesti riittävän harjoittelun kautta.

”Juniorisarjat on rakennettu niin, että harvoin pelataan viikolla. Me pystymme viikolla treenaamaan hyvin. Meillä on alkuviikolla ne kehittävät ja kovat harjoituspäivät. Se on eri rytmi kuin jos pelit olisivat tiistaina, torstaina ja lauantaina”, Vidman taustoittaa.

Urama vie kohti seuravetoisuutta

Kenties tällä hetkellä Liigassa marginaaleja etsitään nimenomaan seurojen urheilutoiminnan kokonaisvaltaisesta kehittämisestä ja huippu-urheiluympäristön ammattimaisuudesta. Pelitapa ja pelin kehittäminen ovat tietysti osa kokonaisuutta, mutta siinä rinnalla kehitetään johtamista, toimintatapoja, olosuhteita ja kulttuuria, jotta perustavanlaatuiset huippu-urheilun osa-alueet vahvistuvat ja loppuviimein pelaajat ovat parempia urheilijoita.

TPS on kenties tästä oiva esimerkki.

Seuraan rekrytoitiin Rauli Urama huippu-urheilijohtajaksi, ja tämä kausi on ollut hänellä ensimmäinen TPS:n organisaatiossa. Seuran urheilujohdossa on osaamista niin strategisella kuin operatiivisella puolella, ja kenties Uraman johdolla palasia on saatu kokonaisuudeksi.

Ennen kaikkea Turkuun on palannut edustusjoukkueen uskottavuus.

Uraman tehtävänkuvaan kuuluu urheilujohtaminen kautta linjan TPS:ssä. Niin edustusjoukkueessa kuin junioreissa. Jos perinteisesti urheilujohtajan työ on nähty edustusjoukkueen kasaamisena, TPS:ssä on Uraman johdolla siirrytty eteenpäin.

Uraman panos on näkynyt myös Vidmanin ja U20-joukkueen arjessa.

”Kyllä Urama paljon meitä sparraa pelin suhteen ja luo raameja, miltä meidän pelaamisemme pitää näyttää ja mitä pelaajien tulee osata ja mitä valmiuksia pitää olla, jotta he voivat hypätä Liiga-joukkueeseen.”

”Urama on myös nähnyt kansainvälistä vaatimustasoa ja mitä ja miten pitää harjoitella.”

Rakenne on TPS:ssä muuttunut nimenomaan niin, että päävalmentajavetoisuudesta on siirrytty enemmän seuravetoisuuteen, missä Urama on isossa roolissa.

”Ovat aiemmat päävalmentajat olleet varmaan lähes päivittäin yhteydessä, mutta nyt Urama vetää koko seuran linjaa ja johtaa sitä siihen suuntaa, mihin halutaan mennä”, Vidman kertoo.

Elmo-lehti haastatteli Uramaa viime vuonna printtilehden numerossa 12/2020. Jutussa Urama avasi TPS:n toiminnan logiikkaa ja joukkueen rakentamista tälle kaudelle.

Tuolloin Urama totesi: ”Hyvällä harjoittelulla voimme olla kauden edetessä vahvoja.”

Vahva TPS on tosiaan ollut.

TPS on hyvä osoitus siitä, kuinka vahvaa jääkiekkokulttuuria tässä maassa, ja erityisesti Turussa, on. On perinteitä, on esikuvia, on intohimoisia ihmisiä, valmentajia, pelaajia, vanhempia, katsojia. On toimiva järjestelmä, jonka kautta on mahdollista kehittyä maailman huipulle.

Niitä palasia Turussa on, on aina ollutkin. Ei TPS:n finaalipaikka siksi mikään ihme ole.